Nimi: Ylenkatseellista haavoittuvaisuutta
Genre: Angst, Romance
Ikäraja: Kielenkäyttö nostaa, siispä K-12
Paristus: Priscilla Avery/Anthony Nott
Vastuuvapaus: Potter-fandom kuuluu Rowille.
***
Marmorinaamio kasvoilla en edes huomaa tuloasi. Ilme kivikovana, vailla edesmennyttä hymyä valmistaudun kohtaamaan hänet, jota ei voi kohdata. Käyttäydy kuin et tuntisi, hoen itselleni. Enhän suinkaan valehtele, sillä eihän kukaan ole nähnyt sisimpääsi. Vaikka mitäpä siellä suuremmin olisi nähtävää, muutama halu ja intohimo kenties. Tuskin mitään tähdellisempää.
Viha kuplii sisälläni, mutta sitä ei näytetä. Sinulle olen vain tunteettomuutta. Jos näytän enempää, olen kuin ne toiset naiset, jotka roikkuvat lahkeissasi monen kilometrin verran kastellen tiensä kyynelillä. Tai ne toiset, joiden reidet aukenevat muutamalla sanalla ja suu kääntyy viettelevään hymyyn pelkästä katseesta. Nykyinen tyttösi kihertää kainalossasi osana ei-sittenkään-erityistä-näytelmää. Samoin teit minulle kuin hänellekin. Ja monelle, monelle muullekin. Kuiskailet korvaan sanoja erityisyydestä, vaikka jokainen on sinulle vain tusina. Mutta salaisuus tulee julki vasta liian myöhään, vasta toisen naisen heitettyä korttinsa peliin.
Korkeammalle sinusta voi päästä vain ylemmyydentunteella. Uskottelemalla itselleen, että sinä olet vain kurja raukka ilman tunne-elämää, yksi säälittävä ihmisraunio omine mutaatioineen. Et mitään sen enempää.
Nostin itseni ylemmäs, muutin sinut haavoittuvaiseksi hylkäämällä. Lähtö toisen miehen luokse taisi olla happoa sinun ikuisuusunelmallesi maailman kuninkaana. Se kirvelee yhä, eikö kirvelekin? Polttelee yhä alitajunnassa, järsii minäkuvaasi ja ruokkii vihaasi. Ei minua, mutta häntä kohtaan. Häntä, kenen merkki komeilee vasemmassa nimettömässäni. Syöpyneenä muistiisi hetki, jona huomasit lupaukseni. Ja näin ylenkatseellinen kostohymy vuosientakaisista virheistä täytti kostoni. Osittain.
Ulospäin olen tätä. Sinulle demoni, joka vältti helvettisi. Kiusaa tappiollasi läsnäolollaan, ei kumarra muiden tapaan. Mutta itselleni olen vaikeampi hyväksyä, sillä vaikka vihaan sinua sydämeni pohjasta on osa sinusta vielä kiinni minussa. Tajuntani perukoilla pyörii yhä filmi joistakin hetkistämme, eleistäsi ja ilmeistäsi. Tahroja ympäriinsä, vaikka itse lika on jo kuurattu olemattomiin. Tämä on osa, josta sinä et tiedä. Puoli, jota vielä kovan ulkokuoren alla pistellään kivuliailla neuloilla. Sanoilla, joilla kumosit kaiken aikaisemmin puhumasi. Samalla erityisyydellä toiselle naiselle, hänellekin valheena.
Nuo toiset itse eivät kuitenkaan satuta minua enää, sillä olen ymmärtänyt asioita sinusta. Sinulla – tyhjyydellä ei voi olla rakastajattaria, pelkkiä huoria. Sen aseman on saanut tuokin tyttö, jonka ulkonäkökin kuvastaa roolia varsin hyvin. Mutta miksipä minä hänelle kaunaa kantaisin. Hän on vain typerä lapsi, yhtä naiivi kuin minä aikoinani. Tyttö, jonka eduksi tai haitaksi en voi tehdä mitään. Ainoastaan kuiskata mielessäni vahingonilon ja pienoisen säälin kuorruttamalla äänellä:
Tervemenoa helvettiin, ma chérie.
