Nimi: Suklaasydämiä ja joka maun rakeita
Kirjoittaja: Pahatar
Valmistunut: Helmikuussa 2007
Tyylilaji: Draama, hieman angst, slash, romantiikka
Pari: Regulus / Remus
Ikärajasuositus: K-12
Yhteenveto: Tylypahkassa vietetään ystävänpäivää, mutta Regulus ei ole juhlatuulella.
Lukijalle: Tämä ficci on kirjoitettu jo jokin vuosi sitten haasteeseen, jonka aiheena oli ystävänpäivä.
SUKLAASYDÄMIÄ JA JOKA MAUN RAKEITA
Lumi oli peittänyt Tylypahkan tilukset, ja pureva helmikuinen tuuli pyyhki nummien yli. Kuitenkin, kaikesta ulkonaisesta koleudesta huolimatta, Tylyahon velhokylä oli sinä aamupäivänä värikkäimmillään ja tunnelma siellä oli iloinen ja lämmin – olihan ystävänpäivä! Vaaleanpunaiset koristesydämet olivat vallanneet muutkin liikkeet kuin matami Puddifootin teehuoneen, ja vilkkaasti hälisevät oppilaat tungeksivat laumoittain kaduilla. Ilma oli täynnä jännittynyttä odotusta, joka oli nähtävissä nuorten noitien hermostuneesta kikatuksesta ja kahdestaan kulkevien pariskuntien vaivihkaisista silmäyksistä toisiinsa. Sen parempaa päivää romantiikalle ei ollutkaan kuin tämä, ja kuka tietäisi, mitä iltaan mennessä saattaisi tapahtua?
Pitkin katuja maleksi myös muuan yksinäinen velhopoika, jonka tummat kiharat ja hienopiirteiset kasvot herättivät ansaittua huomiota kylässä parveilevien noitien keskuudessa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt panevan lainkaan merkille tyttöporukoiden supatusta ja pitkiä katseita kulkiessaan näiden ohitse. Poika tuntui olevan vajonnut syvälle mietteisiinsä, jotka keskeytyivät vain hänen nyökätessään silloin tällöin hajamielisesti tutummille vastaantulijoille. Kyseinen vaikutelma oli kuitenkin täysin väärä, sillä poika oli erittäin tietoinen ympärillään olevasta hyörinästä ja liikkeiden romantiikkaa säteilevistä näyteikkunoista. Kukaan tuskin osasi arvata nähdessään pojan tyynet ja ilmeettömät kasvot, että tämä inhosi mitä suurimmassa määrin koko ympäristöään.
Katsellessaan Tylyahossa vallitsevaa ystävänpäivän riemua 16-vuotias Regulus Musta alkoi katua, että oli tullut sinne ollenkaan, eikä hänen jo valmiiksi huono tuulensa ollut parantunut yhtään, pikemminkin päinvastoin. Mutta hän oli ajatellut velhokylän olevan kuitenkin parempi vaihtoehto kuin luihuisten tyrmien, joissa parhaillaan valmistauduttiin kaikessa hiljaisuudessa aivan toisenlaiseen ystävänpäivän viettoon. Kukaan muiden tupien oppilaista ei tiennyt, miten tärkeä päivä helmikuun 14. oli luihuisille, ja vain harvat opettajatkin aavistivat sen. Luihuiset eivät koskaan ottaneet osaa ystävänpäiväkorttien ja -lahjojen lähettämiseen tai yleiseen hilpeään touhukkuuteen, ja useimmat näistä suorastaan halveksivat sitä julkisesti. Mutta luihuisten oleskeluhuoneessa ja makuusaleissa jännitys alkoi kasvaa jo päiviä aikaisemmin, sillä ystävänpäivän ilta – ja yö – olivat aikaa, jolloin kaikki oli mahdollista. Silloin vain harva vanhemmista oppilaista nukkui yksin omassa sängyssään. Ilma oli raskas nautinnosta, kun nuoret aistit kohtasivat toisensa halukkaasti ilman estoja, osin myös taikuuden, kuten Liemistä tenhoavimmat -kirjan suosiollisella avustuksella. Sinä yönä uusia pareja muodostettiin ja vanhoja rikottiin surutta, ja jos toisten mielihyvä aiheuttikin toisille kyyneleitä, ne salattiin visusti.
Regulusta kuitenkin tympi suunnattomasti jo pelkkä ajatus tulevasta illasta. Tosin katsellessaan Tylyahon iloista vilinää hän tunsi olevansa sen tunnelmasta yhtä kaukana kuin siitä toisesta, jota oli paennut. Kauppojen ikkunoissa olevat vaaleanpunaiset paperisydämet ja muu rekvisiitta olivat hänestä typerää hössötystä, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisen elämän kanssa. Ja silti muiden tupien ystävänpäivän vietto oli melkoisen harmitonta touhua tyrmien salattuihin juhliin verrattuna, Regulus totesi itsekseen tuntien hetkellistä haikeutta sisällään. Hän oli henkeen ja vereen puhdasverinen luihuinen ja ylpeä siitä, mutta joidenkin tupakavereiden kylmyys ja laskelmoivuus oli sittenkin hänestä jollain tavoin vastenmielistä. Eikö elämästä voisi edes joskus nauttia ilman ivallisuutta ja ylenkatsetta?
Regulus oli tullut huomaamattaan kylän päähän ja lähti kulkemaan metsän läpi kohti Rääkyvää röttelöä oikeastaan ajattelematta koko asiaa. Röttelössä tosin ei ollut juuri mitään nähtävää, kun siellä oli kerran käynyt. Lisäksi näin talvisaikaan siellä oli kylmäkin kuin jääkellarissa, mutta rakennuksessa oli silti jotain, joka veti häntä puoleensa. Kyläläiset vannoivat, että pahat henget kummittelivat siellä, ja jopa rehtori Dumbledore oli muutaman kerran maininnut jotain sen suuntaista. Regulus ei suoranaisesti uskonut pahoihin henkiin, ennen kuin hän näkisi niitä itse, mutta ajatus oli kiehtova. Kenties hän voisi joskus jopa yöpyä Röttelössä ja saada selville, mikä vanhassa talossa ulvoi ja vaikeroi?
Rääkyvän röttelön ulko-ovi oli kuitenkin Reguluksen yllätykseksi lukossa, eikä alohamorasta ollut minkäänlaista apua. Mutta kun hän kerran oli päättänyt päästä sisään, yksi ovi ei pidättelisi häntä siinä, Regulus ajatteli uhmakkaasti. Vilkaistuaan nopeasti ympärilleen ja varmistauduttuaan siitä, ettei kukaan nähnyt häntä Regulus lausui hiljaa avausloitsun, jonka oli oppinut kotonaan ja jota ei varmastikaan neuvottu oppilaille Tylypahkassa. Nyt raskas ovi loksahti auki ja narahti kuuluvasti Reguluksen mennessä sisään. Hän sulki oven perässään ja oivalsi saman tien, että jokin oli toisin kuin silloin, kun hän oli käynyt rakennuksessa aikaisemmin. Regulus lähti nousemaan ylös narisevia portaita ja veti samalla taikasauvansa esiin, vaikka tiesikin että siitä tuskin olisi apua pahoja henkiä vastaan. Näin oli kuitenkin jollain tavoin turvallisempaa. Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi nähdessään heikon valon kajastavan yhden oven alta. Hetken epäröityään Regulus meni ovelle ja työnsi sen hitaasti auki jääden tuijottamaan hämmästyneenä eteensä.
Hänen silmiensä eteen avautui pölyinen huone, jossa olevat kalusteet olivat kaikki enemmän tai vähemmän säpäleinä. Se ei tosin ollut läheskään niin merkillepantavaa kuin nurkassa iloisesti palava takkatuli, joka antoi vastauksen sille outoudelle, minkä Regulus oli todennut heti tultuaan sisään – talon olisi pitänyt olla kylmä, mutta siellä oli lämmin. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin yksinomaan lattialla makaavaan hahmoon, jonka Regulus tunnisti heti. Ruskeahiuksinen velho-oppilas, häntä vuoden vanhempi. Yksi hänen kotoa karanneen veljensä Siriuksen parhaista ystävistä. Erikoisen näköinen poika, näytti jollain tavoin aikaisin vanhentuneelta, nimeltään…
”Remus Lupin”, Regulus sanoi mietteliäänä ääneen kävellessään lähemmäksi toista. Lattialla makaava poika hätkähti hereille ja jäi tuijottamaan häntä yllättyneen näköisenä.
”Niin olen”, tämä totesi yrittäen hymyillä, mutta hymy vaihtui pian irvistykseen. Regulus rypisti kulmiaan katsellessaan toisen alastonta, mustelmaista vartaloa, jota likainen ja repeytynyt huopa peitti vain paikoitellen. Remus huomasi hänen ilmeensä ja veti peiton paremmin päälleen.
”Mitä kello on?” tämä kysyi häneltä nopeasti, ikään kuin yrittäen kääntää Reguluksen huomion muualle olemuksestaan.
”Yhdentoista paikkeilla”, Regulus totesi irrottamatta katsettaan alastomasta rohkelikosta. Hän ei ollut luonnostaan erityisen utelias, mutta tämä hänen edessään oleva arvoitus oli liian kiinnostava, että sen olisi voinut sivuuttaa. Mitä helkkaria tuo tekee täällä yksinään, alastomana ja hakatun näköisenä?
Remus ponnisti vaivalloisesti ylös lattialta ja nilkutti huoneen nurkkaan, jossa oli epämääräisen näköinen mytty vaatteita. Toisen pojan pukeutuessa hitaasti Regulus keskittyi katselemaan ulos ikkunasta, ei niinkään hienotunteisuuden vuoksi, vaan koska ei halunnut antaa Remukselle sitä vaikutelmaa, että olisi ollut kiinnostunut tämän touhuista. Hän ei kuitenkaan voinut olla välillä vilkuilematta vaivihkaa ruskeahiuksisen pojan suuntaan, ja se vähä mitä hän näki herätti oudon surullisuuden Reguluksen sisällä. Ruhjeet ja haavat peittivät Remuksen vartaloa, mutta vieläkin pahempaa oli tämän olemus. Se oli alistunut ja jotenkin häpeilevä, ikään kuin pahasti selkäänsä saaneella ihmisellä. Seuratessaan sivusilmällä Remuksen hitaita liikkeitä Regulus mietti, pitäisikö hänen tarjota tälle apuaan, mutta hän hylkäsi ajatuksen nopeasti. Rohkelikko, jos tarvitset minulta mitään, saat itse pyytää sitä! Mutta syyn tähän kummallisuuteen minä kuitenkin otan selville.
”Outo tapa sinulla viettää ystävänpäivää”, Regulus katkaisi lopulta hiljaisuuden terävällä äänellä. Remus, joka oli saanut vaatteet päälleen ja istuutunut alas lattialle tuskaisen näköisenä, kohautti olkapäitään sanomatta mitään. Tämän silmissä oli kuitenkin välttelevyyttä – ja vielä jotain muuta, kenties syyllisyyttä? – joka oli omiaan lisäämään Reguluksen mielenkiintoa. Hän käveli huoneen poikki ja istahti alas lattialle Remuksen viereen.
”Mietitäänpä hetki. Mitä rohkelikkojen valvojaoppilas voisi tehdä yksinään Rääkyvässä röttelössä? Minkä vuoksi hän on mitä ilmeisimmin viettänyt yön siellä? Ja miksi hän on sen näköinen kuin olisi harrastanut pimeää taikuutta kehnolla menestyksellä?” Regulus sanoi hitaasti tuijottaen ruskeahiuksista poikaa suoraan silmiin. Nähdessään kevyen punan kohoavan Remuksen kasvoille Regulus tunsi sekä mielihyvää että itseinhoa. Toisen pojan vaiteliaisuus oli suunnattoman ärsyttävää, ja Regulus oli tyytyväinen nähdessään Remuksen reagoivan sentään vähän hänen sanoihinsa. Toisaalta Regulus tunsi olevansa tarpeettoman ilkeä, ja jostain syystä se harmitti häntä. Etenkin kun otti huomioon, ettei rohkelikosta ollut nykyisessä kunnossaan hänelle vastusta.
”Mitähän McGarmiwa tai rehtori Dumbledore sanoisivat, jos kertoisin heille löytäneeni sinut täältä rikkomassa vähintäänkin pariakymmentä koulun sääntöä?” Regulus jatkoi, kun Remus tyytyi tuijottamaan eteensä vaitonaisena. Nyt tämä kuitenkin kohotti katseensa häneen, ja Regulus hämmästyi nähdessään tietynlaista huvittuneisuutta Remuksen silmissä.
”Sehän selviää sillä, kun menet kertomaan heille”, Remus vastasi tyynesti. Regulus rypisti otsaansa: se naula ei sitten vetänyt. Mitä tahansa Remus olikaan tehnyt, tämä ei pelännyt kurinpitotoimia koulun johdon taholta. Mikä taas ei voinut johtua mistään muusta kuin rohkelikkojen luontaisesta hölmöydestä, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Paitsi tietenkin… jos rehtori ja opettajat tiesivät jo valmiiksi, mitä Remus puuhasi… mutta mitä se saattoi olla?
”Kaksintaistelut ovat ankarasti kiellettyjä”, Regulus jatkoi piittaamatta äskeisestä takaiskusta, vaikka tiesikin ampuvansa umpimähkään. Mutta joskus se saattoi johtaa tuloksiin. Niin kuin nyt, sillä Remuksen väsyneillä ja sulkeutuneilla kasvoilla näkyi välähdys jostain muusta, ikään kuin tämä olisi jäänyt hetkeksi pohtimaan hänen sanojaan. Ja eikö tuo pahuksen tyyppi hymyillytkin hänelle hieman? Vieläpä sillä tavoin kuin juuri sellaiset ihmiset hymyilivät, jotka tiesivät jotain, mitä muut eivät tienneet. Regulus tunsi vähitellen menettävänsä malttinsa, ja Remus näytti huomaavan suuttumuksen hänen silmissään, sillä tämä vakavoitui ja jäi katsomaan häntä tutkivasti.
”Se, miksi minä olen täällä, on minun asiani. Ja jos sinussa on yhtään inhimillisyyttä, et kerro tästä kenellekään, etkä edes yritä ottaa selville syytä tähän”, Remus sanoi hiljaa. Tämän äänessä oli vilpitön ja pyytävä sävy, mutta siinä oli myös ehdottomuutta, joka tuntui terästävän nuoren velhon riutuneet kasvot.
Regulus ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Hän oivalsi jääneensä peruuttamattomasti tappiolle, mutta päällimmäisenä hänen mielessään ei ollut häviö, vaan suunnaton turhautumisen ja väsymyksen tunne. Lisäksi häntä raivostutti se, että vaikka heistä kahdesta juuri Remus oli mitä ilmeisimmin väärillä ja luvattomilla teillä, tämä sai Reguluksen tuntemaan itsensä konnaksi.
”Minusta sinä olet minulle selityksen velkaa”, hän onnistui lopulta sanomaan.
”Niin luultavasti olenkin. Mutta en aio antaa sitä.”
Se siitä sitten, Regulus totesi itsekseen tuntien palan kurkussaan. Hän liikahti noustakseen ylös, mutta Remuksen käsi pysäytti hänet. Ensimmäistä kertaa heidän kohtaamisensa aikana Remus katsoi häntä lämpimästi.
”Regulus, kun muutama päivä sitten pyysit minua lähtemään kanssasi Tylyahoon viettämään ystävänpäivää, en voinut suostua, koska… koska minun oli pakko olla jossain muualla. Etkö voisi millään uskoa, ettei se johtunut sinusta tai siitä, etten olisi halunnut tulla?” Remus sanoi hiljaa. Toisen ruskeat silmät tuntuivat porautuvan suoraan Reguluksen sisimpään. Joitain kuukausia aikaisemmin hän oli ollut niin onnellinen, kun hänen pitkäaikaiset haaveensa olivat toteutuneet – haaveet, jotka olivat olleet niin hauraita, että jo niiden ajatteleminen tuntui särkevän ne – ja Remus Lupinista oli tullut hänen poikaystävänsä. Edes asian salaaminen ja satunnaiset, vaivihkaiset tapaamiset eivät olleet himmentäneet hänen iloaan. Ja kun Remus oli yllättäen kieltäytynyt viettämästä ystävänpäivää hänen kanssaan kertomatta syytä siihen, kaikki oli hajonnut. Heillä oli ollut kiivas riita, ja Regulus muisti huutaneensa viimeiseksi, ettei haluaisi koskaan enää nähdä Remusta tai kuulla tästä mitään. Hän oli ollut niin pettynyt ja raivoissaan ajatellessaan, ettei ollutkaan merkinnyt Remukselle yhtään mitään, ja kun ystävänpäivä viimein koitti, sekin tuntui pilkkaavan häntä – varsinainen rakkauden juhla, tosiaankin! Kun hän oli sitten vastoin kaikkia odotuksiaan törmännyt Remukseen, Regulus oli kovettanut mielensä ja päättänyt selvittää asian pohjia myöten. Mutta jotenkin se ei tuntunut enää niin tärkeältä kuin vielä hetki sitten.
”Niinhän sinä nyt sanot”, Regulus vastasi yrittäen kuulostaa ivalliselta, mutta hänen suuttumuksensa oli poissa. Remus tuntui vaistoavan sen, sillä tämä otti häntä kädestä kiinni hymyillen hänelle hieman.
”Sitä paitsi sain sittenkin olla ystävänpäivänä sinun kanssasi”, Remus sanoi hiljaa. Regulus liikahti hieman lähemmäksi, ikään kuin olisi lausunut äänettömän kysymyksen, ja sai siihen vastauksen tuntiessaan Remuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen. Siinä samassa Remuksen huulet olivat hänen omillaan tunnustelevina, lämpiminä – ja rakastavina – eikä Regulus enää välittänyt miettiä syitä Remuksen outoon käytökseen. Hän puristi tämän lähemmäksi itseään tajuten kunnolla vasta sillä hetkellä, miten suunnaton ikävä hänellä oli ollut Remusta. Regulus ei voinut olla ajattelematta, miten outoa oli, että he olivat saaneet viettää niin vähän aikaa yhdessä ennen kuin olivat eronneet ja sen jälkeen törmänneet sattumalta toisiinsa uudelleen. Ikään kuin kohtalo olisi halunnut tehdä ilkikurisen pilan kahdelle nuorelle. Tai sitten ystävänpäivässä oli vaaleanpunaisista paperisydämistä huolimatta kuitenkin jonkinlaista taikuutta.
