Nimi: Kyllin kuumaa ilman kattilaakin
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama/ huumori/ romantiikka
Päähenkilöt: Fleur Weasley/ Selestina Taigor, Fleur/Bill
Ikäsuositus: K-16
Yhteenveto: Fleur saa lahjan, jollaista ei olisi toivonut.
Lukijalle: Vastaus FiFi-foorumin WoooT vol. 3 –haasteeseen, johon olen pyrkinyt parhaani mukaan vastaamaan. Tehtävänanto alla:
Paritus: Fleur Delacour(Weasley)/ Selestina Taigori
Lajityyppi: huumori ja/tai romantiikka ja/tai draama
Ikäraja: K-13 -> K-18
Yhteenveto(ehdotus): (seuraava pätkä on lainattu suoraan viistokuja.netistä) "Selestina Taigori on laulava velhotar, jota rouva Weasley kuuntelee usein radiosta. Taigorin kappaleita on muun muassa «Kattilallinen kuumaa, väkevää lempeä» sekä hänen Rapakon Palloseuralle levyttämänsä tunnuskappale «Ryhmyt pois, pojat, ja kaato vanteeseen». Fleur (o.s. Delacour) Weasley inhoaa Selestina Taigoria." Eli jotenkin Fleurin pitäisi päätyä kuuntelemaan Selestinaa livenä ja ihastua tähän, vaikka hän ei pidä Selestinan musiikista.
Kyllin kuumaa ilman kattilaakinPaistuvan ranskanleivän lämmin tuoksu ehti toivottaa vieraan tervetulleeksi ennen ääneen lausuttuja sanoja.
”Ah, Molly.” Nuori rouva Fleur Weasley hymyili anopilleen juuri niin aurinkoisesti kuin tekee miniä, jolla on omat epäilyksensä vierailijan salaisista suunnitelmista. ”Mikä tuo sinut meille näin yllättäen?”
Hän nyppi hätäisesti pestyistä käsistään leipätaikinaa mielestään hyvinkin merkitsevästi, mutta pyylevä punatukkainen rouva ei kiinnittänyt siihen vähäisintäkään huomiota vaan pyyhälsi hänen ohitseen kuin kuuluisi talonväkeen. Mielestään taatusti kuuluikin, mutta vaikka se ärsytti Fleuria joka kerta, hän ei vieläkään maininnut asiasta mitään, vaan istahti hyvän emännän tavoin vieraansa seuraksi keittiön pöydän ääreen, muodollista tai ei. Fleur olisi mieluiten ottanut vieraansa vastaan pienessä salongissa, mutta anoppi tuntui pitävän keittiötä kotoisampana ympäristönä ja suuntasi tiensä sinne poikkeuksetta, lupia kyselemättä ja Fleurin helpotukseksi myöskään sen ulkoiseen olemukseen puuttumatta. Hänestä oli kuin olikin kehittynyt lyhyessä aikaa siisti ja huolellinen keittiöhengetär, jollaiseksi hänen oma äitinsä ei olisi milloinkaan tytärtään osannut kuvitella – kylläkin pakon edessä, sillä Fleur ei uskaltanut jättää kuppiakaan tiskaamatta siinä salaisessa pelossa, että touhukas anoppi pistäisi sen merkille.
Niinpä Fleur totesi tänäänkin keittiönsä kyllin edustavaksi paikaksi ottaa vastaan vieraita, vaikka sitten kesken kotiaskareiden, ja leijutti tuoksuvan teekupin Mollyn eteen pöydälle.
”`auska nähdä sinua täällä näin keskellä arkipäivää”, johdatteli Fleur puheenaihetta jälleen vastauksetta jääneeseen kysymykseensä. ”Yllätit minut kesken leivänteon.”
Hän nousi ripeästi katsomaan paistuvien leipien tilaa ja tarttui patalappuihin.
”Laitat oikein hyvää leipää”, Molly myönsi ja taittoi kursailematta suuren palan liinaan kääritystä lämpimäisestä. ”Vähän epätavallisen muotoista vain.”
”Se on patonkia”, mainitsi Fleur herttaisesti ja veti uuden pellillisen uunista, huomaten helpottuneena ehtineensä juuri ajoissa ennen leipien kärähtämistä.
”Taitaa olla niitä ulkomaan tapoja”, Molly totesi maistaen leipää uteliaana. ”Uuniin sopii useampi limppu kerralla, jos ne asetellaan tiheämpään.”
Fleur kiristeli hampaitaan ollakseen mainitsematta, että Molly luki automaattisesti ”ulkomaiseksi tavaksi” minkä tahansa asian, jonka miniä oli tottunut tekemään eri tavalla kuin hän itse.
”Ehkäpä ottaisit myös munuaispiirasta?” hän tiedusteli suloisesti. ”Paistoin sitä eilen Billin toivomuksesta. Käytin sinun reseptiäsi.”
”Tämä ranskalaisten leipä käy hyvin, kultaseni”, Molly totesi kuin vähään tyytyväinen teevieras kuunaan. ”Löytyisiköhän sinulta hilloa sille levitettäväksi? Muistelen tuoneeni purkillisen karviaista viime viikolla.”
Fleur kurotti ruokakomeron ylähyllylle ja asetti purnukan ja veitsen pöydälle leipäkorin viereen.
”Olipa onni, ettemme ehtineet avata sitä vielä. Muuten sitä ei varmaan olisi ollut enää jäljellä.”
Hetken aikaa naiset istuivat hiljaisuuden vallitessa ja nauttivat minttuteestä ja tuoreesta patongista. Fleur ei suuremmin pitänyt karviaisista, mutta oli myönnettävä, että Mollyn hillo maistui mainiolta leivän päällä.
”Mutta Molly, en ole vielä ehtinyt kysyä kuulumisiasi!” Fleur jatkoi sinnikkäänä. Mollyn koko olemuksesta tihkui sellainen jännitys ja into, että häntä alkoi huolestuttaa. ”Kai jotain on tapahtunut, kun lensit tänne saakka näin varhain aamusta? Tiedän, että inhoat ilmiintymistä, mutta kun on niin kylmäkin…”
Molly näytti hetken aivan siltä kuin hänen seuraava repliikkinsä olisi koskenut viehättävää lentosäätä, mutta jännitys löi yli ja kumartuen Fleuria kohti hän ryöpsäytti suuren uutisensa ilmoille.
”Minulla on teille lahja!”
Tiistai, Fleur kelasi mielessään.
Lokakuun loppu, arkipäivä, Bill töissä eli normaali pankkipäivä, ei kenenkään hänen tuntemansa henkilön syntymä-, hää- tai muu merkkipäivä…”Lahja?”
Molly säteili punakat posket hehkuen kuin lämpöisen kotiuunin kyljet.
”Joululahja, kultaseni. Jotain aivan erityistä ensimmäiselle miniälleni!” Hän tarttui Fleurin käteen äidillisen hellästi. ”Ja Billille tietysti myös. Mutta ajattelin etenkin sinua. Haluan, että tunnet kuuluvasi perheeseen, ja siksi valitsin sinulle lahjan, jollaisesta jokainen unelmoisi. Minä ainakin olen haaveillut siitä vuosia!”
Fleur aavisti pahaa. Mollyn innokas pulputus sumeni uhkaavaksi surinaksi hänen korvissaan.
”Tietenkin vähän yllättäen… Arthur hyödynsi suhteitaan ministeriössä… Viime hetken tilaisuus…”
Mutta vasta viimeiset sanat saivat Fleurin miltei menettämään tajunsa järkytyksestä.
”Liput Selestina Taigorin juhlakonserttiin, kultaseni! Ihan sinua varten! Yllätyitkö?”
~ * ~ * ~
Mikään taivuttelu ei ollut auttanut, ihmetteli Fleur edelleen puolittaisessa shokkitilassa. Kun Molly Weasley onnistui kerran saamaan jotakin päähänsä, sitä ei enää käynyt kääntäminen, ja näytti siltä että mikään ei ollut hänelle mieluisampaa kuin tutustuttaa miniänsä lempiartistinsa laajaan tuotantoon. Kenties kyse oli sittenkin jonkinlaisesta kieroutuneesta kostosta, Fleur pohti epätoivoissaan. Mitä ihmettä hän olisi voinut tehdä toisin välttääkseen tämän kohtalon? Oli ollut jo kyllin siinä, että hän oli joutunut kuuntelemaan Selestinan järkyttävää ujellusta Kotikolossa jouluisin. Siellä sentään saattoi säästää korviaan vaikkapa tarjoutumalla kuorimaan perunoita kuten malliminiä ikään. Mutta kokonainen konsertti, vieläpä erikoispitkä sellainen! Fleur sääli korviaan jo valmiiksi.
Billin kolistellessa rappusilla Fleur töytäisi oven auki ja syöksyi hänen kaulaansa kuin suurimmassa hädässä.
”Äitisi on `ankkinut meille liput sen `irvittävän rääkyjän konserttiin, eikä mikään auta. Meidän on pakko mennä sinne. Se on jo perjantaina!”
Bill katsoi hellästi vaimoaan silmiin ja suuteli häntä päälaelle.
“Minulla on ylitöitä, kulta. En pääse.”
”Sinä keksit tuon, lyön siitä vaikka vetoa!” hurjistui Fleur.
”Mitä annat panokseksi?” Bill myhäili. Fleur tuijotti häntä silmät salamoiden, mutta ääni oli uhkaavan hunajainen.
”Ihan mitä vain `aluat. Se on sama, koska voitan kuitenkin.”
”Katsohan tätä, rakas.” Bill veti taskustaan pergamenttirullan ja käänsi sen avoimeksi, niin että Fleur saattoi nähdä siihen kirjoitetut sanat.
”`Itto.” Fleur tunnisti käsialan. Se oli kuin olikin Billin esimieheltä.
”Pyydä äiti konserttiin kanssasi. Hän rakastaa Selestinaa.” Billin ääni oli sovitteleva, ja lanteille laskeutunut lihaksikas käsivarsi suuntasi Fleurin kohti keittiötä. ”Minä haistan täällä tuoreen leivän ja äidin karviaishillon. Tahdon maistaa ensin teetä ja tuota hyvää leipää”, mies sanoi ja pysähtyi ovenpieleen suudellakseen vaimoaan. ”Ja sitten lunastan panttini ja maistan sinua karviaishillolla siveltynä.”
~ * ~ * ~
Epäonnesta on tullut alituinen seuralaiseni, tuumi Fleur onnettomana. Paitsi että Molly oli saanut pitkästä luutalennostaan äkäisen flunssan, joka esti häntä poistumasta sairasvuoteeltaan ainakaan viikkoon, hän oli anellut hartaimpana toiveenaan, että Fleur toisi hänelle muistoksi Selestina Taigorin omakätisen nimikirjoituksen.
Mitä oikein ajattelin kun suostuin? Fleur manasi.
Kuinkahan helposti sen pystyisi väärentämään? Jos menisinkin Lontooseen ihan muuten vain ostoksille… Viime kierroksesta Viistokujan vaatturinpuodeissa onkin kulunut jo pitkälti aikaa...Mutta Fleur oli liian hyväsydäminen ja omantunnontuskainen voidakseen huijata Mollya sillä tavalla. Anopin raastava yskä, jonka tämä oli saanut siitä hyvästä, että tahtoi kertoa lahjastaan kasvotusten, vaikka se sitten tarkoittaisi tuntien luutalentoa karmeassa loppusyksyn viimassa, oli riipaissut hänen sydäntään. Molly rakasti häntä kuin omaa tytärtään, niin hän oli häissä julistanut, ja se näytti olevan totisinta totta. Fleur muistutti itseään, että he hankkisivat Weasleyille joululahjaksi hormipulveria, maksoi mitä maksoi.
Mollyn jälkeen Fleur oli pyytänyt Ginnya mukaansa, toivoen saavansa edes jonkun kanssakärsijäkseen, mutta heillä oli Harryn kanssa muita suunnitelmia. Kenellä tahansa olisi, hän myönsi katkerana. Oli turha kysyäkään. Arthur oli vihjaillut lippujen hinnasta siihen tapaan, että ei ollut puhettakaan jättäytymisestä kotiin solidaarisuudesta Mollya kohtaan, joka ei sairaudeltaan kyennyt lähtemään unelmakonserttiinsa. Lopulta hän oli alistunut ajatukseen, että lähtisi yksin, kärsisi muutaman tunnin anoppinsa hyvän mielen tähden ja keräisi pisteet ykkösminiänä tuomalla tuliaisiksi nimikirjoituksen, jonka Molly luultavasti kehystäisi olohuoneen seinälle ja rehentelisi sillä jokaiselle vierailijalle, joka sattuisi onnettomuudekseen vilkaisemaan siihen päinkään.
Ei se ole mitenkään ylivoimaista, hän vakuutti itselleen.
Yksi päivä sietokyvyn rajoilla, ja sitten se on ohi. Selvisimmehän me sodastakin. ~ * ~ * ~
Pääkaupungin hulina ei ainakaan tuntunut yhtään vähentyneen konserttihallin etualalla. Fleur katseli ällikällä lyötynä ihmismassaa, joka tungeksi ovien luona. Kateelliset lipuitta jääneet kurottelivat kaulaansa siinä toivossa, että näkisivät edes vilauksen idolistaan, mutta turvamiehiksi asetetut peikot pitivät liian innokkaat sivulliset kyllin etäällä, sallien konserttivieraiden astella porteista sisään omahyväistä ylemmyyttä tuntien. Fleur alkoi pikkuhiljaa arvostaa saamaansa lahjaa enemmän – mitä ilmeisimmin se ei ollut jotain, joka heltiäisi pikkurahalla kenelle tahansa.
Astellessaan peremmälle Fleur havaitsi katsojien järjestäytyvän jännittyneenä valtavan salin eri osiin. Esitellessään lippuaan hyvin pukeutuneelle velholle hallin sisäovella tämä tarkasti lipun huolellisesti ja osoitti hänelle sitten salin keskiosaa. Hän huomasi osakseen koituvat kateelliset katseet salin takaa ja sivukatsomoista jatkaessaan matkaansa edemmäs, ja nähdessään, kuinka paljon velhomaailman tunnettujen piirien arvohenkilöitä tuli vastaan jo salin puolenvälin ohitettuaan, Fleur alkoi todellakin ymmärtää Mollyn innostusta lahjansa puolesta.
Kunpa Molly itse olisi voinut käyttää lippunsa, hän harmitteli mielessään. Anoppi olisi luultavasti muistanut kokemuksen loppuikänsä, saadessaan edes kerran pöyhistellä rikkaiden, kuuluisien ja muuten vain Selestinan laulajanlahjoihin vinksahtaneiden seurassa.
Etualan penkeille ei ollut numeroituja lippuja, vaan niistä maksaneet saivat taistella mieleisestään paikasta. Fleur ei ollut ahtaanpaikankammoinen, mutta ei halunnut joutua liian tiiviisti ahdettuun tilaan mahdollisesti liiankin innokkaiden fanien keskelle, ja koetti vetäytyä sivummalle. Kuitenkin väkijoukko tuuppi häntä aina lähes eturiveihin saakka. Kenties siksi, että saisivat itse hyvän syyn jättäytyä taaemmas, Fleur mietti katkerasti. Hän pyrki istuutumaan, mutta enää seisomapaikkoja oli jäljellä; valtaosa Selestinan ihailijoista oli kuitenkin jo sitä ikäluokkaa, jolle mukava istuin tarjosi parhaan nautinnon. Siltikin lavan edessä oli kiihkeästi aivan eteen pyrkivien naisten ja miestenkin tiheä rypäs, joka selvästi odotti innokkaana näkevänsä silmäyksen laulajattareen ennen toisia. Fleur oli kiitollinen siitä, että hänen onnistui jättäytyä soveliaan välimatkan päähän kohtuullisen mukavaan paikkaan, ja seisoskeli hieman erillään jännityksestä kihisevästä ihmisjoukosta, kun musiikki alkoi herättää kansaa esiintyjän saapumiseen.
Väkijoukko puhkesi suosionosoituksiin, kun Selestina Taigor pelmahti lavalle kultaisessa paljettisateessa, joka jäi kieppumaan vaikuttavan näköisesti hänen ympärilleen vielä pitkään sen jälkeen, kun hän oli seisahtunut kaikessa loistossaan esiintymislavan keskiosaan, valahtaen sitten maahan naisen jalkoihin kiiltäväksi juhlamatoksi. Vaikutti siltä, että moni katsomon velhomiehistä olisi mieluusti tehnyt saman itsekin, paheksui Fleur, naisen lähtiessä kiertämään kaarevaa lavaa voidakseen osoittaa tervehdyksensä erikseen jokaiseen katsomon osaan.
Ja näyttäytyä jokaiselle parhaassa loistossaan pöyhistellen, Fleur ajatteli happamasti.
Mokoma itserakas vanha haahka. Selestina huomasi hänen terävän katseensa katsomosta ja vinkkasi hänelle silmää. Fleur hätkähti punastuen. Ehkä laulajatar oli vain hyvillään nähdessään katsomossa jonkun alle viisikymppisen, mutta silti katse oli tuntunut jotenkin sopimattomalta. Hän oli suorastaan helpottunut, kun Selestina keskittyi aloittaakseen ensimmäisen kappaleen ja väkijoukon häly vaimeni innokkaan odottavaksi hiljaisuudeksi.
”Sydänkäpy sinä suloisin, suot katseen vain niin haikean,
nään silmistäsi, edessä oot valinnan niin vaikean..”Fleur pyöritteli silmiään. Selestinan luonteenomainen lauluääni ei todellakaan ollut yhtään mieluisampi kuultuna ilman Kotikolon ränsistyneen radion ajoittain säröilevää sävyä. Fleur jopa epäili, että se saattoi tehdä tuosta kiekunasta aavistuksen siedettävämmän kuuloisen. Huokaisten hän seurasi, kuinka tähtiesiintyjä kumarteli lavalla kiitokseksi saamistaan hillittömistä suosionosoituksista ja siirtyi seuraavaan kappaleeseen.
”Jo rakas, sauvaa heilauta,
luo huone täyteen lumoa…”Oli selvää, että jo ikääntynyt laulajatar nautti esiintymisestään täysin rinnoin, ja käsittämätöntä kyllä, valtava määrä katsomon konserttivieraista kuunteli haltioituneena, hymyillen tietäväisesti Selestinan pikkutuhmille eleille ja ilmeille. Hän oli selvästikin kehittänyt itsestään tavaramerkin, ja vaikka osa sanoituksista oli hyvinkin monimielisesti tulkittavia, ne kuitenkaan eivät olleet liian sopimattomia esitettäväksi. Ehkä kuuntelijoille tuli niistä mieleen oman nuoruusaikansa villitykset, koetti Fleur arvioida jalomielisesti. Vaikutti käsittämättömältä, että niin moni oli tullut vapaaehtoisesti kuuntelemaan tuota sietämättömän korkealta ujeltavaa vanhaa kurppaa, mutta jopa hänenkin täytyi myöntää, että nainen hallitsi lavaesiintymisensä ja tiesi miten sai kohdeyleisönsä reagoimaan muuhunkin kuin lauluääneensä. Fleur aprikoi, olisiko tavoiltaan jokseenkin vanhoillinen Molly paheksunut ihannoimansa laulajan käytöstä, jos olisi joutunut sitä katselemaan, mutta todennäköisesti hänkin olisi vajonnut samaan nostalgiahorteeseen kuin muut ikäisensä konserttivieraat ja vain hymähdellyt Selestinan pikku tempuille sallivaan sävyyn tai peräti osoittanut suosiotaan muiden mukana aina kun esityksessä tuli vastaan hieman rohkeampi kohta. Fleur tunsi kasvavaa halua kirkua ääneen sitä katsellessaan; vanhemman velhoväen ja etenkin Selestinan käytös tuntui hänestä sekä sopimattomalta että vastenmieliseltä. Hän huomasi naisen vilkaisevan itseensä aina toisinaan, vaikka epäilikin olevansa vain vainoharhainen. Joka tapauksessa se vain lisäsi hänen epämiellyttävää tunnettaan lähes ainoana nuorena katsojana esityksessä, jota piti jo valmiiksi mauttomana ja vanhanaikaisena.
”Ei kukaan muu voi kelvata,
sen teet niin taidolla…”kujersi Selestina, täydentäen laulun sanoja suurikokoisella lavasteeksi tarkoitetulla taikasauvalla, jonka pää iski kirkkaita kipinöitä hänen napauttaessaan sitä ilmassa. Fleur lupasi itselleen pyhästi, että ei koskaan enää valittaisi mistään epäolennaisesta pikkuseikasta, kunhan ei enää toiste joutuisi elämässään vastaavanlaiseen koettelemukseen. Edessä oleva puolitoistatuntinen tuntui ikuisuuden mittaiselta kärsimykseltä, mutta häntä oli siunattu vahvalla ja sinnikkäällä luonteella ja kasvatuksella, joka painotti vanhempien kunnioitusta. Hän kärsisi tämän illan Mollyn hyväksi, ja sen jälkeen ei anopilla taatusti olisi koskaan varaa sanoa mitään, mikä näyttäisi Billin vaimon huonossa valossa.
~ * ~ * ~
”Ja nyt, rakas yleisöni”, kuulutti Selestina heittäen päätään takakenoon, ”on tämä ilta tullut päätökseen, ja varmasti jokainen meistä on sitä mieltä että viimeinen kappaleeni on täydellinen lopetus juhlakonsertille! Tämä on ollut ihana ilta, kiitos teille, rakkaat ihailijani! Seuraavaksi
Kattilallinen kuumaa, väkevää lempeä!”
Velhokansa puhkesi hurraahuutoihin ja vislauksiin, mutta ne vaikenivat Selestinan äänen noustessa kimakkana korkeimpienkin ihastuksen kiljahduksien yläpuolelle.
”Kun lemmenjuoman ainesosan lisään viimeisen,
sen lasken pataan sitä huulillani hivellen,
mä että rakkaan saan,
sen nakkaan kattilaan…”Selestinan dramaattinen huitaisu sai lavan reunoille asetetut valtaisat noidankattilat pursuamaan vaaleanpunaista höyryä, joka levisi katsomoon sumun tavoin ja sai yleisön huokailemaan ihastuksesta. Fleur aisti ilmassa pariisilaisen hajuveden, jota äiti oli käyttänyt hänen ollessaan pieni, ja jota hän edelleen rakasti, mutta tajusi vasta haistaessaan selvääkin selvemmin Billin ominaistuoksun, että höyryyn oli ovelasti sekoitettu jonkinlaista amortentian kaltaista aromia, joka kiihotti jo ennestään latautunutta tunnelmaa riemukkaaseen hurmioon.
Fleur kiitti onneaan, että korkeimmat sävelet hiipuivat jo parin säkeen jälkeen kehräävän matalaan kuiskeeseen. Hän ei tunnistanut Selestinan hittiä kymmenen vuoden takaa, mutta muu yleisö keinui verkkaisen sävelkulun viemänä, ilmaan kohotetut kädet usvaista tyhjyyttä hyväillen.
”On lemmenjuoma, ah, niin täydellinen tää,
ei kenkään sitä nauttinut jää ilman ystävää…”Konserttiyleisö kiljui kertosäettä mukana kuin huumauksen vallassa. Jopa Selestinan kujerrusta olisi kuunnellut mieluummin kuin tätä kakofoniaa. Fleur olisi pidellyt korviaan, mutta huomasi laulajattaren tarkkailevan häntä edelleen.
Encoren jälkeen taputukset halkoivat ilmaa, Selestina kumarteli näyttävästi joka suuntaan.
”Nimikirjoitus!” huusi joku eturivissä, ja nähdessään Selestinan muuttavan suuntaansa huutajaa kohti, Fleur alkoi tungeksia samaan suuntaan. Hän ei suinkaan ollut ainoa, ja joutuessaan väkijoukon puristuksiin hän näki pettymyksekseen Selestinan etääntyvän jälleen poistuakseen lavalta.
”Minulle myös!” hän huomasi kirkuvansa. Johan nyt oli kumma, jos hän ei tämän kärsimyksen koettuaan saisikaan Mollyn odottamaa tuliaista. Työntäen raivokkaasti tyttölauman tapaan kiljahtelevia vanhoja eukkoja tieltään hän huitoi kädellään saadakseen Selestinan pysähtymään, ja yllätyksekseen hän huomasi yhtäkkiä laulajattaren katseen kiinnittyneen itseensä. Nainen virnisti tyytyväisenä; ilme sai Fleurin värähtämään.
Tapahtuneen havainnut väkijoukko päästi hänet lävitseen, joskin vastahakoisesti, ja voitonriemuinen Fleur kiilasi aivan lavan viereen. Hän ojensi laukustaan kaivamaansa itsemusteutuvaa sulkakynää, jonka oli ostanut varta vasten tilaisuutta silmälläpitäen, ja joku ystävällinen sielu väkijoukosta leijutti häntä hieman ylöspäin niin, että hän seisoi ilmassa miltei lavan tasolla. Selestina nappasi sulkakynän hänen sormistaan, kohotti sen näyttävästi ilmaan saaden väkijoukon jälleen hurraamaan, ja sutaisi vahvoin viivoin musteisen sotkun suoraan Fleurin avonaisesta kaula-aukosta pullistuvaan rintakehään. Pöyheää sulkakynää vilkuttaen laulajatar poistui viimein lavan taakse hurjien suosionosoitusten saattamana. Villiintynyt yleisö peitti alleen Fleurin vimmaisen pettymyksen kirkaisun.
~ * ~ * ~
Raivonsekaisen turhautumisen vallassa Fleur taisteli tiensä lämpiön vartioidulle ovelle. Hän ei antanut edes vartiossa seisovien miesten uhkaavien ilmeiden pelottaa itseään; jo oli kumma, jos hän tämän nöyryytyksen jälkeen jäisi ilman nimikirjoitustaan! Veelalumo vaikutti laimeanakin hänen veressään sen verran, että turvavelhojen kasvot pehmenivät typerään hurmeeseen, eikä kumpikaan vastustellut juuri nimeksikään, kun hän tyrkkäsi oven auki ja astui sisään kuin myrskyn merkki.
Selestina istui kaarevalla persikanvärisellä sohvalla, jonka pehmeät tyynyt miltei upottivat hänet syleilyynsä. Hän kääntyi hätkähtäen ovelle päin, mutta Fleurin nähdessään hänen kasvonsa pehmenivät viekkaaseen hymynkareeseen.
”Sinähän sinnikäs olet. Mitä haluat minulta?” hän kysyi, nojautuen mukavammin selkänojaan.
”Nimikirjoituksen”, sanoi Fleur, häpeästä punastuen. Merlin, millaiseen hullutukseen Mollyn järjetön fanitus oli hänet saattanut! Anelemaan inhoamansa laulajan edessä kuin kiihkeinkin ihailija, ja vieläpä omahyväisesti myhäilevän sellaisen.
”Mikä edellisessä oli vikana?” tiedusteli nainen pehmeästi sanojaan venyttäen, silmäillen häpeällisen tungettelevasti Fleurin kaula-aukkoa, jonka vaalealta iholta tummat kirjaimet aivan pomppasivat esiin.
”Tiedät `yvin mikä”, hän puuskahti. ”Mitä minä
tällä oikein teen?” Fleur osoitteli kiukun vallassa rintamustaan. ”Minun piti viedä nimikirjoitus anopilleni! En kai minä voi hänelle itseäni paljastaa!”
”Et ehkä hänelle”, myönsi Selestina verkkaan. Hän näytti nauttivan tilanteesta luvattoman paljon, myhäillen kierosti suupielestään.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” tivasi kiihtynyt Fleur, vetäen elehtivät kätensä tiukkaan puuskaan.
Selestina mittaili häntä katseellaan paljonpuhuvasti. Fleur oli harvoin hidas hoksottimiltaan, mutta jopa häneltä kesti hetken oivaltaa, mitä vanhempi nainen oikein ajoi takaa.
”Hulluko olet?” tiuskaisi Fleur, nostaen käsivartensa peittämään paljaan kaula-aukkonsa.
Selestina maiskautti suutaan arvostavasti.
”Minäkin olin sisukas ikäisenäsi. Minulla oli ääneni, mutta pelkkä kaunis ääni ei taannut minulle menestystä.” Naisen silmiin nousi utuinen kiilto hänen katsellessaan menneeseen. Fleur pysyi vaiti, nähden parhaaksi olla tekemättä ylimääräisiä kommentteja mainitun äänen laadusta.
”Jouduin tekemään tiettyjä… uhrauksia saadakseni haluamani. Se oli sen arvoista”, hän lisäsi nopeasti, nähdessään inhoavan sävyn Fleurin katseessa. ”Ja minusta tuntuu”, hän lisäsi viekkaasti, ”että nimikirjoitukseni on sinulle paljon arvoinen.”
”Ei niin arvokas”, kiisti Fleur, perääntyen askeleen kohti ovea.
”Älähän nyt, älä”, Selestina esteli käheästi naurahtaen. ”Oi tuota nuoruuden kiihkeyttä! Kaipaan sitä, se saa minut tuntemaan itseni jälleen siksi tyttöseksi, joka kerran olin. Niin, kerran minäkin tunsin suurta tunteen paloa, aivan kuten sinä nyt. Tulehan, tyttöseni”, hän lausahti miltei hellästi, ”istu tähän viereeni ja kerro mitä siihen nimikirjoitukseesi haluat.”
Fleur otti epäröivän askelen lähemmäs. Laulajatar taputti sohvaa vierellään. Nuori nainen huokaisi ja istahti upottavalle sametille pienen välimatkan päähän Selestinasta. Fleur katseli, kuinka tämä nosti taikasauvan tupsukkaalta koristetyynyltä oikealta puoleltaan, otti näyttävästi muka paremman asennon sohvalla ja heilautti sitä esiintyjän luontevuudella, nostaen dramaattisesti sulkakynän ja pergamentinpalan leijumaan ilmaan. Pergamentin kulmaan oli upotettu nimikirjaimet ja Selestinan sädehtivä kuva, joka iski hänelle julkeasti silmää.
”Pitäisikö anoppisi tällaisesta?” Selestina kysyi maireasti. Fleur nyökkäsi lyhyesti, yhä tuohtumuksen vallassa.
”Kenelle osoitan tämän?” tiedusteli Selestina mitä herttaisimmin. Fleur huokaisi.
”Mollylle. Hän on ihaillut sinua nuoruudestaan saakka. En ymmärrä mistä hyvästä”, hän jatkoi jupisten itsekseen. Selestina esitti taidokkaasti kuin ei olisi kuullut hänen viimeisiä sanojaan lainkaan. Hän heilautti sauvaa sirosti ja Fleur näki, kuinka pergamentille kiertyivät koristeelliset kirjaimet toinen toisensa perään.
”Rakkaalle Mollylle”, hän luki etäältä, nykäisten lipsahtanutta olkaintaan ylös hajamielisesti. Selestina loi häneen lempeästi moittivan katseen. Taas kesti hetken, että Fleur käsitti vanhan kiusankappaleen pohjimmaisen tarkoituksen. Epäröiden hän katsoi pergamenttiin, joka kiitti uskollista ihailijaa pitkäaikaisesta tuesta. Sisäinen kamppailu paistoi hänen kasvoiltaan.
”Niin sitä pitää”, kannusti Selestina, kun Fleur laski kätensä ja antoi olkaimen laskeutua kyynärpäätään kohti estelemättä enempää. Hän piti katseensa tiukasti pergamentille ilmestyvissä sanoissa, kun toinenkin olkain liukui pitkin hänen käsivarttaan ja mekon miehusta valahti alemmas, aina vyötäisille saakka. Taikasauvaa pitelevä käsi vavahti hieman.
”Nimikirjoitukseni pukee sinua”, Selestina hyrisi. ”Vielä parempaa, jos
ainoastaan se pukee sinua”, hän lisäsi, ja Fleur tunsi nipistelyä selässään, kun hänen rintaliivinsä avautuivat itsestään ja leijailivat lattialle, äänettömän keveinä kuin pehmoinen höyhentupsu, joka keinahteli pergamentin yllä. Kiusaantunut puna poskillaan Fleur kamppaili säilyttääkseen ryhtinsä julkean vanhan naisen edessä.
Sulkakynä lennähti pergamentilta hänen eteensä, ja sen pöyheä sulka pyyhkäisi hitaasti rinnan kaarta alhaalta aina hänen leualleen saakka, yhdellä viettelevän pitkällä ja hitaalla vedolla. Fleur henkäisi. Selestina pisti sulan töykkäämään häntä leikkisästi nenälle.
”Ei pieni leikki sinua vahingoita”, hän härnäsi. ”Pidät itsekin esiintymisestä. Salaa sisimmässäsi nautit tästä kuitenkin.”
”Olen naimisissa”, tokaisi Fleur tylysti. Sulka hiveli häntä yhtä kiusoitellen, mutta hän oli kuin ei huomaisikaan sen liikkeitä.
Selestina hymyili tietävästi. ”Etkä halua miehesi näkevän sinua tällaisena?” hän kysyi, sivellen leijuvalla sulalla nimikirjoitustaan juuri siinä kohtaa, jossa pehmeä iho kohosi kaarelle pullistuen rintakehän ylle. Sulkakynän terävä kärki hipoi kirjaimia ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Fleur nyökkäsi suu tiukalla mutrulla.
”Haluaisit nähdä sen mieluummin tuolla?” Selestina ojensi kättään pergamenttia kohti.
Sulka hiveli häntä yhä, oli kuin kevyet sormet olisivat kulkeneet pitkin toisiinsa kiertyviä kirjaimia, edeten pitkin hänen rintaansa. Fleur sulki silmänsä, ja avatessaan ne jälleen hän näki kirjainten leijuvan yksi toisensa perään pergamentille, laskeutuen keveästi tekstin alle kuin ne olisivat olleet vedetyt siihen alun alkaenkin.
Fleur katsoi alaspäin paljaisiin rintoihinsa ja kavahti seisoalleen kiivaasti hengittäen. Selestina myhäili tyytyväisesti, kohottautui lähemmäs pergamenttia ja hymyili nähdessään kuinka Fleur koetti siepata rullalle kiertyneen suosionosoituksen käteensä ennen häntä.
”Päättäväinen nuori nainen, sisukaskin vielä. Pidän siitä”, hän sanoi, nostaen olkaimen hellästi paikoilleen Fleurin puolesta. Hänen kätensä pysähtyi Fleurin leualle, piteli hänen kasvojaan sen hetken, jona hän kosketti Fleurin suuta pehmeästi omilla runsaan punaisilla huulillaan. Ennen kuin Fleur ehti vastustella, hänen kätensä oli jo puristunut pergamenttikäärön ympärille, ja Selestina ohjasi häntä kohti ovea.
”Sinusta oli suurta hupia, tyttöseni”, hän hymisi. ”Tule seuraavankin kerran konserttiini.”
Ennen vierailen Azkabanissa, vihoitteli Fleur mielessään, kiirehtien ovesta ulos. Turvavelhot tuntuivat virnistelevän hänelle, hän huomioi kiukuissaan. Nykäistessään toisenkin olkaimensa ylös hän tajusi rintaliiviensä jääneen Selestinan kabinetin lattialle. Viis siitä, hän ajatteli. Kunhan vain hän pääsisi viimein kotiin!
~ * ~ * ~
Bill kohotti kulmiaan vaimolleen hänen astuessaan pimeästä illasta Simpukkamökin kotoisaan valoon, kuin myrskyn merkkinä.
”Taisit sittenkin tykästyä Selestinaan? hän totesi vihjaavasti.
Syyllisyyden puna lehahti Fleurin poskille.
”Mistä niin päättelet?” hän kiersi kysymyksen miltei hätääntyen.
Bill liu´utti käsiään alas hänen hartioitaan, vetäen mekon hänen yltään. Jo toisen kerran saman illan aikana ohut kangas kerääntyi laskoksille hänen kapealle uumalleen.
”Taisit innostua niin, että heitit liivisi lavalle?” härnäsi Bill, kuljettaen sormiaan paljastuneella iholla. Järkyttynyt Fleur veti ensin syvään henkeä, mutta pidäteltyään sitä hetken aikaa se purkautuikin ulos nauruna.
”Kerta se on ensimmäinenkin”, hän tirskui, kurottautuen lähemmäs miestään. Kiertäen käsivartensa Billin kaulaan hän suuteli häntä miltei raivokkaan nälkäisesti.
”Mutta voit uskoa, että se oli myös viimeinen kerta”, hän vahvisti, tökäten topakasti sormensa Billin rintaan. ”Villit `evosetkaan eivät saa minua enää toista kertaa kuulonkantaman päähän siitä naisesta!”
Bill tyytyi nyökyttelemään, nosti Fleurin ilmaan kantaen hänet viimeiset askeleet keittiöön, ja laski hänet istumaan pöydälle, kumartuen uudelleen hänen puoleensa. Kastaen sormensa hillopurkkiin Bill piirsi punaisen viivan Fleurin rintaa pitkin. Fleur huokaisi syvään hänen nuolaistessaan sen pois.
~ * ~ * ~
”Onko se hyvässä kohdassa?” varmisti Arthur, ja Mollyn nyökättyä suu leveässä hymyssä hän heilautti sauvaa ja naulat painoivat kehyksen tukevasti kiinni seinään.
Mollyn silmät kyyneltyivät onnesta, ja hän rutisti ainoan miniänsä syliinsä kuin rakkaimman lapsensa.
”En voi uskoa, että todella onnistuit tuomaan minulle tällaisen aarteen”, Molly päivitteli. ”Omistuskirjoitus ja kaikkea! Fleur, olet ihmeellinen!”
Molly säteili miniälleen, joka hymyili takaisin vaivautuneena. ”Bill, saat olla todella ylpeä vaimostasi, toden totta.”
Hän kohotti onnellisena katseensa seinällä komeilevaan kehystettyyn pergamenttiin, josta Selestinan kasvot hymyilivät takaisin kuin viattomuuden perikuvana.
”Olen varma, että näin upeaa muistoa en olisi saanut, vaikka olisin itse lähtenyt sitä hakemaan!”
~ * ~ * ~
LoppuToivottavasti miellytti haasteen esittäjää!