Tunteiden taikajuoma, Severus/Remus, K-16

[Pahatar]

Nimi: Tunteiden taikajuoma, osat 1-10 (valmis)
Kirjoittaja: Pahatar
Valmistunut: Huhtikuussa 2004
Pari: Severus/Remus
Tyylilaji: Slash, romance, angst
Ikäraja: K-16
Yhteenveto: Voldemort on saanut selville Severuksen olevan vakooja ja kostaa juottamalla tälle myrkkyä, joka tappaa hitaasti. Joutuessaan taistelemaan elämästään Severus saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.

Lukijalle: Tämä ficci on kirjoitettu alkuvuodesta 2004, ja alkaa siitä mihin Feeniksin kilta päättyy, eli tarina on tätä nykyä mitä suurimmassa määrin AU. Kirjoitin tämän aikanaan Siriuksen kuoleman aiheuttaman surun jälkimainingeissa, mikä näkyy tässä monin tavoin. Tätä ficciä on joskus kyselty minulta, mutta koska tämä oli ensimmäisiä tekeleitäni ja sen vuoksi hyvinkin virheellistä ja kömpelöä tekstiä, en ole halunnut julkaista tätä enää uudelleen. Luettuani tämän jokin aika sitten uudelleen nuo lauserakenne- ja kielioppivirheet häiritsivät minua niin pahasti, että olen saanut ne nyt korjattua parhaani mukaan, joten kehtasin laittaa tämän esille. Toivottavasti tätä on nyt mukavampi lukea, jos joku haluaa tähän vielä tarttua. Tarina on yhä entinen.

Sellainen juttu vielä, että tässä tarinassa olevat Severuksen ja Remuksen lempinimet (Sev ja Remy) on lainattu McKayn ficeistä, jotka inspiroivat minua kovasti aikanaan, mitä näihin kahteen tulee. Tarkoitukseni ei ollut matkia, vaan paremminkin tehdä kunniaa hienolle kirjoittajalle!



TUNTEIDEN TAIKAJUOMA 


Luku 1: Vakoilun loppu

”Severus Kalkaros, sinä olet petturi.”

Lordi Voldemort puhui hiljaa, mutta tämän lausumat sanat saivat pitkän, mustahiuksisen miehen värähtämään aivan kuin häntä olisi sivallettu ruoskalla kasvoihin. Severus avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hänen mielensä käski häntä puolustautumaan, kieltämään kaiken, yrittämään pelastaa itsensä varmalta tuholta. Kuitenkin hänen sisällään oleva ääni kertoi, että sanat olivat hyödyttömiä, eikä mikään voisi enää auttaa häntä. Jotenkin Pimeyden Lordi oli saanut selville hänen salaisuutensa, jonka hän oli saanut säilytettyä kuudentoista vuoden ajan. Ihmeen kauan se olikin onnistunut.

”Minulla oli täydellinen suunnitelma, jonka avulla minun piti saada hankittua ennustukseni Taikaministeriön Salaperäisyyksien osastolta ja samalla päästä lopullisesti eroon Harry Potterista. Täydellinen suunnitelma… jonka tuloksena ennustus tuhoutui, poika on edelleen elossa ja iso joukko kuolonsyöjäni joutui aurorien vangeiksi. Ja se on yksinomaan sinun vikasi, Severus.”

Severus tunsi saaneensa taas puhekykynsä takaisin. Tämä oli ainakin yksilöity syytös, johon hän pystyisi vastaamaan, tai voisi edes yrittää. Loppujen lopuksi, hänellä ei olisi mitään menetettävää.
”Isäntä, minkä takia se olisi minun vikani? Jos kaksitoista kuolonsyöjää eivät onnistu päihittämään muutamaa alaikäistä velhoa, niin silloin he ovat pettäneet sinut, en minä.”
”Olet kieltämättä oikeassa siinä, että he suoriutuivat tehtävästään kelvottomasti. Vai mitä, Bellatrix?” Lordi Voldemort sanoi hymyillen ilkeästi vierellään seisovalle tummalle naiselle. Severus näki pelon naisen silmissä ja tunsi omasta kauhustaan huolimatta synkkää huvittuneisuutta. Kerran niin kaunis ja mahtava Bellatrix Lestrange, joka oli menettänyt vapautensa ja kaiken vaikutusvaltansa joutuessaan Azkabaniin, ja jonka upeasta ulkonäöstä oli enää rippeet jäljellä. Nainen muistutti lähinnä korppikotkaa. Lordi Voldemort oli kaikki, mitä tällä oli, eikä tämäkään vaikuttanut olevan kovin tyytyväinen entiseen suosikkiinsa. Bellatrix oli hiljaa ja tuijotti Severusta silmät täynnä vihaa. Nurkkaan ajettunakin aina yhtä vaarallinen, Severus ajatteli.

Pimeyden Lordi käänsi hehkuvien silmiensä katseen takaisin häneen.
”He epäonnistuivat, koska joku varoitti Feeniksin killan jäseniä siitä, että Potter ystävineen oli lähtenyt taikaministeriöön. Joku, joka tiesi, että tämä yritti pelastaa kummisetänsä. Mitä poika sanoikaan sinulle, Severus? Hänellä on Anturajalka siellä, missä se on piilossa…”
Severus tunsi lamauttavan pelon sisällään. Miten Pimeyden Lordi saattoi tietää? Samassa hän muisti viidesluokkalaiset luihuiset, jotka olivat pidelleet kiinni Harry Potterista ja tämän ystävistä, kun Dolores Pimento oli kuulustellut näitä. Draco Malfoy, Vincent Crabbe, Gregory Goyle... kaikki kuolonsyöjien lapsia. Toisen polven kuolonsyöjiä. Nämä olivat tietysti toistaneet Pimeyden Lordille sen, mitä Potter oli yrittänyt kertoa hänelle. He eivät tosin olleet voineet mitenkään ymmärtää, mitä Potter oli tarkoittanut sanoillaan, mutta Lordi Voldemort ymmärsi. Ja tiesi, että hän oli syyllinen. Mitään ei olisi tehtävissä, mutta Severus yritti silti.
”Isäntä, sinä tiedät hyvin, mitä mieltä minä olen pojasta. Muistan, että hän selitti jotain käsittämätöntä, mitä en viitsinyt edes kuunnella…” Severus aloitti, mutta Pimeyden Lordi keskeytti hänet.
”Hiljaa! Sinä valehtelet, Severus, minä näen sen sinusta. Sinä petit minut, olet vakoillut Dumbledoren hyväksi kaiken aikaa. Kidutu!” Lordi Voldemort sanoi osoittaen Severusta taikasauvallaan.

Severus tunsi suunnattoman tuskan iskevän häneen joka puolelta, aivan kuin tuhannet veitset olisivat lävistäneet hänet samanaikaisesti. Hän kuuli huutavansa ja tajusi makaavansa lattialla taipuneena kaksinkerroin. Kipu tuntui jatkuvan ikuisesti ja hän huomasi ajattelevansa, kauanko kestäisi sitä, ennen kuin menettäisi järkensä… ja samassa se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kooten kaikki voimansa Severus avasi silmänsä ja kohotti päätään niin, että saattoi nähdä Lordi Voldemortin. Hän tiesi, että kaikki olisi ohi pian, eikä tuntenut enää pelkoa. Ainoa ajatus hänen mielessään oli, että kuolema ei voisi mitenkään olla pahempi kuin hänen tähänastinen elämänsä. Kunpa se vain kävisi nopeasti ja tuskattomasti. Hän tuijotti toiseen mieheen odottaen tämän lausuvan loitsun ja näkevänsä vihreän valon välähdyksen ennen pimeyttä… ikuisuutta. Pimeyden Lordi kuitenkin katsoi häntä huvittuneen näköisenä ja laski taikasauvansa.

”Sinä toivot, että minä tappaisin sinut, Severus, ettei sinun tarvitsisi kärsiä kauempaa, eikö niin? Mutta et sinä niin helpolla tule selviämään.” Lordi Voldemort nyökkäsi Bellatrixille, joka käveli Severuksen luokse. Naisella oli kädessään pieni pullo, jossa oli violetinväristä nestettä. Tämä taivutti kovakouraisesti Severuksen päätä taaksepäin ja pakotti nesteen alas hänen kurkustaan. Juoma ei maistunut miltään, mutta se poltti hänen sisuksissaan kuin tuli, ja samassa hän tunsi kidutuskirouksen iskevän taas itseensä täydellä voimalla. Uusi kipu, mutta erilainen ja äskeistä pahempi, sillä se tuntui tulevan hänen sisältään. Severus kieri tuskissaan pitkin lattiaa ja viimeinen, mitä hän kuuli ennen kuin menetti tajuntansa, oli Lordi Voldemortin kimeä nauru.
”Sinä osaat varmasti arvostaa tätä, Severus… sinähän olet aina pitänyt niin kovasti taikajuomista. Me emme tapaa enää, mutta minä toivotan sinulle hyvää loppuelämää. Minkä se nyt kestääkään.”       


Luku 2: Yksin

Harry makasi sängyllään Likusteritiellä tuijottaen apaattisena kattoon. Lukuun ottamatta sisällään olevaa musertavaa syyllisyydentunnetta hän tunsi olonsa täysin tyhjäksi ja turtuneeksi. Kesäloma oli alkanut vain viikko sitten, mutta menneet päivät olivat tuntuneet vuosilta. Hän oli viettänyt aikaansa joko sisällä huoneessaan tai vaeltelemalla päämäärättömästi pitkin Pikku Whingingin katuja. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli aloittanut koulunsa Tylypahkassa, Harry ei kaivannut sinne takaisin. Ei myöskään Kotikoloon, Kalmanhanaukiolle tai mihinkään muualle, missä olisi joutunut tekemisiin muiden ihmisten kanssa. Hän ei halunnut ystävällisiä sanoja sen paremmin kuin sääliä tai osanottoa, eikä hänellä ollut mitään puhuttavaa kenellekään. Dursleyn perheessä oli sentään se hyvä puoli, että nämä jättivät hänet nykyään rauhaan, eivätkä kysyneet häneltä mitään. Harry oli saanut kirjeitä Ronilta ja Hermionelta, Hagridilta, Remus Lupinilta ja rehtori Dumbledorelta, mutta ei ollut jaksanut vastata kunnolla yhteenkään niistä. Hän ei ollut myöskään viitsinyt edes avata koulukirjojaan. Millään ei ollut hänelle mitään merkitystä. Ei nyt enää. Sirius oli kuollut, eikä mikään toisi tätä takaisin.

Sirius… aina vain Sirius. Hän ei voinut, ei halunnut ajatella Siriusta. Hän ei voinut olla ajattelematta Siriusta. Joka yö hän näki unta tästä: yleensä irrallisia, sekavia mielikuvia, outoja unia, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta aina unissaan hän joutui jossakin vaiheessa Taikaministeriöön ja näki Siriuksen putoavan hämmästynyt ilme kasvoillaan verhon taakse… Siinä kohdassa Harry yleensä heräsi, tyyny märkänä hiestä ja kyynelistä. Eikä hän enää sen jälkeen pystynyt nukkumaan, vaikka olisi ollut miten väsynyt.

Harryn ajatukset kiersivät tunnista toiseen samaa, yksitoikkoista kehää:
Jos hän olisi keskittynyt okklumeuksen harjoitteluun paremmin…
Jos hän olisi käyttänyt Siriuksen antamaa peiliä…
Jos hän olisi ajoissa muistanut, että Kalkaros kuului Feeniksin kiltaan…
Jos hän olisi siirtynyt kokonaan hormipulverilla Kalmanhanaukiolle voidakseen todeta, että Sirius oli edelleenkin siellä…
Jos hän olisi uskonut Hermionea, eikä olisi koskenut ennustukseen…
Jos, jos ja jos. Loputtomiin.

Hänellä oli ollut niin monta mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja hän oli tyrinyt ne kaikki. Siriuksen kuolema oli hänen syynsä. Harry oli yrittänyt syyttää Oljoa, Dumbledorea, Kalkarosta ja kaikkia mahdollisia muita ihmisiä, mutta se ei muuttanut totuutta miksikään. Yksinomaan hänen syynsä. Hän tunsi sisällään olevan tuskan kasvavan ajatellessaan Siriusta, joka oli joutunut kärsimään niin paljon. Kaksitoista vuotta syyttömänä Azkabanissa, kaksi vuotta pakosalla, ja viimeisin vuosi suljettuna neljän seinän sisälle inhoamaansa lapsuudenkotiin. Kaiken päätteeksi Sirius oli kuollut pelastaessaan Harrya, eikä hän ollut edes kyennyt kostamaan sitä. Hän ei ollut onnistunut langettamaan kirousta Bellatrix Lestrangeen, vaikka hänellä oli ollut tilaisuus. Harry tunsi inhoavansa koko taikamaailmaa ja kaikkein eniten itseään. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut unohtaa kaiken, unohtaa sen, että hänellä oli ylipäätään koskaan ollutkaan kummisetää. Ronia ja Hermionea lukuun ottamatta hän oli ollut yksin ennen kuin Sirius oli astunut hänen elämäänsä, ja yhtäkkiä hän oli yksin taas. Kaikki tuntui vain niin paljon pahemmalta kuin aikaisemmin, kun hän tiesi nyt, mitä oli menettänyt. Juuri se ihminen, joka oli eniten välittänyt hänestä ja rakastanut häntä, oli poissa. Harry painoi kasvonsa kiinni tyynyynsä lamauttavan tunteen vallassa, toivoen ties kuinka monetta kertaa, että olisi itse kuollut ja Sirius olisi saanut elää. Lopulta hän tunsi ahdistavien ajatusten painuvan mielessään taka-alalle hänen vaipuessaan levottomaan uneen.

Sinä olet petturi… yksinomaan sinun vikasi, Severus… joku varoitti Feeniksin killan jäseniä… olet vakoillut Dumbledoren hyväksi… Kidutu…

Harry heräsi huohottaen, hiestä märkänä, tuntien polttavaa tuskaa arvessaan. Hän nousi istumaan sänkynsä laidalle yrittäen saada hengitystään tasaantumaan ja painoi kätensä otsaansa vasten. Vähitellen kipu tasaantui sykkiväksi säryksi, ja hän kykeni ajattelemaan untaan, johon oli herännyt. Paitsi että se ei ollut mikään uni, vaan todellisuutta, Harry tiesi sen täysin varmasti. Voldemort ja Kalkaros. Kalkaroksen petos oli paljastunut. Juuri sillä hetkellä Voldemort kidutti Kalkarosta.

Harryn valtasi äkillinen vastenmielisyyden tunne hänen ajatellessaan Tylypahkan juomamestaria. Entä sitten, jos tämä oli vaikeuksissa? Mitä merkitystä sillä olisi hänelle, vaikka Kalkaros kuolisikin? Tämä oli suhtautunut häneen kylmästi alusta lähtien, kohdellut häntä aina yhtä ilkeästi ja epäreilusti. Hän olisi pelkästään iloinen päästessään tästä eroon. Vai olisiko? Totta oli, että Kalkaros oli tuottanut hänelle sietämätöntä piinaa ja nöyryytystä vuosien varrella. Kuitenkin Harryn oli pakko myöntää, että hänen isänsä oli nöyryyttänyt Kalkarosta vielä paljon julmemmin nuoruudessaan. Ja koska hän itse muistutti ulkonäöltään James Potteria niin suuresti, oli jossain määrin ymmärrettävää, että Kalkaros ajatteli Jamesia aina nähdessään hänet, Harryn. Siitä huolimatta Kalkaros oli omalla tavallaan yrittänyt suojella häntä aina hänen ensimmäisestä kouluvuodestaan lähtien. Ja nyt Voldemort oli saanut selville Kalkaroksen auttaneen Harrya ja kidutti tätä.

Harryn tuntema inho Kalkarosta kohtaan väistyi yhtäkkiä tämän uuden oivalluksen myötä. Olipa tämä tehnyt aikaisemmin mitä tahansa, Kalkaros oli tosiaan yrittänyt auttaa häntä ja Siriusta… ja nyt tämä oli kuolemaisillaan sen vuoksi. Hänen olisi pakko auttaa, yrittää tehdä jotain Kalkaroksen hyväksi, mutta mitä? Harry mietti näkemäänsä painajaista yhä uudelleen, ja jotenkin hänestä tuntui, että Voldemort ja Kalkaros olivat samassa paikassa, josta hän oli nähnyt unta kaksi vuotta aikaisemmin, Valedron talossa. Ehkäpä hän voisi ottaa Tulisalaman ja lentää sinne? Se tosin tietäisi hänelle varmoja potkuja koulusta, mutta sillä hetkellä Harry ei voinut välittää vähempää taikaministeriöstä ja sen säädöksistä koskien alaikäisiä velhoja. Kunpa hän osaisi ilmiintyä, se olisi niin paljon nopeampaa. Mutta ei… ei siitä olisi sen enempää apua hänelle. Harry tajusi yhtäkkiä, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä päin maata Valedron talo sijaitsi. Jotain olisi kuitenkin tehtävä ja nopeasti, jokin keino oli pakko olla… Samassa hän sai idean. Harry istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopean kirjeen, jonka sitoi Hedwigin jalkaan ja lähetti tämän matkaan. Hän kävi helpottuneena takaisin sänkyyn, tietäen että ainakin tällä kertaa oli toiminut oikein, vaikka se oli luultavasti liian myöhäistä Kalkaroksen kannalta. Mutta tämä oli ainoa tapa, jolla hän voisi edes yrittää olla avuksi. Ja ehkä oli vielä toivoa, sillä hänen otsallaan oleva särky tuntui vähitellen vaimenevan. Jotenkin hänen vaistonsa kertoi hänelle, että Voldemort ei ollut tappanut Kalkarosta, sillä hän olisi varmasti tuntenut sen. Ensimmäistä kertaa moneen yöhön Harry nukahti rauhalliseen uneen näkemättä painajaisia Siriuksesta.


*


”Albus, olenko nyt varmasti ymmärtänyt oikein tämän asian? Sinä siis haluat, että minä aloitan pimeyden voimilta suojautumisen opettajana syksyllä?”
Remus Lupin istui rehtori Dumbledoren työhuoneessa. Hän oli hämmästynyt suuresti saadessaan aikaisemmin päivällä rehtorilta viestin, jossa häntä pyydettiin saapumaan Tylypahkaan. He olivat keskustelleet myöhään yöhön asti Feeniksin killasta ja nykyisestä tilanteesta, ennen kuin Dumbledore oli esittänyt varsinaisen asiansa. Remus oli luullut sen liittyvän taisteluun Voldemortia vastaan, eikä ollut tosiaankaan osannut odottaa mitään tällaista. Dumbledore hymyili hänelle anteeksipyytävän näköisenä.
”Kyllä. Minä ymmärrän, että tarjous ei ole kovin houkutteleva. Siihen paikkaan tuntuu tosiaan liittyvän kirous, enkä muuten pyytäisi tätä sinulta, mutta me tarvitsemme kunnollisen opettajan. Nyt enemmän kuin koskaan.”
”Mutta sinähän tiedät ihmisten suhtautumisen siihen, mikä minä olen”, Remus vastasi. Hän yritti vaimentaa mielessään heränneen toivon uudesta tulevaisuudesta. Se vuosi, minkä hän oli aikaisemmin viettänyt Tylypahkassa opettajana, oli ollut hänen aikuiselämänsä parasta aikaa kaikin tavoin. Hän ei kuitenkaan halunnut innostua asiasta, jota ei voinut vielä uskoa mahdolliseksi.
”Remus, minä olen keskustellut tästä taikaministeriön ja oppilaiden vanhempien kanssa. Sain heidät vakuuttuneeksi siitä, että sinä et ole vaarallinen kenellekään, ja että me todella tarvitsemme sinua”, Dumbledore sanoi vaaleansinisten silmien loistaessa varmuutta ja päättäväisyyttä.
Remus tunsi olonsa huvittuneeksi. Hän tiesi hyvin, että sen jälkeen kun Voldemortin paluu oli julkistettu, koko velhomaailma oli kääntynyt Dumbledoren puoleen toivoen tämän pelastavan heidät. Taikaministeriö söi tämän kädestä nykyään. Jos Dumbledore halusi jotain, hän sai sen. Vaikka ihmissuden opettajaksi, jos niin tahtoi.

”Remus?” Dumbledore sanoi katsoen häntä kysyvästi, keskeyttäen hänen mietteensä. Remus katsoi vanhaa velhoa silmiin ja hymyili tälle onnellisuuden täyttäessä mielensä.
”Minä suostun”, hän sanoi vilpittömästi ja tunsi lämmön sisällään nähdessään tyytyväisen ilmeen Dumbledoren kasvoilla. Oli suunnattoman ihanaa, kun tiesi olevansa haluttu ja tarpeellinen. Ja Remus nautti opettamisesta enemmän kuin mistään muusta. Lisäksi se auttaisi häntä saamaan ajatuksensa pois ikävistä asioista, kuten edessä olevasta sodasta, Harrysta – ja Siriuksesta. Dumbledore tuntui vaistoavan hänen tunteensa.
”Se on sitten sovittu. Miten sinä muuten olet jaksanut, Remus?” tämä kysyi hellästi.
Remus tajusi, mitä toinen tarkoitti. Dumbledore oli yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka olivat aina tienneet ja ymmärtäneet, mitä hänen ja Siriuksen välillä oli ollut. Luultavasti ainoa ihminen, jolle hän saattaisi voida kertoa niistä tunteista, joita hänellä oli Siriusta kohtaan. Ei kuitenkaan vielä. Siriuksen poismeno oli jättänyt hänen sisimpäänsä joukon haavoja, jotka olivat aivan liian tuoreita.
”Minä pärjään kyllä. Mutta olen huolissani Harrysta, hän on menettänyt jo niin paljon, ja tämä vielä siihen lisäksi. Poika ei ole vielä edes kuuttatoista, Albus.”
”Olet oikeassa”, Dumbledore huokaisi raskaasti. ”Harry on iso ongelma, enkä tiedä mitä tekisin.”

Miehet istuivat hetken mitään puhumatta, molemmat ajatuksiinsa vaipuneina. Yhtäkkiä huoneessa vallinneen hiljaisuuden keskeytti ikkunan ulkopuolelta kuuluva koputus. Dumbledore nousi ylös ja avasi ikkunan päästäen kauniin valkoisen tunturipöllön sisään ja irrotti viestin tämän jalasta. Hän luki kirjeen ja kohotti katseensa Remukseen. Remus hätkähti nähdessään huolestuneen ilmeen vanhan velhon kasvoilla.
”Se on Harrylta. Severus on vaarassa”, Dumbledore sanoi hiljaa.
Remus tuijotti rehtoria hiljaa kuristava tunne sisällään. Ensin Sirius ja nyt Severus. Hänen oli mahdotonta uskoa tätä. Ja kuitenkin, eivätkö he olleet sodassa pahuutta vastaan? Sota vaati uhreja.
”Harry kirjoittaa nähneensä unta, jossa Voldemort oli saanut selville Severuksen olevan vakooja. He ovat Valedron talossa. Minun täytyy lähteä sinne heti”, Dumbledore sanoi huokaisten.
”Minä tulen kanssasi”, Remus sanoi nopeasti ja nousi seisaalleen. Dumbledore katsoi häntä kauan miettivän näköisenä, mutta nyökkäsi sitten.
”Kiitos, se helpottaa tilannetta. Toivottavasti löydämme hänet ajoissa.”

[Pahatar]

Luku 3: Menetetty elämä

Severus avasi hitaasti silmänsä ja yritti kohdistaa katsettaan miettien missä mahtoi olla. Ponnisteleminen sai kuitenkin aikaan voimakkaan kivun aallon hänen päässään, ja hän sulki silmänsä yrittäen hengittää rauhallisesti ja koota voimiaan. Hän tajusi makaavansa maassa ulkona ja tunsi kostean mullan sormissaan. Hetkeen Severus ei voinut käsittää, miten oli joutunut tähän tilanteeseen, mutta sitten hän muisti kaiken: poltteen käsivarressaan Lordi Voldemortin kutsuessa häntä luokseen aikaisemmin sinä iltana, tapaamisen Valedron talossa, hänen paljastumisensa… Äärettömän hitaasti, yrittäen välttää ylimääräistä kipua, hän kokeili kädellään viittansa taskua ja rypisti hämmästyneenä otsaansa tuntiessaan taikasauvansa. Käsittämätöntä. Täysin käsittämätöntä. Pimeyden Lordi oli saanut selville hänen olevan vakooja ja oli siitä huolimatta jättänyt hänet henkiin, vieläpä antanut hänen pitää taikasauvansa.

Severus avasi uudelleen silmänsä, tällä kertaa paremmalla menestyksellä, ja kohottautui hitaasti istumaan. Oli pimeä kesäyö, ainoastaan kuu ja tähdet valaisivat ympäristöä. Hän totesi olevansa hautausmaalla ja näki edessään marmorisen kiven, johon oli kaiverrettu Tom Valedro. Severuksen suu vääntyi vinoon hymyyn hänen ajatellessaan entisen isäntänsä kieroutunutta huumorintajua. Jostain syystä Pimeyden Lordi oli jättänyt hänet jästi-isänsä haudalle, mutta elossa ja lähes toimintakykyisenä. Hänen sisällään oli kuitenkin kasvava tunne siitä, että jokin oli pahasti vialla. Oli pakko olla. Tilapäinen tajunnan menettäminen ja tuskallinen päänsärky eivät huolestuttaneet häntä. Ne olivat kidutuskirouksen tavallisia jälkivaikutuksia, hän oli kokenut ne monta kertaa aikaisemminkin. Mutta hän ei mitenkään voinut uskoa, että olisi selvinnyt petoksestaan näin vähällä. Lordi Voldemort oli tappanut kuolonsyöjiä paljon pienemmistäkin rikoksista kuin mihin hän oli syyllistynyt. Samassa Severus jähmettyi tuijottamaan hautakiveä, jossa oleva nimi oli kadonnut. Kiveen oli ilmestynyt uusi, hopeanvärisenä hehkuva teksti:


Severus Kalkaros
9.1.1960 –  .8.1996

Se, joka pettää minut, saa maksaa.


Severus tuijotti hautakivessä olevaa kaiverrusta kauhun hiipiessä hitaasti hänen mieleensä. Hänen nimensä, syntymäpäivänsä… ja kuolinaikansa. Nyt oli heinäkuun kahdeksas. Kiven mukaan hänellä olisi elinaikaa elokuuhun, sen tarkempaa päivää ei ollut merkitty. Mitä helvettiä tämä oikein tarkoitti? Hän yritti keskittää ajatuksensa kuluneen illan tapahtumiin, jotka olivat edelleenkin jossain määrin hämärät hänen mielessään. Pimeyden Lordi oli kiduttanut häntä, ja hän oli odottanut tämän tappavan hänet, mutta jostain syystä tämä ei ollutkaan tehnyt niin, ja sen sijaan hänelle oli juotettu jotain. Violetinväristä nestettä, joka ei maistunut miltään. Ajatus siitä tuntui jostain syystä tutulta, kunpa hän vain voisi muistaa… ja yhtäkkiä hän ymmärsi. Severus veti kiivaasti henkeä hirvittävän varmuuden vallatessa hänet. Hän tunsi sisällään suurempaa pelkoa kuin koskaan eläessään, kun samassa repivä, kaiken täyttävä kipu iski häneen. Hän vääntelehti tuskissaan maassa valittaen hiljaa, kunnes lopulta tunsi armollisen pimeyden ympäröivän hänet. Jossain vaiheessa hän kuuli tuttuja ääniä vierellään, kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä, tunsi jonkun koskettavan häntä ja tajusi kohoavansa ilmaan. Severus ajatteli hämärästi, oliko Pimeyden Lordi tullut lopettamaan sen, minkä oli aloittanut. Kunpa olisikin, mutta hän tiesi toiveensa turhaksi, sillä se joka piteli hänestä kiinni, ei varmastikaan ollut Lordi Voldemort tai kukaan kuolonsyöjistä. Nämä kädet olivat lempeät, tämä ihminen ei halunnut hänelle pahaa… ja hän vaipui uudelleen syvään tiedottomuuteen.

Tylypahkan sairaalasiivessä matami Pomfrey veti peiton hellästi potilaansa päälle. Sängyn vieressä seisovat Dumbledore ja Remus katsoivat hoitajaa odottavasti.
”En tiedä, mikä häntä vaivaa, Albus. Ulkoisesti hän on vahingoittumaton, mutta olen silti huolissani”, matami Pomfrey sanoi huokaisten.
”Voisiko kidutuskirous aiheuttaa tajuttomuuden?” Dumbledore kysyi huolestuneen näköisenä.
”Ei näin pitkäaikaista. Hän hengittää kylläkin rauhallisesti, ja elintoiminnot ovat normaalit, mutta ellei hän piakkoin herää, haluaisin kutsua tänne jonkun Pyhästä Mungosta.”
Remus käänsi katseensa takaisin sängyssä makaavaan mieheen, jonka pikimustat hiukset muodostivat hätkähdyttävän vastakohdan kalpealle iholle. Severus Kalkaros oli aina herättänyt hänessä levottomia tunteita, joita hän ei osannut eritellä tarkemmin. Heidän nuoruudestaan lähtien Severus oli vihannut ja inhonnut häntä, ja tämän suhtautuminen oli vain pahentunut Remuksen tultua kolme vuotta aikaisemmin opettajaksi Tylypahkaan. Viimeisen vuoden ajan molempien kuuluessa Feeniksin kiltaan heidän välillään oli vallinnut outo jännite, joka ei ollut sen paremmin kiintymystä kuin vastenmielisyyttäkään. Se vain oli. Kuitenkin he olivat kerran olleet ystäviä, Remus totesi mielessään ja antoi ajatustensa vaeltaa heidän kouluaikoihinsa. Miten kauan siitä olikaan, jo kaksikymmentä vuotta…   


Remuksella oli ollut huono omatunto jo parin päivän ajan. Jamesin ja Severuksen välinen vihamielisyys oli huipentunut V.I.P. -kokeiden jälkeen Jamesin leijuttaessa Severusta ilmassa ylösalaisin muiden nauraessa ympärillä. Remus oli ollut niin vihainen ystävälleen, että oli tuskin puhunut tälle sen jälkeen. Hän tiesi, että valvojaoppilaana hänen velvollisuutensa olisi ollut puuttua asiaan ja estää sellaista tapahtumasta. Mutta jotenkin hänen oli niin vaikeaa asettua ystäviään vastaan silloinkin, kun nämä olivat väärässä. James, Sirius ja Peter olivat hänelle tärkeämpiä kuin kukaan muu. Nämä olivat aina inhonneet luihuisia yleensä ja Severus Kalkarosta erityisesti syistä, joita Remus ei ollut koskaan voinut kunnolla ymmärtää. Tosin Severus osasi halutessaan olla todella ilkeä ja ivallinen, mutta Remus oli aina vaistonnut tämän olevan myös suunnattoman yksinäinen. Ja yksinäisyys oli jotain sellaista, minkä hän itse tunsi hyvin, paremmin kuin mitä olisi halunnut. Sellaista, mistä Jamesilla ja Siriuksella, koulun suosituimmilla pojilla, ei ollut aavistustakaan.

Remus käveli yksin hiljaisia käytäviä pitkin aamiaiselle. Oli varhainen lauantaiaamu, ja hänen ystävänsä nukkuivat vielä. Suuri sali oli lähes tyhjillään, mutta hän näki yksinäisen hahmon luihuisten pöydässä ja tunsi sydämensä tekevän ylimääräisen voltin. Remus päätti rohkaista mielensä, käveli pöydän luokse ja istui alas vastapäätä toista poikaa. Severus nosti katseensa häneen, ja tämän silmissä välähti hetken ajan hämmästys, ennen kuin ne kapenivat vastenmielisyydestä.
”Mitä sinä luulet tekeväsi täällä, Lupin? Tämä on luihuisten pöytä, ellet ole sattunut huomaamaan.”
Remus nielaisi tuntien olonsa epävarmaksi, mutta keräsi kaiken rohkeutensa. Hän oli päättänyt puhua Severuksen kanssa, eikä perääntyisi, tuli mitä tuli.
”Severus, minä olen pahoillani siitä, mitä tapahtui toissapäivänä”, Remus sanoi katsoen anteeksipyytävästi toista poikaa silmiin. Severus näytti jähmettyvän ja vastasi sitten hänen katseeseensa mustat silmät hehkuen vihaa.
”Mitä sinä siitä välität? Minä en kaipaa sinulta sääliä, enkä mitään muutakaan.”
”En minä sen takia… tarkoitin vain… siis… no, James ja Sirius menevät joskus liian pitkälle, ja halusin sanoa, että olen eri mieltä heidän kanssaan”, Remus änkytti tuntien rohkeutensa pettävän Severuksen hellittämättömän katseen edessä.
”Niinkö? Oletko sanonut sen heillekin?” Severus kysyi ivallisella äänellä. Remus oli hiljaa ja tunsi punastuvansa nähdessään Severuksen hymyilevän hänelle halveksivasti.
”Niin arvelinkin. Lojaalisuus ennen kaikkea. Rohkelikkojen kuuluisa urheus näyttää katoavan tuuleen, kun kysymys on toisistanne.”
”Olet oikeassa”, Remus vastasi alistuneesti. Severus tuijotti häntä mietteliään näköisenä ja kohautti sitten olkapäitään.
”Mitä se sitä paitsi sinuun kuuluu? Et sinä ole vastuussa Potterista ja Mustasta”, Severus jatkoi välinpitämättömään sävyyn irrottamatta katsettaan Remuksesta.
”En niin, mutta kuitenkin… Itse asiassa oli minulla muutakin asiaa. Sinä olet paras taikajuomissa, joten olisin halunnut kysyä sinulta neuvoa kesäaineeseen koskien totuusseerumin valmistusta.”

Severus katsoi epäluuloisen näköisenä Remusta, mutta näytti lopulta vakuuttuvan hänen vilpittömyydestään. Severus alkoi kertoa hiljaisella äänellä eri ainesosien vaikutuksesta juomaan, ja Remus huomasi muutoksen toisessa pojassa. Tavanomainen synkkyys Severuksen kasvoilla näytti katoavan tämän puhuessa itselleen mieluisasta ja kiinnostavasta aiheesta. Severuksen mustat silmät loistivat lämpöä, jota Remus ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niissä, ja se valaisi tämän koko olemuksen. Remus keskeytti toisen välillä kysyäkseen jotain, mitä ei ollut ymmärtänyt, ja Severus selitti kärsivällisesti. Heidän syötyään aamiaista Remus pyysi Severusta auttamaan häntä oikeiden teosten etsimisessä, ja he lähtivät yhdessä kirjastoon. Aamupäivä kului nopeasti, ja ensimmäistä kertaa Remus tunsi, että hän ja Severus olivat suhtautuneet toisiinsa opiskelutovereina ja ihmisinä, eikä rohkelikkona ja luihuisena. Heidän palattuaan koteihinsa kesäloman ajaksi Remus kirjoitti Severukselle ja sai suureksi hämmästyksekseen tältä vastauksen. He kirjoittelivat toisilleen koko kesän, aluksi lähinnä oppiaineista, mutta vähitellen he alkoivat vaihtaa ajatuksia myös muista asioista. Remus totesi, että Severukseen oli helpompi tutustua kirjeitse kuin kasvokkain, jolloin tämä ei ollut yhtä varautunut ja epäluuloinen. Uusi ystävyys ilahdutti Remusta suunnattomasti. Huolimatta rakkaista rohkelikkoystävistään Remus oli aina kaivannut jollakin tavoin vakavampaa ja syvällisempää seuraa, ja hän tunsi löytäneensä etsimänsä Severuksesta.


Remus tunsi pienen kaipuun sisällään katsoessaan sängyssä makaavaa juomamestaria. Heidän välillään orastava ystävyys oli ollut alusta lähtien tuhoon tuomittu. James ja Sirius eivät olleet voineet ymmärtää, miksi Remus halusi viettää aikaa sen ”limaisen luihuisen” seurassa, kuten Sirius tätä nimitti. Lisäksi Remus oli vähitellen tajunnut Siriuksen merkitsevän hänelle paljon muutakin kuin ystävää, ja hänen suunnattomaksi onnekseen tämä oli ajatellut hänestä samoin. Heidän tunnustettua tunteensa toisilleen ei Remuksen elämään ollut mahtunut mitään muuta kuin kaiken täyttävä rakkaus ja intohimo Siriukseen. Viimeinen niitti hänen ja Severuksen välille oli ollut Siriuksen julma pila, jolloin Severus oli saanut selville Remuksen olevan ihmissusi ja katkaissut kaikki välinsä tähän. Remus oli surrut kauan menetettyä ystävyyttä. Hän uskoi vieläkin, että jos hän olisi saanut kertoa asian itse Severukselle, tämä ei olisi kääntänyt hänelle selkäänsä, ja hänen oli ollut vaikea antaa Siriukselle anteeksi sitä, mitä tämä oli tehnyt. Mutta hän ei myöskään ollut voinut olla tälle pitkään vihainen. Sirius oli aikanaan merkinnyt hänelle kaikkea.

Samassa Dumbledore kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.
”Remus, mennään minun huoneeseeni. Poppy ilmoittaa meille heti, jos hänen tilassaan tapahtuu mitään muutosta. Sinäkin näytät väsyneeltä, olet valvonut koko yön.”
Remus nyökkäsi ja seurasi Dumbledorea pois sairaalasiivestä vilkaisten viimeisen kerran tajutonta miestä. Severuksen näkeminen sai hänet tuntemaan olonsa jotenkin levottomaksi, ja hän huomasi toivovansa koko sydämestään, että tämä toipuisi ennalleen. Ei niinkään Feeniksin killan vuoksi, vaan Severuksen itsensä takia… sekä myös hänen takiaan. Remus ei halunnut ajatella, että menettäisi enää yhtäkään vanhaa ystäväänsä.

Severus heräsi hitaasti tietoisuuteen ja totesi hämmästyksekseen olevansa Tylypahkassa. Se päänsärky, joka hänellä oli ollut aikaisemmin haudalla, oli vain kalpea varjo tästä kivusta, joka säteili hänen päänsä sisällä, ja hän voihkaisi hiljaa avatessaan silmänsä. Samassa matami Pomfrey riensi hänen luokseen.
”Miten sinä voit, Severus?” tämä kysyi huolestunut ilme silmissään.
”Poppy, anna minulle jotain lääkettä päänsärkyyn. Mahdollisimman vahvaa”, Severus mutisi hiljaa kiertäen kysymyksen.
”Aivan heti. Minä ilmoitan rehtorille, että olet herännyt”, noita vastasi helpottunut hymy ystävällisillä kasvoillaan. Matami poistui huoneesta ja palasi pian takaisin mukanaan pieni pullo täynnä nestettä. Severus nielaisi juoman ja painoi päänsä takaisin tyynyyn huokaisten helpottuneena, kun tunsi lääkkeen alkavan vaikuttaa. Viimeksi kuluneiden tuntien tapahtumat työntyivät väkisin hänen ajatuksiinsa, ja hän keskitti kaikki voimansa säilyttääkseen mielentyyneytensä. Severus tiesi, että pelon valtaan joutuminen aiheuttaisi vain uuden kipukohtauksen, eikä hän jaksaisi kestää sitä nyt. Seuraavat päivät ja viikot tulisivat joka tapauksessa olemaan tarpeeksi tuskaisia, ennen kuin hänen elimistönsä antaisi periksi ja luovuttaisi. Ellei hän sitten päättäisi lopettaa itse kärsimyksiään niin kauan kuin olisi vielä järjissään. Sitä sietäisikin harkita, Severus ajatteli synkästi. Hän oli usein miettinyt itsemurhaa elämänsä mustina hetkinä, mutta oli työntänyt aikeet syrjään mielessään, sillä se olisi periksi antamista ja pelkuruutta. Nyt ajatuksessa oli kuitenkin tietynlaista viehätystä verrattuna siihen irvokkuuteen, joka hänellä olisi edessään. Hän oli aina ennen selvinnyt vaikeista ajoista luonteenlujuutensa ansiosta, mutta tällä kertaa siitä ei olisi hänelle apua. Tämän viimeisen taistelun hän tiesi häviävänsä.

Samassa rehtori Dumbledore saapui potilashuoneeseen hymyillen hänelle, mutta tämän silmät olivat täynnä huolta.
”Mukava nähdä sinut hereillä, Severus. Jaksatko kertoa, mitä yöllä tapahtui?” rehtori kysyi ystävälliseen sävyyn istuen sängyn viereen.
Severus kertoi, kuinka Voldemort oli saanut selville hänen olevan vakooja. Hän kuvaili, miten tämä oli käyttänyt häneen kidutuskirousta, ja miten hän oli ollut varma siitä, että Pimeyden Lordi tappaisi hänet, mutta olikin sitten herännyt hautausmaalla. Siinä vaiheessa Severus kuitenkin vaikeni pystymättä kertomaan hautakiven kaiverruksesta. Dumbledore katsoi häntä syvälle silmiin pyytäen äänettömästi häntä jatkamaan. Severus nielaisi työläästi.
”Sitten muistin, että he olivat juottaneet minulle taikajuomaa, ennen kuin menetin tajuntani Valedron talossa”, hän jatkoi värittömällä äänellä.
”Tiedätkö, mitä se oli?” Dumbledore kysyi rauhallisen näköisenä, mutta Severus näki pelon häivähtävän toisen sinisissä silmissä.
”Tiedän. Kysymyksessä on eräänlainen myrkky. Se imeytyy elimistöön ja aiheuttaa samanlaisia tuskia kuin kidutuskirous. Vähitellen kohtaukset tihenevät ja tulevat yhä voimakkaammiksi, kunnes niihin lopulta kuolee. Vastamyrkkyä ei ole. Lisäksi juomalla on sellainen ominaisuus, että se imee voimansa uhrinsa kielteisistä tunteista, kuten peloista ja masennuksesta, ja tällöin tuskat voimistuvat. On tietenkin selvää, että vähitellen kipujen pahentuessa kenen tahansa mieliala synkkenee, jolloin myrkyn teho lisääntyy. Se siis ruokkii itse itseään, minkä takia se on niin tehokas ja voittamaton”, Severus puhui viileään sävyyn, ikään kuin olisi pitänyt oppituntia.
”Kertoiko Voldemort tämän sinulle?” Dumbledore kysyi surullisella äänellä.
”Ei, ei hänen tarvinnut. Minä tunnen juoman hyvin, koska kehitin sen itse vuosia sitten”, Severus sanoi naurahtaen katkerasti.

Miehet tuijottivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Dumbledore otti Severuksen käden omaansa ja puristi sitä katsoen häneen hellästi. Severus veti syvään henkeä ja käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui, ettei hän voisi kestää yhtäkään ystävällisyyden osoitusta romahtamatta täysin.
”Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että oikeus on lopultakin toteutunut”, Severus jatkoi itseironiaa tihkuvalla äänellä. Dumbledore sivuutti huomautuksen.
”Kuinka kauan on aikaa?” tämä kysyi hiljaa.
”Joitakin viikkoja. Sinun on syytä alkaa etsiä uutta taikajuomien opettajaa, Albus”, Severus sanoi hymyillen synkästi, vaikkakaan hän ei ollut vielä koskaan eläessään tuntenut oloaan vähemmän huvittuneeksi. Dumbledore pudisti päätään katsoen häntä myötätuntoisen näköisenä, ja Severus tunsi palan kurkussaan. Hän halusi vaihtaa puheenaihetta mahdollisimman nopeasti.
”Miten sinä löysit minut?” Severus kysyi hiljaa.
”Sain kirjeen Harrylta. Hän oli nähnyt unta sinusta ja Voldemortista ja tiesi, missä olitte.”
Severus painoi päänsä takaisin tyynylle huokaisten itsekseen. Tämäkin vielä. Eikö siinä ollut kylliksi, että hänen vihaamansa James Potter oli aikoinaan pelastanut hänet joutumasta ihmissuden saaliiksi? Oliko hänen pakko jäädä kiitollisuudenvelkaan myös tämän sietämättömälle pojalle? Mistä minua näin rangaistaan, Severus ajatteli tuntien masennuksen valtaavan hänet. Niin kuin Voldemortissa ei olisi ollut tarpeeksi.
”Potter on toivoton tapaus. Minä tiesin, että oli pelkkää ajanhukkaa yrittää opettaa hänelle okklumeusta, mutta sinä et uskonut minua, Albus”, Severus tokaisi kylmällä äänellä.
Dumbledore katsoi häntä silmissään ymmärrystä ja sääliä.

[Pahatar]

Luku 4: Odottamaton tarjous

Myöhemmin sinä iltana nukuttuaan muutaman tunnin Severus nousi ylös sängystä ja pukeutui. Hän tunsi olonsa jonkin verran paremmaksi ja halusi päästä takaisin yksityisiin huoneisiinsa. Hän ei ollut tottunut olemaan sairaalasiivessä ja kaipasi jotain tekemistä saadakseen ajatuksensa pois siitä, mikä hänellä oli väistämättä edessään. Hän oli juuri lähdössä, kun matami Pomfrey tuli potilashuoneeseen ja jähmettyi paikoilleen tuijottaen häntä.
”Severus Kalkaros, mitä sinä luulet tekeväsi?”
”Miltä tämä sinusta näyttää? Palaan alakertaan omiin tiloihini”, Severus vastasi viileään sävyyn.
”Et sinä voi lähteä noin vain”, matami Pomfrey sanoi järkyttyneellä äänellä.
”Oletan, että professori Dumbledore on kertonut sinulle, mikä minua vaivaa”, Severus sanoi välinpitämättömällä äänellä. Hoitajan nyökätessä äänettömästi hän jatkoi: ”Sitten ymmärrät, että niin paljon kuin arvostankin huolenpitoasi, ei siitä ole minulle apua sen enempää kuin mistään muustakaan, ja minun on turhaa jäädä tänne enää pitemmäksi aikaa.”
”Ei missään tapauksessa! Minä kiellän sinua ehdottomasti lähtemästä”, matami Pomfrey sanoi kiihtyneenä. ”Severus, sinä olet vakavasti sairas ja tarvitset apua.”
”Sinä kiellät?” Severus vastasi ivallisesti kohottaen toista kulmaansa. ”Kerrohan, miten aiot pitää minut täällä?” hän jatkoi silkkisellä äänellä tuijottaen vanhempaa naista tavalla, joka oli aina saanut oppilaat kauhun valtaan. Matami Pomfrey värähti katsoessaan toisen hehkuviin, mustiin silmiin ja yhtäkkiä hän tunsi sisällään selittämätöntä pelkoa muistaessaan, että hänen edessään seisova synkkä mies oli ollut kuolonsyöjä. Mutta hän ei perääntynyt.
”Väisty minun tieltäni”, Severus sanoi hiljaisella äänellä, joka oli kuitenkin täynnä uhkaa työntäen samalla kätensä viittansa taskuun, jossa hän piti taikasauvaansa. Matami Pomfrey nielaisi työläästi ja astui pari askelta taaksepäin.
”Hyvä on. Minä en ehkä pysty pidättelemään sinua täällä, mutta rehtori Dumbledore tekee sen, jos pyydän häntä.”

Severus tunsi levottomuuden mielessään. Hän tiesi Dumbledoren olevan häntä vahvempi velho, mutta ei silti aikonut antaa periksi. Hän ei tosiaankaan aikoisi viettää jäljellä olevaa aikaansa sidottuna sairaalasiipeen! Hän ja matami tuijottivat toisiaan mitään puhumatta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Yhtäkkiä potilashuoneen ovi avautui, ja Dumbledore sekä Remus tulivat sisään ja pysähtyivät ovensuuhun vaistotessaan jännittyneen ilmapiirin. Matami Pomfrey kääntyi rehtorin puoleen.
”Albus, ole hyvä ja sano hänelle, ettei hän voi mitenkään lähteä pois täältä nykyisessä tilassaan!”
Dumbledoren katse kääntyi hoitajasta juomamestariin, ja hän silmäili tätä miettivän näköisenä. Severus tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.
”Tämä on täysin mieletöntä! Minulla on muutama viikko elinaikaa, ei enempää. Onko liikaa vaadittu, että saisin viettää sen kotonani, omissa huoneissani?” Severus huudahti ärtyneellä äänellä.
”Severus, minä ymmärrän täysin sinun näkökantasi, mutta en voi päästää sinua yksin alas tyrmään. Poppy on oikeassa”, Dumbledore sanoi kärsivälliseen sävyyn.
Severuksen silmissä välähti voimakas suuttumus, mutta hän ei sanonut mitään. Remus katsoi molempia miehiä huolestuneen näköisenä.
”Albus, voinko vaihtaa kanssasi muutaman sanan. Ja sinun myös, Poppy?” hän sanoi hiljaa. Dumbledore vilkaisi Severusta poistuessaan Remuksen perässä ovesta matami Pomfreyn seuratessa heitä.
”Severus, olisitko niin ystävällinen ja odottaisit täällä hetken? Tulen pian takaisin”, Dumbledore sanoi katsoen Severusta hellästi. Severus nyökkäsi vihaisen näköisenä tuijottaen tiiviisti ulos ikkunasta. Jäätyään yksin hän painoi päänsä käsiinsä tuntien olonsa suunnattoman väsyneeksi.

Vähän ajan päästä Remus tuli yksin potilashuoneeseen ja istui sängylle Severuksen viereen. Severus katsoi toista miestä katkeran näköisenä.
”Lähettivätkö he sinut tänne puhumaan minut ympäri? Siinä tapauksessa tuhlaat aikaasi, Lupin”, Severus sanoi töykeään sävyyn.
”Eivät. Minulla on sinulle ehdotus”, Remus sanoi ystävällinen ilme silmissään.
”Niinkö? Maltan tuskin odottaa”, Severus sanoi ivallisesti, mutta Remus näki uteliaisuuden pilkahtavan toisen silmissä, mikä kannusti häntä jatkamaan.
”Albus kertoi minulle… sinun tilanteestasi. Käsitän, että haluat olla mieluummin kotonasi kuin täällä, mutta olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, ettei sinun pitäisi olla yksin. Rehtori ja Poppy kuitenkin hyväksyivät, että voit palata huoneisiisi sillä ehdolla, että minä tulen kanssasi sinne asumaan. Siis, jos sinä suostut tähän järjestelyyn”, Remus sanoi katsoen Severusta silmiin.

Severus veti syvään henkeä. Hän oli elänyt yksin vuosikausia, ja ajatus toisesta ihmisestä asumassa hänen kanssaan tuntui todella omituiselta. Etenkin kun kysymyksessä oli Remus Lupin, joka oli aikanaan ollut Potterin ja Mustan paras ystävä. Puhumattakaan siitä, että tämä oli ihmissusi… Mutta Severus tajusi, että tämä oli ainoa keino, jos hän halusi päästä pois sairaalasiivestä.
”Mitä sinä ylipäätään teet Tylypahkassa? Eikö tämä muuta sinun suunnitelmiasi, mitkä ne sitten ovatkaan”, Severus sanoi tylymmin kuin mitä oli aikonut. Remus säpsähti tuskin havaittavasti, mutta tämän ääni oli edelleen täysin vakaa.
”Albus on pyytänyt minua pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Minulla oli joka tapauksessa tarkoitus jäädä tänne asumaan.”
Severus katsoi Remusta pitkään epäluuloisen näköisenä ja kohautti olkapäitään välinpitämättömästi.
”Samantekevää, voit nukkua olohuoneessani. Tule perässä, minulla ei ole mitään halua jäädä tänne enää yhtään pitemmäksi aikaa.”
Remus seurasi Severusta ulos sairaalasiivestä hymyillen itsekseen.
 
Seuraavien päivien aikana Severus syventyi liemien valmistusta käsitteleviin kirjoihinsa. Hän oli onnistunut kehittämään kyseisen taikajuoman nuorena ollessaan Voldemortin palveluksessa. Severus tunsi ahdistusta ja pahaa oloa sisällään muistaessaan, miten tyytyväinen Pimeyden Lordi oli ollut hänen työhönsä. Niin tyytyväinen, että hän oli saanut palkinnoksi kokeilla juomaa ensimmäisenä erääseen kuolonsyöjään, joka oli epäonnistunut tehtävässään. Varsinainen palkinto, hän ajatteli synkästi. Mies, oikeastaan vielä poika, oli kuollut parin viikon jälkeen kammottaviin tuskiin. Ja kuitenkin Severus tiesi, että hänellä saattaisi olla mahdollisuus, vaikkakin häviävän pieni, sillä eräs kyseisen juoman uhreista oli jäänyt henkiin. Voldemort ei ollut koskaan saanut tietää sitä, tämä oli uskonut myrkyn olevan täydellinen. Jos Severus vain saisi selville, minkä takia juoma ei ollut tehonnut sillä kertaa, hän saattaisi pelastua. Tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo, sillä hän oli hävittänyt kyseisen juoman valmistusohjeen siirtyessään Dumbledoren puolelle estääkseen juomaa joutumasta vääriin käsiin. Liemi oli ollut erityisen mutkikas valmistaa, eikä hän osannut tehdä sitä enää ilman ohjetta. Hän ei muistanut myöskään kaikkia sen ainesosia, minkä vuoksi hän vietti nyt kaiken aikansa etsien tietoja teoksistaan. Mikäli hän keksisi, mihin juoman vaikutus tarkalleen ottaen perustui, hän saattaisi myös selvittää syyn siihen, miksi se ei ollut yhdellä kertaa tehonnut. Sillä juoma oli ollut täydellisesti valmistettu, hän oli aivan varma siitä. Jokin muu syy sen toimimattomuuteen oli pakko olla.

Severus tunsi tutun päänsäryn palaavan jälleen, ja hän sulki silmänsä keskittyen hengittämään tasaisesti ja yrittäen tyhjentää päänsä kaikista ajatuksista. Viime päivät olivat olleet melko siedettäviä lukuun ottamatta satunnaisia kipukohtauksia, jotka hän oli pystynyt painamaan taka-alalle lääkkeiden avulla sekä rauhoittamalla mielensä. Severus kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoastaan tyyntä myrskyn edellä. Hänen aikansa oli käymässä vähiin, ellei hän pian saisi selville jotain. Remuksen asuminen hänen luonaan oli häirinnyt häntä yllättävän vähän. Tämä oli pysytellyt tahdikkaasti omissa oloissaan, keskeyttäen hänen työrauhansa ainoastaan tuodakseen hänelle ruokaa säännöllisesti. Severus joutui vastahakoisesti myöntämään itselleen, että Remuksen läsnäolo tuntui jotenkin rauhoittavalta, ja siitä oli suoranaista hyötyäkin: hänellä oli paha tapa unohtaa syöminen keskittyessään taikajuomiin, mikä olisi nykyisessä olotilassa vahingollista. Hän tulisi tarvitsemaan kaikki voimansa seuraavina päivinä.

Severus nousi ylös pöytänsä äärestä ja tukahdutti haukotuksen tuntien olonsa tavallista väsyneemmäksi. Hän meni olohuoneeseen, missä Remus istui tyytyväisen näköisenä sohvalla lukemassa pimeyden olennoista kertovaa kirjaa huomaamatta häntä. Severus jäi hetkeksi ovensuuhun katselemaan toista miestä. Remuksen hiukset olivat harmaantuneet ja kasvoissa näkyi uurteita, vaikka tämä ei ollut vielä täyttänyt neljääkymmentä. Remuksen silmät olivat kuitenkin aivan samanlaiset kuin mitä hän muisti heidän kouluajoiltaan: kimaltelevan ruskeat, täynnä lämpöä ja ymmärrystä. Remus näytti mieheltä, joka oli saanut kokea paljon vaikeuksia elämässään ja ne olivat lyöneet leimansa tämän kasvoihin, mutta oli silti jotenkin onnistunut säilyttämään sydämessään onnen ja uskon tulevaisuuteen. Pimeys ja pahuus eivät olleet katkeroittaneet tätä, mikä oli paljon enemmän kuin mitä hän saattoi sanoa itsestään, Severus ajatteli tuntien olonsa oudon surulliseksi. Hän oli lapsesta saakka suhtautunut kyynisesti elämään ja kanssaihmisiinsä, mikä oli tavallaan auttanut häntä suojautumaan ilkeyksiltä, mutta toisaalta hän oli sen myötä menettänyt paljon. Severus rypisti kulmiaan omille ajatuksilleen. Oliko tämäkin myrkyn vaikutusta, että hän oli tulossa pehmeäksi? Remus vilkaisi ylös kirjastaan ja hymyili nähdessään Severuksen. Hänen teki mieli hymyillä takaisin, mutta hän onnistui viime hetkellä hillitsemään itsensä ja tyytyi nyökkäämään lyhyesti.

”Miten sinä voit?” Remus kysyi ystävällisesti.
”Niin hyvin kuin voi toivoa”, Severus vastasi nopeasti, haluttomana keskustelemaan itsestään. Remus tuntui vaistoavan hänen ajatuksensa ja kiinnitti huomionsa taas kirjaansa. Severus katseli tätä edelleen ja tunsi pelon häivähtävän mielessään ajatellessaan, että hänen edessään istuva mies muuttuisi joka kuukausi verenhimoiseksi pedoksi. Samaksi, joka oli ollut vähällä tappaa hänet heidän nuoruudessaan…
”Koska on seuraava täysikuu?” Severus kysyi viileällä äänellä.
”Viikon päästä”, Remus vastasi yllättyneenä.
”Minä valmistan sinulle juomaa”, Severus sanoi päättäväisesti. Remus katsoi häntä hämmästyneen ja kiitollisen näköisenä.
”Severus, ei sinun tosiaan tarvitsisi nähdä vaivaa. Sinulla on tarpeeksi tekemistä muutenkin.”
Hän tunsi lämpimän tunteen sisällään katsoessaan Remusta silmiin ja työnsi sen nopeasti pois mielestään.
”Se on meidän kaikkien edun mukaista, Lupin. Minä en halua villiä ihmissutta Tylypahkaan, ja juoma tekee sinun olosi helpommaksi nyt, kun olet menettänyt rakkaan koirasi.”

Severus katui saman tien sanojaan nähdessään suuttumuksen ja tuskan välähtävän toisen miehen kasvoilla. Remus nousi ylös puhumatta mitään ja poistui huoneesta. Severus nojasi seinään tuntien epämääräisen pahan olon sisällään. Miksi hänen piti loukata Remusta, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin yrittänyt auttaa häntä? Siinä se juuri olikin: hän ei ollut tottunut ystävällisyyteen. Se sai hänet vaivautuneeksi, ja hän torjui sen ainoalla tuntemallaan tavalla. Severus totesi itsekseen, että oli koko ikänsä pelännyt tunteita, varsinkin omiaan. Oli helpompi olla tuntematta mitään, silloin ei ainakaan voisi satuttaa itseään. Ja se onkin tehnyt sinut hyvin onnelliseksi, pieni ääni kuiskasi hänen sisällään. Enempää ajattelematta hän käveli kirjastoonsa, mihin Remus oli mennyt.

Remus seisoi takan edessä selin häneen tuijottaen liekkejä. Severus lähestyi tätä hiljaa ja laski varovaisesti kätensä Remuksen olkapäälle. Remus kääntyi ympäri tuijottaen häntä loukkaantunut ilme kasvoillaan.
”Oli tahditonta minulta mainita hänet. En tarkoittanut olla ilkeä, se vain…” Severus sanoi jäykästi, epävarmana siitä, miten muotoilisi ajatuksensa. Remuksen suuttumus näytti kuitenkin hälvenevän hieman kömpelön anteeksipyynnön vaikutuksesta. Severus istui alas nojatuoliin, ja hetken epäröityään Remus teki samoin. He istuivat kauan mitään puhumatta katsellen takkatulta, kunnes Severus rikkoi hiljaisuuden.
”Minä tiedän, miten paljon hän merkitsi sinulle”, Severus sanoi värittömällä äänellä. Remus tuijotti häntä hämmästyneen ja mietteliään näköisenä.
”Miten kauan olet tiennyt?”
Severus hymyili vinosti. ”Arvelin sitä jo kuudennesta kouluvuodesta lähtien. Te kaksi olitte aina yhdessä. Olin kuitenkin varma asiasta vasta kaksi vuotta sitten, kun näin teidät Rääkyvässä röttelössä. Se, miten sinä ja Musta katsoitte toisiinne silloin… ja myöhemmin Kalmanhanaukiolla. Sitä ei voinut olla huomaamatta.”
”Sinä olet kovin tarkkanäköinen. Vai johtuuko se siitä, että olet aina vihannut häntä?” Remus kysyi katsoen Severusta haastavasti, äänessään katkeruutta ja surua.
”Tunne oli mitä suurimmassa määrin molemminpuolinen. Hän yritti tappaa minut”, Severus vastasi synkän ilmeen välähtäessä kasvoillaan.
”Minä tiedän. Sitä ei voi puolustella mitenkään. Tosin sinäkin loukkasit häntä ilkeästi silloin, kun näit meidät yhdessä kuudennen vuoden joululomalla. Se sai Siriuksen ärsyyntymään niin, että hän teki mitä teki”, Remus sanoi hiljaa. Severus tuijotti Remusta silmät täynnä suuttumusta ja epäuskoa.
”Mistä sinä oikein puhut? Miten niin minä ärsytin häntä? Minä en koskaan halunnut muuta kuin olla rauhassa Potterilta ja Mustalta, mutta se oli ilmeisesti liikaa pyydetty!”

Remus katsoi Severusta hämmästyneen näköisenä, ja lopulta hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Aivan niin, tietysti. Sinähän et voi muistaa, koska minä langetin loitsun sinuun”, Remus sanoi huvittuneena entinen lämpö silmissään. Severus tunsi menettävänsä malttinsa.
”Sinä teit mitä? Haluaisitko ystävällisesti selittää minullekin, mistä puhut?” Severus sanoi kiivaasti ja tunsi samassa polttavan tuskan sisällään. Hän äännähti kumartuen tuolissaan ja painoi päänsä kiinni polviinsa. Samassa Remus oli hänen vierellään huolestuneen näköisenä.
”Severus, onko sinulla kovia kipuja? Haluatko, että haen matami Pomfreyn?”
”Ei helvetissä”, Severus voihkaisi. ”Työpöydälläni… pieni vihreä pullo… tuo se.”
Remus katosi ja palasi melkein saman tien juoma mukanaan. Severus nielaisi nesteen ja nojautui taaksepäin huohottaen raskaasti. Vähitellen hän tunsi olonsa paremmaksi ja kykeni keskittämään katseensa Remukseen.
”Minun ei pitäisi kiihtyä…unohdin… se pahentaa tätä”, Severus mutisi. Remus katsoi häntä vakavasti.
”Olen pahoillani, se oli minun vikani kun aloin puhua vanhoista ajoista”, Remus sanoi surullisena.
”Unohda se… kerro minulle, mitä sinä tarkoitit”, Severus sanoi vaativa sävy äänessään. Remus näytti epäröivältä, mutta alkoi kuitenkin puhua tuijottaen samalla Severusta tiiviisti silmiin.


Remus ja Sirius olivat jääneet koululle viettämään joululomaa muiden matkustaessa koteihinsa. Viikkojen kiertelyn jälkeen he olivat lopulta saaneet myönnettyä tunteensa toisilleen ja olivat siitä lähtien viettäneet kaiken aikansa yhdessä, mikä olikin helppoa heidän ollessaan lähes ainoat oppilaat koululla. He olivat sopineet pitävänsä suhteensa omana tietonaan ja käyttäytyivät muiden nähden edelleenkin kuin pelkät ystävät. Eräänä iltana ennen lukukauden alkua he kulkivat käytävää pitkin palatessaan illalliselta.
”Ihmettelin aina, miksi en voinut suhtautua kehenkään tyttöön vakavasti. Tajusin vasta nyt, ettei minua ole luotu naisia varten”, Sirius sanoi Remukselle hymyillen.
”Entä sitten muita miehiä?” Remus kysyi kiusoittelevalla äänellä. 
Sirius pysähtyi ja veti Remuksen syliinsä: ”Sellaista sinun ei tarvitse edes ajatella. Minä rakastan sinua, Kuutamo. Vain sinua, en ketään muuta”, Sirius sanoi silmät loistaen lämpöä ja suuteli Remusta hellästi.
”Liikuttavaa”, kuului ivallinen ääni heidän takaansa.
Severus tuli esiin pylvään takaa ja katsoi Siriusta ja Remusta pirullinen hymy kasvoillaan.
”Minä olen aina tiennyt, että sinä olet läpimätä ihminen, Musta. Ja nythän se tuli todistettua. Teeskentelet suurta naistennaurattajaa, vaikka todellisuudessa kaipaatkin miehistä kosketusta. Eipä uskoisi, että olet puhdasverinen. Kaikin mokomin, älkää antako minun häiritä herkkää hetkeänne”, Severus sanoi ilkeästi ja kääntyi lähteäkseen.

Sirius kalpeni raivosta ja työnsi kätensä viitan sisään vetääkseen esiin taikasauvansa. Severus teki samoin. Mutta Remus oli heitä molempia nopeampi.
”Unhoituta”, hän huusi ja osoitti taikasauvallaan Severusta. Remuksen sauvasta lennähti säkenöivä valosuihku suoraan Severukseen, joka horjahti taaksepäin. Tämä katsoi molempia poikia hämmentyneen näköisenä.
”Oliko sinulla jotain asiaa meille, Severus?” Remus kysyi.
”Ei… ei ollut”, Severus mutisi ja lähti kulkemaan käytävää poispäin.
Remus ja Sirius seisoivat paikallaan ja katselivat Severuksen perään, kunnes tämä oli kadonnut heidän näkyvistään.
”Sinun olisi pitänyt antaa minun hoidella hänet”, Sirius sanoi kylmällä äänellä.
”Sinä et olisi tyytynyt pelkkään muistiloitsuun.”
”En totisesti! Minä en voi sietää Kalkarosta. Hän kuljeskelee ympäriinsä nuuskimassa muiden asioita. Jonain päivänä hän saattaa saada selville, että sinä olet ihmissusi ja me muut animaageja. Hänelle pitäisi antaa kunnon opetus.”
Ilahtunut oivalluksen ilme levisi yhtäkkiä Siriuksen kasvoille. Hän kietoi kätensä Remuksen hartioiden ympärille heidän lähtiessään kävelemään Rohkelikkotornia kohti.
”Rakkaani, milloin se sinun seuraava muodonmuutoksesi taas olikaan?”


Remuksen lopetettua tarinansa Severus istui hiljaa ajatuksiinsa syventyneenä miettien heidän kouluaikojaan. Hän muisti, miten loukkaantunut ja katkera oli ollut, kun Remuksella ei ollutkaan enää aikaa hänelle. Hän oli luullut löytäneensä ensimmäistä kertaa elämässään ystävän, mutta oli jäänyt taas kerran yksin. Jotenkin Severus oli tiennyt menettäneensä Remuksen Mustalle, jota hän vihasi entistä voimakkaammin sen vuoksi. Aina nähdessään Remuksen ja Mustan yhdessä hän oli tuntenut suunnatonta kateutta sisällään. Remus oli alkanut merkitä hänelle vähitellen yhä enemmän, ja salaisimmissa unelmissaan hän oli joskus haaveillut… Severus keskeytti ajatuksensa ja nousi äkkiä seisomaan.
”On jo myöhä, minä menen nukkumaan.” Hän näki hämmennyksen Remuksen silmissä ja pakottautui katsomaan tätä ystävällisesti.
”Hyvää yötä”, Severus sanoi hiljaa.
”Hyvää yötä, Severus”, Remus vastasi hymyillen hieman ja jäi pitkäksi aikaa istumaan nojatuoliin toisen poistuttua huoneesta. Hän ei voinut olla ajattelematta kahta niin erilaista miestä. Sirius, hänen Siriuksensa, joka oli ollut aina yhtä kiihkeä sekä vihassa että rakkaudessa, eikä Azkabankaan ollut muuttanut sitä. Severus oli aivan toisenlainen, tämä oli osannut peittää tunteensa ja todelliset ajatuksensa. Tämä oli kylmä, ivallinen, ilkeä, sulkeutunut, luotaantyöntävä. Täydellinen arvoitus ja siksi kiehtova sellainen. Remus räpytteli silmiään yllättyneenä siitä, että tosiaankin piti Severusta kiehtovana ja tunsi samalla tuskaa sisällään, että oli saattanut edes hetken ajan ajatella ketään muuta kuin Siriusta.


*


Severus heräsi keskellä yötä polttavaan kipuun. Hänen päänsä tuntui räjähtävän, eikä hän nähnyt mitään. Hän yritti hetken aikaa keskittyä hengittämään rauhallisesti, mutta uusi, entistä hirveämpi kivun aalto sai hänet huohottamaan raskaasti. Severus kääntyili sängyllään ja painoi kasvonsa tyynyynsä voihkien hiljaa, toivoen ensimmäistä kertaa koko sydämestään, että saisi kuolla ja päästä pois tästä häntä ympäröivästä tuskasta. Edes Voldemortin kidutuskirous ei ollut koskaan tuntunut näin hirveältä. Hänen vartalonsa kouristeli ikään kuin omasta tahdostaan, eikä hän voinut estää itseään huutamasta ääneen, eikä edes välittänyt siitä. Vähitellen Severus tunsi tajuntansa sumenevan ja ajatteli kiitollisena, merkitsisikö se tämän kärsimyksen loppumista… mutta ei, sillä häneen sattui edelleenkin joka puolelta yhtä repivästi, eikä se tuntunut hellittävän lainkaan. Kaikki ilma tuntui paenneen hänen keuhkoistaan, ja jokainen työläs hengenveto tuotti vain lisää kipua. Hän ajatteli hämärästi vasta nyt tajuavansa, mitä pimeyden voimat todella merkitsivät.

Ja samassa, juuri kun Severus oli varma, ettei kestäisi enää hetkeäkään, hän tunsi käsivarret ympärillään. Ne vetivät hänet pois pimeydestä kohti kajastavaa valoa. Hän tunsi käden silittävän hiljaa hiuksiaan ja kuuli äänen kuiskailevan pehmeästi ja lohduttavasti korvaansa. Tuskien keskelläkin hän pystyi aistimaan, miten hyvältä se tuntui, ikään kuin joku todella välittäisi hänestä. Vähitellen hänen sisällään oleva polte hellitti otettaan, ja hän pystyi taas hengittämään helpommin. Hänen tietoisuutensa ympäröivästä maailmasta alkoi hiljalleen palata, ja hän tajusi lepäävänsä vuoteellaan toisen ihmisen sylissä. Severus pikemminkin vaistosi kuin tunsi tasaisen sydämen lyövän omaansa vasten. Kivut olivat menneet, mutta hän aisti hyytävän kylmyyden ympärillään ja painautui vierasta vartaloa vasten hakien tästä turvaa ja lämpöä. Ajattelematta enempää hän kietoi käsivartensa toisen ympärille puristaen tämän lähemmäksi itseään ja toivoi, että voisi olla siinä ikuisesti. Jonkin ajan kuluttua Severus tajusi toisen liikahtavan ja vetäytyvän kauemmaksi, ja hirveä hätä ja pelko täyttivät hänen mielensä. Viimeinen, mitä hän sillä hetkellä halusi, oli olla yksin ja hän ojensi kätensä vetääkseen toisen jälleen lähelleen.

”Haluatko, että jään?” Severus kuuli äänen kuiskaavan.
”Haluan… älä mene…” Severus voihkaisi hiljaa.
”Miltä sinusta tuntuu?” ääni kysyi. Käsi silitti edelleen hänen hiuksiaan.
”Paleltaa…” Severus mutisi ja tunsi samassa lämpimän peiton päällään. Hän kääntyi tyytyväisenä kyljelleen tuntien saman vartalon painautuvan jälleen itseään vasten. Hän tajusi yllättäen, ettei joutuisikaan olemaan yksin, että joku olisi sittenkin hänen kanssaan, ja oivalluksen myötä suunnaton helpotuksen tunne valtasi hänet. Äkkiä se vain tuntui olevan liikaa, ja Severus huomasi itkevänsä hiljaa toista vasten. Tämän käsivarret olivat hänen ympärillään, heidän jalkansa olivat kietoutuneet yhteen, ja hän tunsi toisen suutelevan häntä kevyesti otsalle. Hellät sormet pyyhkivät pehmeästi hänen poskillaan olevat kyyneleet pois, ja hän rentoutui vähitellen huokaisten syvään ja painaen päänsä toisen rintaa vasten. Viimeinen ajatus, mikä hänet valtasi ennen nukahtamistaan, oli hämmästys siitä että hän, Severus Kalkaros, oli unohtanut kaiken ylpeytensä ja omanarvontuntonsa takertuessaan näin epätoivoisesti toiseen ihmiseen. Mutta juuri sillä hetkellä ylpeydellä ei ollut tilaa hänessä.       

[Pahatar]

Luku 5: Mies ja susi     

Severus heräsi vasta seuraavana iltapäivänä. Hän oli suunnattoman hämmästynyt: miten hän olikaan saattanut nukkua niin kauan? Hän, joka heräsi yleensä aina ennen kahdeksaa myös vapaapäivinään. Edellisen yön kammottava painajainen palasi elävästi hänen mieleensä. Omituinen uni, aluksi täynnä kidutusta, ja sitten vieras ihminen hänen sängyssään. Samassa Severus muisti, että oli edellisenä iltana ottanut juomaa, joka takasi unettoman yön, ja rypisti kulmiaan. Juoma oli aina ennen tehonnut, miksei sitten nyt? Paitsi tietysti… jos se ei ollutkaan unta? Severus katseli ympärilleen ja totesi lakanoidensa olevan rypistyneempiä kuin yleensä. Hän painoi kasvonsa tyynyynsä ja tunsi siinä vieraan ominaistuoksun. Ei epäilystäkään: joku oli nukkunut hänen vieressään. Toinen mies. Remus Lupin.

Suunnaton häpeä ja epätoivo valtasivat Severuksen mielen, kun hän muisteli yön tapahtumia. Merlinin tähden, miten hän pystyisi enää koskaan katsomaan Lupinia silmiin! Mahtoi tällä olla hauskaa hänen kustannuksellaan. Mutta hän ei ollut voinut itselleen mitään, tuskat olivat olleet kammottavat. Ihme, että hän oli kaiken sen jälkeen näinkin hyvässä kunnossa, sillä pientä lihasjäykkyyttä lukuun ottamatta hän tunsi olonsa melko pirteäksi ja levänneeksi. Samassa ovelta kuului hiljainen koputus, ja Severus jähmettyi tuntien pakokauhun valtaavan hänet. Kenties hän voisi teeskennellä nukkuvaa, ettei hänen tarvitsisi kohdata Lupinia? Mutta hän tiesi, että se olisi vain väistämättömän siirtämistä.

”Sisään”, Severus sanoi huokaisten hiljaa itsekseen. Remus tuli makuuhuoneeseen kantaen aamiaistarjotinta, jonka laski yöpöydälle, ja istahti sängylle Severuksen viereen. Hän veti syvään henkeä ja kohotti katseensa toiseen mieheen peläten näkevänsä tämän silmissä huvittunutta ivaa, halveksuntaa… tai mikä pahinta, sääliä hänen heikkouttaan kohtaan. Remuksen ruskeat silmät olivat kuitenkin täynnä huolta ja lämpöä.
”Millainen olo sinulla on? Toin ruokaa, luuletko että pystyisit syömään jotain?”
Severus tunsi valtavan helpotuksen sisällään nähdessään Remuksen vilpittömän katseen ja hän tajusi samalla, että Remus ymmärsi häntä. Niin kuin oli aina ymmärtänyt jo heidän nuoruudessaan, vaikka tämä oli hylännyt hänet Mustan vuoksi. Hänen ei tarvitsisi hävetä mitään.
”Enköhän”, Severus vastasi tuntiessaan olonsa yllättäen nälkäiseksi. ”Eikä sinun olisi tarvinnut tuoda aamiaista sänkyyn”, hän lisäsi nopeasti.
”Ajattelin, että olet varmasti väsynyt. Severus, sinä todella säikäytit minut yöllä. Ehkä sinun sittenkin pitäisi olla sairaalasiivessä, matami Pomfrey pystyisi varmasti auttamaan sinua paljon paremmin kuin minä”, Remus sanoi surullisen näköisenä.
”Siitä on täysin turha edes keskustella, minä pysyn täällä. Se kanaemo ei voi auttaa minua yhtään enempää kuin kukaan muukaan. Asia on loppuun käsitelty”, Severus vastasi kylmästi. Remuksen silmissä pilkahti huvittuneisuus, mutta tämä pysyi vaiti.
”Sitä paitsi hyvinhän sinä tunnuit pärjäävän viime yönä”, Severus jatkoi ironisella äänellä. Remus taisteli tukahduttaakseen äkillisen halunsa nauraa ääneen. Tylypahkan viileä ja hallittu juomamestari tekemässä pilaa itsestään! Kuka olisi uskonut?

He olivat hetken puhumatta mitään Severuksen keskittyessä aamiaiseensa. Remus katseli tätä tuntien myötätuntoa sisällään. Hän pystyi hyvin kuvittelemaan, mitä tämä oli joutunut kokemaan, koska oli itse kärsinyt tuskallisista muodonmuutoksista lapsesta saakka. Vaati paljon saada Severuksen kaltainen mies romahtamaan niin kuin tämä oli tehnyt.
”Annoitko sinä minulle jotain lääkettä yöllä? Minun muistikuvani eivät ole oikein selvät”, Severus kysyi yllättäen katsoen Remusta tutkiva ilme kasvoillaan. Remus pudisti päätään.
”En. Olisin kyllä halunnut, mutta en tiennyt missä sinun lääkkeesi ovat. Enkä halunnut jättää sinua yksin.”
Severus nyökkäsi puhumatta mitään, ja Remus saattoi nähdä tämän miettivän ankarasti.
”Mikä sitten sai kivun lakkaamaan?” Remus kysyi hellästi. Severus kohautti olkapäitään mietteliään näköisenä.
”En tosiaan tiedä, pohdin sitä juuri. Sen ei olisi pitänyt loppua ennen kuin ihminen menettää tajuntansa”, Severus sanoi hiljaa, ja Remus tajusi tämän muistelevan samaisen myrkyn muita uhreja kuolonsyöjäajoiltaan. Remus halusi ottaa Severusta kädestä kiinni, mutta hillitsi itsensä nopeasti.

”Olen pannut merkille, että olet viimeiset päivät syventynyt kirjoihisi. Olisiko sittenkin mahdollista löytää vastamyrkky?” Remus kysyi äänessään toivoa, mikä hämmästytti häntä itseäänkin. Hän tajusi yhtäkkiä, että Severuksen hyvinvointi tuntui vielä paljon tärkeämmältä hänelle kuin aikaisemmin. Severus oli pitkään hiljaa, ja Remus ehti jo ajatella, ettei tämä vastaisikaan. Lopulta Severus alkoi kertoa aurorista, joka oli jostain syystä onnistunut jäämään henkiin, vaikka tälle oli annettu Voldemortin käskystä samaa taikajuomaa. 
”Silloinhan siinä olisi mahdollisuus!” Remus sanoi ilahtuneena.
”Niin, jos vain tietäisin, mistä se johtui”, Severus vastasi synkän näköisenä. Remus nyökkäsi ja nousi ylös vuoteelta haluten antaa Severuksen miettiä asiaa rauhassa.
”Kiitos… kun autoit minua”, Severus sanoi hiljaa luoden pitkän katseen Remukseen. Remus hymyili.
”Ei kestä. Sinä olet ihan mukava vuodekumppani. Tosin jalkasi ovat sietämättömän kylmät, mutta pääasia, että sydän on lämmin”, Remus sanoi virnistäen hilpeästi. Severuksen mustat silmät välähtivät vihaisesti, ja tämä katsoi häntä uhkaavan näköisenä puhumatta mitään. Remus päätti poistua huoneesta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin toinen ehtisi kirota hänet. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen suljettuaan makuuhuoneen oven takanaan. Kerrankin hän oli saanut Severus Kalkaroksen sanattomaksi! 
 
Seuraavat päivät kuluivat rauhallisesti. Kipukohtaukset tulivat ja menivät, mutta ne olivat kuitenkin vielä jossain määrin siedettäviä, toisin kuin silloin yhtenä yönä. Severuksella oli jatkuva päänsärky, mutta hän pystyi sentään nukkumaan kohtuullisesti ja kykeni keskittymään vanhojen tekstien ja kirjoitusten tutkimiseen, joita apunaan käyttäen hän oli silloin vuosia sitten kehittänyt juoman. Hän oli edistynyt jonkin verran ja onnistunut saamaan selville myrkyn valmistukseen tarvittavat aineet. Se sai hänet kuitenkin vain yhä enemmän hämmentyneeksi. Mikään kyseisistä ainesosista tai niiden yhdistäminen keskenään ei tuottaisi tappavaa vaikutusta, vaikka aiheuttaisikin kovia tuskia jonkin aikaa. Severus yritti palauttaa mieleensä, mitä vuosia sitten oli todella tapahtunut hänen valmistaessaan tätä ja monia muita liemiä Voldemortille ollessaan nuori kuolonsyöjä. Lopulta hän muisteli, että juoman teho oli ollut silloin yllätys hänelle itselleenkin, mikä oli raskas isku vasten kasvoja. Miten hän voisi keksiä vastamyrkyn sellaiseen juomaan, jonka vaikutusta ei ollut koskaan kunnolla ymmärtänyt? Asian toteaminen tuntui suunnattoman masentavalta, kunnes Severus lopulta päätti ryhdistäytyä. Hän oli kuitenkin juomamestari ja yksi parhaista. Sellaista lientä ei ollut olemassakaan, jota hän ei käsittäisi, joten tämänkin arvoituksen selvittäminen olisi vain ajan kysymys. Mutta olisiko hänellä tarpeeksi aikaa?

Tyrmissä vallitsi sama rauhanomainen rinnakkaiselo kuin aikaisemminkin. Remus nukkui jälleen olohuoneessa, eikä kumpikaan ollut ottanut uudelleen puheeksi sitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Jokin oli kuitenkin pysyvästi muuttunut heidän välillään, ja he olivat vähitellen alkaneet viettää iltaisin aikaa toistensa seurassa. Aluksi he olivat molemmat hiljaa syventyen omiin kirjoihinsa, kunnes Severus eräänä iltana ehdotti vaihtelun vuoksi shakkipeliä, joka oli yksi niistä harvoista asioista, joista hän piti kovasti. Hän oli odottanut helppoa voittoa, mutta huomasi hämmästyksekseen, että Remus tarjosi hänelle lähes tasavertaisen vastuksen. Sen jälkeen heillä oli tapana pelata joka ilta joskus myöhään yöhön saakka. Severus tajusi, että toisen miehen seura tuotti hänelle todellista mielihyvää, ja päätti kerrankin antaa itselleen luvan nauttia siitä. Loppujen lopuksi, mitä haittaa siitä olisi, vaikka hän ystävystyisikin hieman Lupinin kanssa? Severus joutui vastahakoisesti toteamaan, että tämä oli harvinaisen älykäs ja sivistynyt sekä miellyttävä luonteeltaan, vaikka olikin rohkelikko – ja Sirius Mustan rakastettu, Severus ajatteli tuntien ärtymystä sisällään. Hän mietti usein, mitä Lupin oli voinut ylipäätään nähdä Mustassa, paitsi komeat kasvot ja hyvän vartalon? Mutta hän tunsi Remuksen siinä määrin hyvin tietääkseen, ettei tämä voisi menettää sydäntään kenellekään pelkän ulkonaisen viehätysvoiman vuoksi. Kaiketi Mustassa oli sitten ollut jotain muutakin, vaikka ei läheskään sitä mitä Lupinissa. Helmiä sioille, niin se oli.     

Severus ei ollut unohtanut täysikuun lähestymistä, ja hän oli valmistanut Remukselle sudenmyrkkyjuomaa niin kuin oli luvannut. Koko päivän ennen muodonmuutosta Remus oli epätavallisen hiljainen ja levoton. He söivät päivällistä yhdessä kuten tavallista, tosin Remus keskittyi lähinnä siirtelemään ruokaa edestakaisin lautasellaan. Lopulta tämä nousi ylös katsoen Severusta väsyneen näköisenä.
”Minun täytyy lähteä. Pärjäätkö sinä yksin vai haluaisitko Albuksen seuraksesi?”
”Tietenkin pärjään”, Severus vastasi hieman terävästi. ”Mihin sinä menet?” hän jatkoi ystävällisempään sävyyn.
”Yläkertaan, omaan huoneeseeni”, Remus vastasi tyynesti, mutta tämän silmissä näkyi surua. Heidän välilleen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Severus katsoi Remusta tuntien outoa myötätuntoa sisällään. Hän tajusi yhtäkkiä, että halusi auttaa tätä jotenkin, niin kuin Remus oli auttanut häntä, mutta mitä muuta hän voisi koskaan tehdä kuin keittää taikajuomaa? Ihmissutena olemista ei voinut parantaa, kuten hänkään ei voinut omalle tilanteelleen mitään. Remus käveli ovelle.
”Huomiseen, Severus.”
Severus nyökkäsi Remukselle sanomatta mitään ja seurasi tätä katseellaan. Oven kolahtaessa kiinni Remuksen perässä Severus tunsi yhtäkkiä olonsa suunnattoman yksinäiseksi.

Ilta eteni tuskastuttavan hitaasti. Severus yritti vakuuttaa itsensä siitä, että hän oli pelkästään tyytyväinen saadessaan olla omassa rauhassaan. Hänhän oli aina viihtynyt hyvin pelkästään kirjojensa ja taikajuomiensa parissa. Toisten ihmisten seura oli yleensä sietämätöntä ja parhaimmillaankin ikävystyttävää, paljon parempi oli olla yksin. Kuitenkin hänen ajatuksensa harhailivat, eikä hän pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään. Huomattuaan lukeneensa samaa lausetta jo kymmenettä kertaa Severus heitti ärsyyntyneenä kirjansa pöydälle. Kuu oli noussut tunti sitten. Mahtoikohan juoma varmasti tehota? Ja miten Lupin mahtoi pärjätä ollessaan yksin? Susi kaipasi seuraa vielä paljon enemmän kuin ihminen. Eikä ihmissutena oleminen ollut muutenkaan mitään herkkua, sillä Severus tiesi, että muuttuminen ihmisestä sudeksi ja päinvastoin oli edelleen tuskallista, siihen ei taikajuomasta ollut apua. Olikohan Lupin kaikesta huolimatta satuttanut itseään? Ja entä jos hän olisikin epäonnistunut liemen tekemisessä? Normaalisti ajatus olisi ollut täysin naurettava, mutta hän ei ollut nykyisessä tilassaan täysissä voimissaan, ja sudenmyrkkyjuoma oli yksi vaikeimpia valmistaa. Severus värähti ajatellessaan verenhimoisen ihmissuden kulkevan vapaana linnassa, eikä hän voinut olla muistelematta sitä kauhua, mikä hänet oli vallannut 17-vuotiaana hänen tuijottaessaan valtavaa petoa kasvoista kasvoihin. Jälkeenpäin ajatellen pahinta oli ollut se, miten heikoksi ja pelkurimaiseksi hän oli tuntenut itsensä silloin. Ajatus siitä oli vaivannut Severusta koko hänen elämänsä ajan. Hän ei halunnut pelätä mitään, hän halusi olla vahva ja oli nauttinut suunnattomasti voidessaan kiusata Mustaa siitä, että tämä ei uskaltanut lähteä pois Kalmanhanaukiolta, vaikka tiesikin totuuden olevan toinen. Mutta siten hän oli tuntenut saavansa edes hieman hyvitystä siitä, mitä Musta oli heidän nuoruudessaan tehnyt. Severus ei ollut koskaan juuri piitannut muiden ihmisten mielipiteistä, mutta ajatus siitä, että Musta oli inhonnut häntä niin paljon, että oli halunnut tappaa hänet, oli kieltämättä tuntunut todella pahalta silloin – ja tuntui vieläkin. Mutta mitäpä väliä sillä nyt enää oli? Ei hyödyttänyt kantaa kaunaa kuolleelle miehelle.

Remus taas sen sijaan… ei vaan Lupin, Severus korjasi mielessään lipsahduksensa. Hän ei saanut tätä mielestään. Mitä jos hän kävisi vilkaisemassa Lupinia, ihan vain varmistaakseen, että kaikki oli hyvin? Kylmät väreet kulkivat pitkin Severuksen selkää hänen ajatellessaan ihmissutta, kunnes hän naurahti synkästi oivaltaessaan ajatustensa koomisuuden. Mitä hän oikein pelkäsi, kuolemaako? Sehän olisi pelkästään tervetullut vapautus hänen tilaansa. Ja eikö hänen ollut jo korkea aika voittaa pelkonsa, jonka vuoksi oli saanut kärsiä lähes 20 vuotta? Sitä paitsi sehän oli oikeastaan hänen velvollisuutensa Tylypahkan opettajana: varmistaa koulun turvallisuus, vaikka sitten loma-aikana. Sen takia hän kävisi katsomassa Lupinia, eikä mistään muusta syystä, Severus mietti päättäväisesti poistuessaan huoneistaan. Hän kulki hitaasti portaikkoja ylöspäin ja useiden käytävien läpi yrittäen säästää voimiaan, sillä hän väsyi nykyään helposti myrkyn vaikutuksesta. Matkaan meni lähes puoli tuntia, pimeyden voimilta suojautumisen opettajan asuintilat olivat aivan toisella puolella linnaa. Lopulta Severus saapui ovelle, jonka tiesi johtavan Remuksen huoneisiin ja koputti hiljaa, ennen kuin avasi oven ja astui sisään.

Severus oli saapunut työhuoneeseen, joka oli tyhjillään. Tila oli kylmä ja persoonaton, koristeltu pitsikankailla ja kuivakukilla, muistuttaen häntä sen edellisestä asukkaasta. Hän hymyili itsekseen ajatellessaan Dolores Pimentoa ja tämän vähemmän arvokasta poistumista Tylypahkasta. Nainen oli ollut todella vastenmielinen: pelkkä yksinkertainen, vallan turmelema ääliö. Yli-inkvisiittori, tosiaankin! Severus ei voinut käsittää, miksi Albus oli nähnyt vaivaa pelastaakseen Pimennon Kielletystä metsästä. Hänen puolestaan eukko olisi saanut jäädä sinne, eikä kukaan olisi kaivannut tätä. Severus ei ollut ikinä erityisemmin välittänyt heikommasta sukupuolesta, poikkeuksena Minerva McGarmiwa, jota hän oli vastahakoisesti todennut arvostavansa ja kunnioittavansa. Naisten paljon ylistetty viehätysvoima ei ollut koskaan vedonnut häneen, tosin hän ei voinut muistaa, milloin olisi viimeksi ylipäätään tuntenut halua ketään toista ihmistä kohtaan. Samassa Severuksen mieleen nousi muisto heidän kouluajoiltaan, kun hän oli kerran istunut Remuksen kanssa järven rannalla kuudennen lukuvuoden alussa. Ajan kulumisesta huolimatta Severuksen mielessä oli säilynyt kirkkaana mielikuva ruskettuneesta pojasta, joka oli katsonut häntä silmät säteillen, lämpimän hymyn valaistessa tämän kasvot. Hän muisti ajatelleensa silloin, ettei ollut eläessään nähnyt mitään yhtä kaunista… Severus hengähti hiljaa ja rypisti samassa kulmiaan pakottaen ajatuksensa äkkiä takaisin nykyhetkeen. Missähän susi mahtoi olla?

Työhuoneen takana oli olohuone, josta johti ovi makuuhuoneeseen. Severus veti syvään henkeä, työnsi oven varovasti auki ja jähmettyi samassa seisomaan paikoilleen. Keskellä lattiaa makasi valtava, harmaa susi, joka hypähti pystyyn nähdessään tulijan. Mies ja susi tuijottivat toisiaan ja äkkiä aika tuntui pysähtyneen, kun ihmisen mustat silmät vastasivat pedon keltaisten silmien katseeseen. Severusta huimasi ja hän joutui ottamaan tukea seinästä pysyäkseen pystyssä. Suunnaton pelko oli vallannut hänet, hänen kaikki aistinsa käskivät paeta, juosta pois, perääntyä… ja kuitenkin hänen tahdonvoimansa sai hänet pysymään paikoillaan. Se on Remus, vain Remus, hän hoki mielessään ja tajusi jotenkin, että taikajuoman oli täytynyt onnistua, sillä muuten ihmissusi olisi jo hyökännyt hänen kimppuunsa. Susi katseli häntä mietteliään näköisenä ja liikahti tullakseen lähemmäksi. Severus säpsähti ja perääntyi, kunnes seisoi selkä seinää vasten. Susi pysähtyi ja näytti epäröivän hetken, mutta tuli sitten hitaasti Severuksen luokse ja istahti alas hänen eteensä vingahtaen hiljaa. Häneltä pääsi helpottunut naurahdus, ja hän ojensi varovasti kätensä koskettaakseen eläintä ja upotti sormensa pehmeään turkkiin. Severus silitti hiljaa sutta, joka painoi päänsä hänen jalkaansa vasten tyytyväisen näköisenä.

”Miten menee, Lupin?” Severus sanoi huvittuneella äänellä. Susi äännähti vastaukseksi ja töykkäsi häntä pehmeästi kuonollaan nuuhkien ihmisen hajua. Samassa eläimen korvat kohosivat pystyyn, ja se työnsi päänsä innokkaasti miehen jalkojen väliin. Severus hätkähti ja siirtyi nopeasti kauemmaksi sudesta.
”Älä edes kuvittele”, hän sanoi uhkaavasti tuijottaen petoa, joka istui paikoillaan lauhkean näköisenä pää kallellaan ja laskeutui sitten alistuneesti takaisin makuulle. Hän tunsi väkisinkin suupieltensä nykivän katsoessaan sutta.
”Teillä rohkelikoilla ei ole koskaan ollut tajua siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei”, Severus huomautti sarkasmia tihkuvalla äänellä sudelle, joka tuijotti häntä pettynyt ilme keltaisissa silmissään.

Severus katseli ympärilleen makuuhuoneessa. Se oli siisti, mutta jotenkin tyhjän näköinen, aivan kuin mikä tahansa majatalon huone. Kaikki Remuksen henkilökohtaiset tavarat olivat ilmeisesti alhaalla hänen luonaan. Hänen oma asuntonsa oli huomattavasti tilavampi ja paljon kodikkaampi kuin tämä. Lisäksi yläkerran huoneet olivat sietämättömän kuumat näin kesäaikaan viileisiin tyrmiin verrattuna. Severus tunsi sisällään epämiellyttävän olon ajatellessaan Remusta, joka joutui susimuodossaan olemaan täällä aivan yksin. Hän mietti asiaa hetken aikaa ja teki nopeasti päätöksensä.         
”Voit tulla mukaani, jos haluat. Olettaen, että osaat käyttäytyä”, Severus sanoi varoittavalla äänellä mennessään ovelle ja viittasi kädellään kohti olohuonetta. Susi tuijotti häntä liikahtamatta.
”Tule, mennään kotiin”, Severus sanoi ystävällisempään sävyyn, jolloin susi nousi nopeasti ylös ja seurasi häntä ulos huoneesta. Mies ja peto kulkivat pitkin hiljaisia käytäviä, ja Severus tunsi olonsa tyytyväiseksi. Hän oli tosiaankin tehnyt sen, voittanut ihmissutta kohtaan tuntemansa pelon! Lupin ei oikeastaan ollut hassumpi sutena nyt kun oli nauttinut taikajuomaa, hän ajatteli raaputtaen eläintä hajamielisesti korvan takaa ja kuuli viereltään tyytyväistä murinaa. Severus oli niin syventynyt ajatuksiinsa, ettei huomannut Dumbledorea, joka seisoi ylempänä portaikossa. Jos hän olisi vilkaissut sinne päin, hän olisi hämmästynyt suuresti nähdessään vanhan velhon katsovan häntä samalla tavoin kuin ylpeä isä poikaansa.

Heidän saavuttuaan perille Severus tunsi itsensä siinä määrin väsyneeksi, että päätti käydä saman tien nukkumaan. Susi seurasi häntä ja kävi lattialle makaamaan hänen vuoteensa viereen. Hän mietti, että eläimen läheisyys tuntui jotenkin rauhoittavalta ja mukavalta. Ainakin niin kauan kuin se pysyi kiltisti lattialla, eikä yrittäisi tunkea hänen sänkyynsä, hän ajatteli hymyillen itsekseen. Remus ihmismuodossa olikin sitten kokonaan eri asia… ei, mitä hän oikein ajattelikaan, Severus mietti tuntiessaan olonsa hämmentyneeksi. Hän yritti työntää ajatuksen pois mielestään, mutta ei voinut olla pohtimatta, miten hyvältä oli tuntunut nukahtaa toista ihmistä vasten sinä yhtenä yönä. Severus oli elänyt yksin vuosikausia, hän oli tottunut siihen, eikä olisi halunnutkaan toisin… vai olisiko? Ei tietenkään. Hän ei tarvinnut ketään. Hän värähti muistellessaan nuoruutensa aikaisia satunnaisia ihmissuhteita, kasvottomia rakastajiaan, jotka olivat useimmiten olleet toisia kuolonsyöjiä. He kaikki olivat tehneet kammottavia tekoja Voldemortin nimissä ja olivat jälkeenpäin purkaneet paineitaan toisiinsa, jopa kaikkein julmimmat heistä, jotka nauttivat murhista ja kidutuksista. Pimeyden Lordi ei ollut välittänyt siitä, mitä hänen palvelijansa harrastivat keskenään niin kauan kuin nämä toteuttivat hänen käskynsä täsmällisesti. Usein Voldemort oli itsekin huvitellut samalla tavoin, valiten joukosta yleensä sen kaikkein vastahakoisimman miehen tai naisen, nauttien enemmän toisen alistamisesta kuin mistään muusta. Tämä ei ollut kuitenkaan koskaan ottanut häntä, mistä Severus oli aina ollut suunnattoman kiitollinen. Hän oli jo lapsesta asti inhonnut omaa ulkonäköään, mutta tunsi että kerrankin rumuudesta oli ollut etua. Voldemortin kukistuttua hän oli ollut yksin omasta halustaan, vaikkakaan hän ei ollut unohtanut, millaista tyydytystä toisen ihmisen vartalo saattoi tuottaa, Severus ajatteli vaipuessaan uneen.

Severus heräsi varhain aamulla kuullessaan työlästä hengitystä läheltään. Hän nousi ylös valaisten huoneen taikasauvallaan ja kiersi sänkynsä toiselle puolelle. Remus makasi alastomana lattialla, puoliksi tajuissaan, huohottaen raskaasti, ja Severus seisahtui hetkeksi saamatta silmiään irti tästä. Remuksen vartalo oli kiinteä ja jäntevä, vaikkakin liian laiha. Tämän iho oli täynnä arpia, sekä vanhoja että tuoreempia, mutta niistäkin huolimatta Remuksen olemuksessa oli tietynlaista kauneutta ja aistillisuutta, jota vuodet eivät olleet muuttaneet. Severus hätkähti hereille ajatuksistaan ja kumartui Remuksen puoleen kietoen samalla mustan, silkkisen aamutakkinsa tämän ympärille. Remus avasi silmänsä hitaasti ja kohottautui istualleen hymyillen Severukselle väsyneesti. Severus veti Remuksen hitaasti pystyyn ja kietoi kätensä tämän ympärille taluttaessaan Remuksen olohuoneeseen vuodesohvan ääreen. Remus nojautui Severusta vasten ja puristi hänet hetkeksi lähelleen sanomatta mitään, ennen kuin kaatui sängylleen ja vaipui uneen melkein saman tien. Severus jäi seisomaan Remuksen vuoteen viereen ja katseli kauan nukkuvaa miestä.

[Pahatar]

Luku 6: Epätoivo

Severus istui työhuoneessaan tuijottaen pöydällä olevaa pulloa, jossa oli mustaa nestettä. Hänen sisällään vallitsi täydellinen kylmyys ja tyhjyyden tunne. Täysikuun jälkeen hänen vointinsa oli huonontunut nopeasti, ja heinäkuun vaihtuessa elokuuksi tuskat hänen sisällään olivat jatkuvasti pahentuneet. Kipukohtaukset seurasivat toisiaan, ja näiden vuoksi hän ei ollut nukkunut kunnolla moneen vuorokauteen. Hän ei ollut edistynyt vastamyrkyn kehittämisessä ja oli lopulta luopunut yrittämisestä. Se ei ollut enää mahdollistakaan, sillä hänen oli mahdotonta keskittyä mihinkään repivien kipujen vuoksi. Severuksesta tuntui siltä kuin hän olisi lähes kaiken aikaa kidutuskirouksen alaisena, vain hieman tavallista lievemmin. Pahimpien kohtausten iskiessä hän sai hetkellistä helpotusta ainoastaan menettäessään tajuntansa, mutta tuskat alkoivat pian uudelleen hänen herätessään tietoisuuteen. Ehkä pahinta kaikessa oli se, että hän tajusi henkisten voimiensa heikkenevän hiljalleen. Nykyään hänellä oli usein muistikatkoksia, ja hän tunsi unohtavansa asioita, mikä luultavasti johtui jatkuvista kärsimyksistä… mutta oli myös toinen, kammottavampi mahdollisuus. Severus pelkäsi menettävänsä hiljalleen järkensä, mikä kauhistutti häntä vielä paljon enemmän kuin edessä häämöttävä kuolema. Sen vuoksi hän oli tehnyt päätöksensä.

Severus oli tehnyt kaikkensa salatakseen tilansa Remukselta ja sulkeutunut huoneisiinsa vedoten väsymykseen. Remus oli kuitenkin tuonut hänelle säännöllisesti ruokaa, jonka Severus oli enimmäkseen taikonut pois. Hän ei ollut pystynyt syömään juuri mitään päiväkausiin, mutta yritti olla herättämättä Remuksen epäluuloja. Jostain syystä hän ei halunnut myöntää kenellekään todellista vointiaan. Yksinäisyys tuntui kuitenkin vain pahentaneen tuskia, kun päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä. Severus huomasi usein ajattelevansa Remusta ja oli joutunut vastahakoisesti myöntämään itselleen, että kaipasi tämän seuraa. Kuluneina viikkoina tämän läsnäolo oli ollut ainoa ilahduttava asia hänen elämässään. Remus oli antanut hänen olla rauhassa, mutta Severus näki Remuksen silmistä, että tämä epäili jonkin olevan vialla, vaikkakaan ei ollut kysellyt mitään. Tällä hetkellä Severus tunsi vointinsa hieman paremmaksi, ja hän saattoi pitkästä aikaa ajatella selkeästi, mutta hän tiesi sen olevan tilapäistä, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Hän oli kirjoittanut kaksi kirjettä ja asettanut ne työpöydälleen. Toinen oli osoitettu Dumbledorelle ja toinen, yksityisempi, Remukselle. Siinä hän oli lopultakin sanonut sen, jonka oli halunnut kertoa jo kaksikymmentä vuotta sitten. Severus huokaisi syvään ja yritti parhaansa mukaan koota itsensä. Hän ojensi kätensä pöydällä olevaa taikajuomaa kohti, kun samassa ovelta kuului koputus.

Severus säpsähti ja tunsi kylmän painon vatsanpohjassaan kuullessaan äänen, mutta ei aikonut perääntyä. Hän oli lukinnut ovensa loitsuilla, joita taitavankin velhon olisi hankalaa, ellei peräti mahdotonta murtaa. Ainakin se veisi jonkin aikaa, mikä riittäisi hänelle.
”Severus, kuuletko minua?” Remus kutsui oven takaa.
Severus tunsi ärtymyksen sisällään. Pitikö Remuksen juuri nyt häiritä häntä? Hän ei voinut sanoa rakastaneensa elämää, ei ennen myrkyn nauttimistakaan. Kuitenkin sen päättäminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, eikä hän tosiaankaan olisi kaivannut keskeytystä.
”Severus, avaa ovi”, Remus sanoi vaativammalla äänellä.
Ei, en avaa, Severus ajatteli varmuuden vallatessa mielensä. Hän tiesi, että Remus tekisi kaikkensa estääkseen häntä, mitä hän ei halunnut. Tämä farssi oli jatkunut jo riittävän kauan. Severus otti pullon käteensä ja tuijotti tummaa nestettä lumoutuneena.   
”Severus, jos et avaa, niin minä tulen sisään väkisin!” Remus huusi.
Sopii yrittää, Severus ajatteli välinpitämättömästi. Oven luota kuului hiljaisia pamauksia ja tukahtuneita ääniä: Remus yritti ilmeisesti taikoa ovea auki onnistumatta siinä. Severus hymyili itsekseen tuntien synkkää mielihyvää sisällään. Rohkelikoilla saattoi olla kestävyyttä ja urheutta, mutta älykkyydessä ja juonittelussa nämä tulisivat aina häviämään luihuisille kirkkaasti. Hän avasi pullon kohottaen sen huulilleen. Severuksen mielessä kävi outo ajatus siitä, että hetken päästä hän tietäisi, mitä tosiaankin olisi toisella puolella…

Samassa kuului voimakas räjähdys oven lentäessä auki ja sen mukana osa seinää. Seinällä ollut hyllykkö romahti alas, ja sen sisältämät tavarat levisivät joka puolelle huonetta. Severus kavahti säikähtäneenä pystyyn ja pudotti lattialle taikajuomapullon, joka särkyi pirstaleiksi. Remus astui syntyneestä aukosta sisään silmät loistaen sellaista voimaa ja raivoa, jota Severus ei ollut vielä koskaan nähnyt niissä. Hän seisoi paikoillaan jähmettyneenä tuijottaen toista miestä, joka oli juuri tuhonnut puolet hänen työhuoneestaan.
”Miten sinä sen teit?” Severus kysyi unohtaen hetkeksi äskeiset aikomuksensa.
”Pimeän taikuuden avulla”, Remus vastasi katsoen Severusta kiinteästi. Remus jäi tuijottamaan lattialla olevan taikajuoman jäännöksiä sekä pöydällä olevia kirjeitä ja kohotti lopulta katseensa Severukseen. Severus vastasi katseeseen surua ja tuskaa silmissään.
”Minulla oli aavistus… sinä et ilmeisestikään ole voinut niin hyvin kuin mitä olet antanut ymmärtää?” Remus sanoi hiljaa. Tämän aikaisempi päättäväisyys näytti yhtäkkiä kadonneen.
”Minä en jaksa enää”, Severus vastasi tyhjällä äänellä. Remus katsoi häntä puhumatta mitään ja tuli lopulta lähemmäksi vetäen Severuksen lähelleen ja halaten tätä lujasti. Severus ei jaksanut vastustaa, vaan antoi Remuksen pitää häntä itseään vasten ja kietoi kätensä kevyesti tämän vyötärön ympärille. Severuksesta tuntui, että hänen oma epätoivonsa kietoutui yhteen Remuksesta säteilevän myötätunnon kanssa, ja hetkeksi hän unohti kaiken pitäessään kiinni miehestä, jonka oli vuosien ajan tuntenut vihollisekseen, mutta joka oli myös ollut hänen ainoa todellinen ystävänsä.

Lopulta Severus irrotti otteensa Remuksesta hymyillen tälle väsyneesti.
”Minä tarvitsen nyt jotain juotavaa. Liitytkö seuraan?” Severus sanoi hiljaa.
”Mikä ettei”, Remus nyökkäsi. Severus otti pöydällä olevat kirjeet ja viskasi ne tuleen poistuessaan olohuoneeseen Remus kannoillaan. Hän kaivoi kaapista täyden pullon tuliviskiä ja kaatoi molemmille lasilliset. He istuivat sohvalle katsellen toisiaan silmiin kiinteästi. Remus näytti edelleenkin huolestuneelta, mutta tämän silmissä oli myös utelias ilme.
”Pahastutko jos kysyn, mitä siinä minulle osoitetussa kirjeessä oli?”
Severus tuijotti lattiaan. Mitä hän voisi sanoa? Totuuden? Miksipä ei… ainakin osan siitä.
”Halusin kiittää siitä, mitä olet tehnyt hyväkseni viime viikkoina. Ja lisäksi… halusin pyytää anteeksi sitä, mitä kaksi vuotta sitten tapahtui. Sinä menetit työpaikkasi minun takiani, ja halusin kertoa, että olen pahoillani. Siitä… ja kaikesta muustakin”, Severus sanoi nopeasti pystymättä katsomaan Remusta silmiin.

Remus tuijotti Severukseen miettivän näköisenä.
”Niin. Käsitän, että sinä olet aina inhonnut minua… ihmissutta”, Remus sanoi katkerasti.
”Sinä erehdyt, ei se siitä johdu!” Severus tokaisi. Hän tunsi henkensä salpautuvan nähdessään hämmästyneen ilmeen Remuksen kasvoilla.
”Mistä sitten? Sinä et halunnut olla minun kanssani enää missään tekemisissä, kun sait tietää siitä. Muistatko vielä sen, kun me olimme ystäviä, Severus?”
Muistatko? Niin kuin hän voisi koskaan unohtaa. Severus tunsi suuttumuksen aallon sisällään. Millä oikeudella Remus syytti häntä heidän ystävyytensä rikkoutumisesta?
”Sinä itse jätit minut Mustan vuoksi!” Severus sanoi kiivaasti tajuten samalla kuulostavansa hylätyltä kosijalta ja tunsi punastuvansa. Remus näytti kuitenkin vaipuneen ajatuksiinsa.
”Niin kai sitten. Olen pahoillani”, Remus huokaisi syvään ja tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella.
”Ei sillä ole enää mitään väliä”, Severus sanoi nopeasti ja kaatoi heille molemmille lisää juotavaa. Hän kohotti kysyvästi kulmiaan Remukselle.
”En tiennytkään, että sinä olet mieltynyt viskiin.”
”En minä olekaan… yleensä”, Remus vastasi hymyillen heikosti. Hänen kasvoilleen levisi huvittunut, kiusoitteleva ilme. ”Mutta älä epäile ollenkaan, ettenkö pystyisi juomaan sinua pöydän alle, mikäli vain haluan.”
Severus katsoi Remusta syvälle silmiin tuntien houkutusta sisällään. Kuluneet päivät olivat olleet suunnattoman raskaita. Erityisesti tämän illan jälkeen hän halusi tulla niin juovuksiin, ettei muistaisi edes omaa nimeään.
”Otetaanko selvää?” Severus sanoi silkkisellä äänellä irrottamatta katsettaan Remuksesta.

Pari tuntia myöhemmin he olivat tyhjentäneet koko pullon, ja Severus kirosi itsekseen tunnustaen tappionsa. Remus oli jotenkin huijannut häntä, hän mietti sumeasti tuntien ajatustensa katoavan sitä mukaa kun ne ilmaantuivat hänen mieleensä. Silloin harvoin kun oli innostunut juomaan enemmän, hän oli kuitenkin aina pysynyt mielestään kohtuullisen selväpäisenä. Yleensä, niin – mutta ei nyt. Remus virnisteli hänelle hilpeästi.
”Olen pahoillani, Severus, mutta kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Sinä et tietenkään voinut tietää, ettei alkoholi vaikuta ihmissusiin samalla tavalla”, Remus sanoi hymyillen.
”Sinun olisi pitänyt olla luihuinen”, Severus mutisi. Hän ei kuitenkaan voinut olla kauan harmissaan kuullessaan Remuksen nauravan ääneen. Severus tunsi alkoholin vaikutuksen sisällään, tajusi kasvojensa kuumottavan ja kuitenkin jollain tavoin hän vaistosi ajatustensa kulkevan yhtä selvästi kuin aikaisemminkin, vaikka huomattavasti hitaammin. Juominen ei ollut myöskään vienyt hänen aistejaan vaan pikemminkin päinvastoin. Toisen miehen läheisyys tuntui entistäkin selvemmin, ja Severus saattoi haistaa tämän tuoksun. Remus katseli häntä tutkivasti.

”Severus, onko sinulla koskaan ollut ketään erityistä elämässäsi?” Remus kysyi yllättäen.
Severus katsoi Remusta suunnattoman hämmästyneenä. Mitä tuollainen kysymys merkitsi? Ja kuitenkaan hän ei tuntenut samanlaista tarvetta perääntyä ja sulkea sisimpäänsä kuten yleensä. Varmaankin tuliviskin ansiota. Kirottu aine.
”Kiintymys ja rakkaus ovat ylellisyyksiä, joihin kuolonsyöjällä ei ole varaa. Ei ole viisasta antaa Pimeyden Lordille yhtään asetta käytettäväksi itseään vastaan”, Severus vastasi pehmeästi.
”Entä, jos olisit voinut valita toisin?” Remus kysyi yhtä pehmeästi.
”Minä en ole sitoutuvaa tyyppiä”, Severus naurahti kevyesti, vaikka asia ei sinällään huvittanut häntä lainkaan. ”Olen aina pitänyt satunnaisia rakastajia miellyttävämpänä vaihtoehtona.” Mikä pitikin paikkansa – tietyssä mielessä. Kun ei päästänyt ketään lähelleen, ei voinut satuttaa itseään. Severus yritti työntää mielestään kaipuun, joka aina välillä nousi pinnalle hänessä. Niin kuin nyt. Pahuksen Lupin kysymyksineen.

”Sanoitko rakastajia?” Remus kysyi uteliaan näköisenä.
Severus tunsi kylmyyden sisällään tajutessaan lipsahduksensa. Hämmästyksekseen hän totesi, ettei sillä tuntunut olevan suurtakaan merkitystä. Ei nyt enää. Hän oli aina pyrkinyt pitämään omat asiansa omana tietonaan ja salaamaan taipumuksensa muulta maailmalta. Kuolonsyöjien joukossa taas kukaan ei kiinnittänyt huomiota sellaiseen. Tapa tai tule tapetuksi, onnistu tehtävässäsi jos haluat elää, ota nautintosi mistä saat. Yksinkertaista ja tehokasta.
”Niin, rakastajia. Hämmästyttääkö se sinua?” Severus kysyi tuntien outoa tyytyväisyyttä oivaltaessaan hallitsevansa tilanteen. Yhtäkkiä hän tajusi nauttivansa keskustelusta.
”En tiedä… en vain ole tullut koskaan ajatelleeksi, että sinulla olisi sellaiset mieltymykset”, Remus sanoi miettiväisen näköisenä. Severus tunsi mielihyvää ja odottamatonta rohkeutta sisällään.
”Etkö tosiaan? Vaikka ne ovat samanlaiset kuin omasi?”
Remus hengähti hiljaa ja katsoi häntä silmät laajentuneina. Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. 

”Entä sinä?” Severus kysyi hiljaa. Remuksen kasvoilla välähti tuskainen ilme, ja tämä oli vaiti. Kuitenkin Severus halusi jatkaa, vaikka tunsikin loukkaavansa Remusta. Jostain syystä hän kaipasi vastauksia lausumattomiin kysymyksiinsä ja ajatteli itsekseen, että tämä saattaisi olla viimeinen tilaisuus saada niitä.
”Sinulle se on ollut yksinkertaisempaa. Olet aina rakastanut Mustaa, eikö niin?”
”Se on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertaista!” Remus huudahti kiivaasti ja vaikeni yhtäkkiä häveten purkaustaan. Tähän asti hän oli työntänyt Siriuksen päättäväisesti pois mielestään. Mutta nyt… ja miten hän kykenisi selittämään Severukselle tunteitaan, kun ei itsekään ollut varma niistä?
”Jos haluat kertoa siitä, niin minä kuuntelen”, Severus sanoi oudolla äänellä. Remus katsoi toisen verestäviin silmiin ja näki niissä heijastuvan saman kärsimyksen mitä itse tunsi, vaikkakin eri syystä. Remus nielaisi ja kohdisti katseensa takkaan. Hän alkoi puhua, aluksi epävarmasti, mutta sitten yhä voimakkaammin, ikään kuin pato olisi auennut hänen sisällään.

”Minä ihastuin Siriukseen hyvin nuorena, ennen kuin ymmärsin mitään rakkaudesta. Sirius oli kaikkea sitä, mitä minä en ollut, vaikka olisin halunnut: komea, suosittu, itsevarma, rohkea. Ja kun hänkin sitten huomasi minut, se tuntui jotenkin unelmien täyttymykseltä. Jossain vaiheessa tajusin, että se oli pelkkää ulkopuolta: että hän oli sisäisesti paljon heikompi kuin minä. Mutta se sai minut vain rakastamaan häntä entistä enemmän. Me täydensimme toisiamme ja meillä oli suunnattoman hauskaa yhdessä, sekä koulussa että sen jälkeen. Aina siihen asti, kunnes Voldemortin vaikutusvalta kasvoi ja alkoi uhata meitä kaikkia. Se viimeinen vuosi oli kammottavaa aikaa. Alituinen pelko tulevasta ja mikä pahinta: alituinen epäilys toista kohtaan. Sirius luuli, että minä olin vakooja, petturi, ja minä uskoin samaa hänestä…”
Remus vaikeni peläten äänensä pettävän. Hän tunsi kosketuksen olkapäällään ja nojautui vaistomaisesti toista miestä kohti kääntäen hitaasti katseensa tähän. Severus tuijotti häntä tummilla silmillään, jotka olivat syvät kuin metsälampi, rohkaisten äänettömästi Remusta jatkamaan. Severuksen käsi hänen hartioillaan oli lämmin ja se kosketti häntä hellästi.

”Sitten James ja Lily kuolivat, ja Sirius joutui Azkabaniin, eikä minulla ollut jäljellä enää mitään. Jollakin tavoin kuitenkin jatkoin eteenpäin ja voin vakuuttaa, että se oli kaikkea muuta kuin helppoa”, Remus naurahti, mutta hänen äänensä kuulosti karhealta.
”Sinä sait hänet takaisin”, Severus sanoi tyynesti.
”Niin… mutta se ei ollut enää samanlaista. Mikään ei ollut niin kuin ennen. Kaksitoista vuotta Azkabanissa, eihän se mitenkään voinut olla jättämättä jälkiään häneen. Siriuksella oli jatkuvia synkkyydenpuuskia, ajoittain tuntui kuin ankeuttajat olisivat imeneet hänestä ilon pysyvästi. Hän syytti itseään Jamesin ja Lilyn kuolemasta ja oli huolissaan Harrysta. Lisäksi hän inhosi pakoilua ja sitä, että joutui olemaan suljettuna Kalmanhanaukiolle.”
”Entä sinä?” Severus kysyi hiljaa.
”Minä… ” Remus kuiskasi ja hän tunsi kyyneleet silmissään. Miten hän voisi kertoa sen pahimman asian, joka oli koko kuluneen vuoden ajan vaivannut häntä kuin märkivä haava? Hän painautui alitajuisesti Severusta vasten ja tajusi tämän käsivarsien kietoutuvan kevyesti ympärilleen.

”Minä rakastin häntä, mutta en enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Yritin kyllä, mutta se ei onnistunut. Ymmärrätkö, miltä minusta tuntui? En voinut antaa hänelle sitä, mitä hän olisi niin suunnattomasti kaivannut ja ansainnut. Ehkä se oli ylpeyttä tai sitten jotain muuta. Sirius oli jo kerran jättänyt minut, kun joutui vankilaan, ja vaikkakaan se ei ollut hänen vikansa, en vain pystynyt… Ja nyt Sirius on poissa, enkä voi hyvittää sitä hänelle. En voi tehdä enää mitään”, Remus kuiskasi tukahtuneesti Severusta vasten.
”Sinä et halunnut särkeä sydäntäsi kahdesti hänen vuokseen. Ja nyt tunnet syyllisyyttä siitä”, Severus sanoi hiljaa.
Remus nyökkäsi pystymättä puhumaan. Hän ei ollut kuvitellut voivansa kertoa tätä koskaan kenellekään, mutta tunsi yllättäen suunnatonta helpotusta sisällään. Remus tajusi, että omalla hiljaisella tavallaan Severus ymmärsi häntä ehkä paremmin kuin kukaan toinen.
     
Severus piti Remusta lähellään tuijottaen tyhjästi eteensä. Siitä lähtien, kun Remus oli tullut opettajaksi Tylypahkaan kolme vuotta aikaisemmin, hän oli onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että hänen nuoruutensa Remus ja aikuinen Lupin olivat kaksi eri henkilöä. Hän oli halunnut uskoa, että Remus, hänen menetetty nuoruudenrakkautensa ja ihastuksensa kohde, oli poissa, eikä tulisi koskaan takaisin. Koko ikänsä hän oli hävennyt nuoruudenaikaisia haaveitaan ja omaa heikkouttaan. Mutta kun Remus oli äsken kertonut hänelle avoimesti itsestään ja uskoutunut hänelle, hänen sisällään oli liikahtanut jotain. Vanhat tunteet, joiden olisi jo kauan sitten pitänyt kuolla, olivat yllättäen nousseet pintaan. Hän tajusi samassa, että Remus, hänen Remuksensa, oli tässä hänen käsivarsillaan. Severus kohdisti katseensa Remuksen ruskeaan tukkaan, joissa näkyi hopeisia juovia. Hän tunsi hengityksensä kiihtyvän ja sydämensä lyövän nopeammin, ja vaikka pieni järjen ääni hänen sisällään kertoi, että tämä, mitä hän tunsi, oli vain hänen suonissaan olevan tuliviskin vaikutusta, hän jätti sen huomioimatta. Hitaasti Severus kohotti kättään ja antoi sormiensa liukua toisen miehen hiusten läpi. Remus hätkähti ja nosti päätään tuijottaen häntä silmät täynnä kyyneleitä.
”Sev…” Remus kuiskasi hymyillen hieman sitä hymyä, jota Severus oli aina rakastanut.
”Remy…” Severus vastasi hiljaa pystymättä irrottamaan katsettaan Remuksesta.
Heidän vanhat lempinimensä, joilla he olivat kutsuneet toisiaan vuosia sitten ollessaan ystäviä…  Niin kauan sitten, mutta miksi se tuntui yhtäkkiä eiliseltä? Severus tunsi olevansa taas kuusitoistavuotias, ja mies hänen lähellään oli Remus, hänen ystävänsä. Hänen unelmiensa kohde. Ainoa, jota hän oli koskaan ajatellut sillä tavalla. Remuksen suru särki Severuksen sydäntä, ja hän halusi lohduttaa Remusta jotenkin, halusi yrittää lievittää tämän pahaa oloa. Eikä hän välittänyt sillä hetkellä edes siitä, että Remus oli rakastanut Sirius Mustaa ja rakasti edelleen. Tämä oli silti hänen Remynsä.

Severus kumartui lähemmäksi ja painoi huulensa Remuksen poskelle suudellen yksinäisen kyyneleen pois. Hän odotti toisen vetäytyvän pois luotaan, mutta Remus näytti jähmettyneen paikoilleen katsoen häntä silmät täynnä hämmästystä. Remus ojensi kätensä ja kosketti hänen niskaansa kuljettaen kättään hitaasti alaspäin hänen kaulaansa pitkin. Tämän silmät olivat edelleen surulliset, mutta nyt niissä pilkahti jotain muutakin. Severus tunsi poskiensa hehkuvan ja hänen sisällään kuohui. Hän kumartui uudelleen Remuksen puoleen ja painoi huulensa tämän huulia vasten kevyesti, tunnustelevasti, yrittäen vaistota toisen ajatukset. Severus kuuli Remuksen hengähtävän ja raottavan huuliaan kuin vastaten äänettömään kysymykseen. He maistelivat toisiaan ensin arasti, sitten kokeilevasti ja lopulta sulautuivat pitkään suudelmaan. Severus tunsi huimausta sisällään oivaltaessaan tosiaankin suutelevansa Remusta, ja se oli juuri niin suloista kuin hän oli nuoruudessaan aina haaveillut sen olevan. Vähitellen hänen sisällään oleva kaipaus kasvoi kaiken alleen hukuttavaksi intohimoksi, johon Remus vastasi yhtäläisellä kiihkeydellä. Hän veti Remuksen itseään vasten ja voihkaisi tuntiessaan tämän kietovan kätensä hänen ympärilleen ja hyväilevän häntä. Vaikka Severus tajusi hämärästi tämän heidän välillään vallitsevan hehkun aiheutuvan molempien tuntemasta tuskasta, se tuntui jotenkin menettäneen merkityksensä. Mitä siitä, jos hän halusi tätä paetakseen lähestyvää kuolemaa ja tiesi Remuksen haluavan häntä paetakseen sisällään olevia varjoja? Ainakin he pakenisivat yhdessä.

Remus tunsi olevansa pehmeässä usvassa. Jotenkin Severus oli onnistunut pyyhkäisemään hänen kaikki ajatuksensa ja tunteensa pois, eikä hän halunnut sillä hetkellä mitään muuta kuin tätä läheisyyttä. Hän halusi päästä lähemmäksi, vielä lähemmäksi, ja kosketti kielellään Severuksen suuta tuntien samassa toisen kielen omaansa vasten ja äännähti nautinnosta. Remus tajusi viittansa valahtavan alas olkapäiltään ja tunsi Severuksen kädet paljaalla vartalollaan, kun ne työntyivät hänen puseronsa alle koskettaen häntä pehmeästi. Viileät sormet liikkuivat hänen kuumalla ihollaan, eikä hän hetkeen pystynyt tekemään muuta kuin keskittymään tunteeseen. Mutta tämä ei riittänyt vielä, Remus halusi lisää ja tajusi samassa avaavansa Severuksen paitaa. Severus alkoi riisua häntä, ja hetken kuluttua Remus tunsi toisen ihon omaansa vasten, kun heidän paljaat ylävartalonsa koskettivat toisiaan. Hän istui Severuksen sylissä puristaen tämän kiinni itseensä ja lopulta he irtautuivat pitkästä suudelmasta, josta kaikki oli saanut alkunsa. Remus avasi hitaasti silmänsä nähdäkseen toisen miehen, joka katsoi häntä kiinteästi. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaista ilmettä kenenkään kasvoilla. Mustat silmät hehkuivat ja loistivat samaa, suorastaan epätoivoista halua ja kaipausta, mitä hän itse tunsi. Remus nousi ylös ja veti Severuksen seisaalleen hymyillen tälle. Tuntui, että Severus ei tarvinnut muuta kehotusta, sillä samassa Remus tajusi tämän nostavan hänet syliinsä ja kantavan hänet makuuhuoneeseensa. Severus laski hänet selälleen kaksoisvuoteelle, ja Remus veti Severuksen päälleen riisuen samalla heidän molempien jäljellä olevat vaatekappaleet. Hän tunsi pehmeän vuoteen allaan heidän alastomien vartaloidensa painautuessa vastakkain. He suutelivat toisiaan ahnaasti, nälkäisesti, eikä Remus lopulta enää tiennyt missä kohtaa hänen vartalonsa loppui ja Severuksen alkoi heidän kietoutuessaan yhteen. Remus kuiskasi loitsun ja tunsi kosteuden itsessään sulkien samalla sormensa toisen miehen erektion ympärille ja vetäen tämän sisälleen. Hänet vallannut kaipaus muuttui nautinnoksi hänen tuntiessaan Severuksen liikkuvan syvällä hänessä tämän käsivarret hänen ympärillään. Remus tajusi itkevänsä ja nauravansa samanaikaisesti, hän tunsi Severuksen suutelevan kaulaansa ja kuiskailevan hänen nimeään, eikä kuolemaa ja varjoja enää ollut.

[zilah]

T'ässä se nyt on. Syy, miksi koukutuin slash-fanifiktioon. Tunteiden taikajuoma on se ihkaensimmäinen slash-ficcini jonka uskaltauduin lukemaan siinä jo muinaisessa keltaisessa Finissä.  Ja olen minä tätä tässä välissäkin lukenut, usein. Onnekseni sen taltioin yhdelle muistitikuistani, jotka ovat säilyneet ehjänä monen koneen ja kovalevyn kaatumisen läpi.

Valitsin silloin aikoinaan hyvin. T'ämä tarina on yhä edelleen niin kaunis, että kyyneleet tulevat silmiin lukiessa. Ja voin vain kiittää sinua, Pahatar siitä, että kirjoitit tämän iki-ihanan tarinan meidän iloksemme. Vielä nytkin, kun kiinnostukseni on siirtynyt muihin fandomeihin, tämä tarina säilyy mielessäni aina.

Kiitos,


zilah

[Pahatar]

Kiitos kovasti kommentistasi, zilah! Kyllä iloisesti yllätyin nähdessäni sen kesken kaiken tämän ficin julkaisemisen! 

Todella ihanaa, jos tämä on ilahduttanut sinua. Minulla on ollut monta rakasta paritusta HP-maailmassa, mutta Severus/Remus on ehkä loppujen lopuksi itselleni kuitenkin se yksi ylitse muiden. Jo senkin takia tämä ikivanha ficci oli pakko korjata paremmaksi, koska nämä kaksi eivät ansaitse kielioppivirheitä... Jos tätä joskus vielä luet, toivottavasti tästä muokatusta versiosta on iloa.

[Pahatar]

Luku 7: Taikajuoman arvoitus

Severus heräsi hitaasti ja venytteli itseään nautinnollisesti ennen kuin avasi silmänsä. Remus nukkui hänen vieressään tyytyväisen näköisenä ja oli kietonut toisen käsivartensa ja jalkansa hänen ympärilleen. Severus hymyili tahtomattaan katsellessaan tätä ja muisteli viime yötä. Ei, hän ei tosiaan katunut mitään, vaikka tiesi tuliviskillä olleen jossain määrin osuutta asiaan. Näin olisi pitänyt käydä jo paljon aikaisemmin. Mikä vahinko, että he olivat löytäneet toisensa vasta nyt, kun hänellä oli niin vähän aikaa jäljellä. Mutta ainakin hän saisi olla onnellinen sen lopun ajan… niin, mikäli Remus haluaisi samaa kuin hän, Severus ajatteli rypistäen kulmiaan tuntiessaan äkillisen levottomuuden valtaavan mielensä. Totuus oli se, että hän ei ollut varma edes itsestään eikä osannut määritellä, mitä tunsi toista miestä kohtaan, mutta hän tiesi haluavansa olla yhdessä tämän kanssa. Entä sitten Remus? Tämä saattaisi olla pahoillaan herätessään ja haluaisi kenties unohtaa kaiken mitä oli tapahtunut. Jos ei muuten, niin Sirius Mustan muiston takia.

Samassa Remus liikahti ja avasi silmänsä. Tämä hymyili nähdessään Severuksen katsovan itseään, ruskeat silmät täynnä lämpöä ja onnellisuutta. Severus aisti sydämensä lyövän pari kertaa ylimääräistä ja tunsi helpotusta sisällään oivaltaessaan pelkojensa olevan aiheettomia. Hän veti Remuksen syliinsä ja suuteli tätä poskelle. Remus hengähti tyytyväisenä, ja Severus mietti, oliko tälläkin ollut samoja epäilyksiä kuin hänellä. Todennäköisesti.
”Huomenta. Onko sinulla nälkä?” Severus kysyi hymyillen vinosti.
”Vielä kysyt”, Remus vastasi käheästi ja veti hänet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Severus irrottautui lopulta Remuksesta naurahtaen.
”Remy, sinä unohdat, etten minä ole ihan nuori enää – etkä muuten sinäkään. Ajattele nyt, kolme kertaa viime yönä! Siitä tulikin mieleeni, että sinun täytyy olla aika… kipeä”, Severus sanoi huolen häivähtäessä silmissään. Remus virnisti hänelle.
”Kieltämättä, täytyy myöntää… ei, älä näytä tuolta! Ei minua haittaa, vaikka joutuisinkin istumaan pari päivää tyynyn päällä, ei tällaisen yön jälkeen.”
”Vain hullut rohkelikot voivat ajatella noin”, Severus mutisi suudellessaan Remuksen kaulaa.
”Vain ovelat luihuiset voivat teeskennellä järkyttynyttä ja kuitenkin pitää siitä”, Remus vastasi tiivistäen otettaan Severuksesta ja hyväillen hänen selkäänsä. Severus kohottautui lopulta istumaan ja silitti hellästi Remuksen hiuksia.
”Remy, minä… en tiedä, mitä sanoisin. Tämä on mieletöntä. Minun tilanteeni… ja sinun.”
”Sev, minä tiedän mitä sinä tarkoitat. Mutta siitä huolimatta haluaisin edes kerran nauttia elämästä ilman ainaisia huolia ja ongelmia. Ja olla sinun kanssasi yhdessä, edes vähän aikaa. Ei ajatella sitä nyt… tai ylipäätään mitään, sopiiko?” Remus vastasi hiljaa.
”Sopii”, Severus nyökkäsi tuntien liikutuksen valtaavan mielensä ajatellessaan Remuksen sanoja: Sinun kanssasi yhdessä…
Samassa huolestunut ilme levisi Remuksen kasvoille ja tämä nousi äkkiä istumaan kietoen käsivartensa Severuksen ympärille.
”Merlinin tähden, Sev, minä olen unohtanut kokonaan! Miten sinä voit?”

Severus katsoi Remusta edelleen silmiin tuntien hämmästyksen valtaavan mielensä. Tosiaankin. Hän tajusi samassa, että tämä oli ensimmäinen aamu päiväkausiin, kun hänellä ei ollut päänsärkyä tai muitakaan kipuja. Näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut vielä kertaakaan myrkyn nauttimisen jälkeen. Tai edes ennen sitä.
”Minä voin todella hienosti, kaikin tavoin. Älä ole huolissasi”, Severus sanoi hymyillen Remukselle, joka vastasi hymyyn vetäen hänet lähelleen. Remuksen kädet hyväilivät hänen vartaloaan, ja Severus tunsi kiihottuvansa jälleen. Se ei jäänyt Remukselta huomaamatta, ja tämä työnsi Severuksen pehmeästi selälleen suudellen samalla hänen alastonta ylävartaloaan. Severus sulki silmänsä keskittyen nauttimaan Remuksen kosketuksesta ja tunsi hengityksensä kiihtyvän aistiessaan tämän käden erektionsa ympärillä, mutta rypisti sitten otsaansa muistaessaan jotain.
”Remy, tämä on ihanaa, mutta minä en tosiaan aio satuttaa sinua enää enempää. Joku kohtuus sentään”, Severus sanoi uhkaavasti. Remus naurahti ja painautui tiiviimmin häntä vasten.
”Hyvä on, jos kerran haluat. Minun vuoroni sitten… kyllä se sopii.”
”Vai sopii, sehän on hienoa…” Severus mutisi ivalliseen sävyyn, mutta ei voinut olla voihkaisematta Remuksen koskettaessa häntä rohkeammin, ja veti tämän tyytyväisenä suudelmaan.

Päivät kuluivat nopeasti heidän ollessaan yhdessä. He eivät enää tyytyneet oleskelemaan koko aikaa tyrmissä, vaan kävivät usein Tylyahossa ja tekivät retkiä ympäristöön. Remus halusi mennä Viistokujalle hankkimaan opetustarvikkeita tulevaa lukukautta varten, ja he viettivät pari päivää Lontoossa. Hieman epäröiden Severus täydensi liemitarvikevarastoaan vaientaen sisällään olevat mietteet siitä, ettei hän tulisi enää koskaan tarvitsemaan aineksia taikajuomia varten. Se ei ollut kovinkaan vaikeaa: Remuksella tuntui olevan harvinaislaatuinen kyky saada hänen ajatuksensa pois ikävistä asioista. Tämä oli ihastunut nähdessään pimeyden otuksia ja halusi välttämättä ostaa kaksi kirskuristajaa sekä lauman hämykeijuja. Severus pudisteli päätään, mutta ei voinut olla hymyilemättä salaa toisen innolle. Remus vei heidät syömään italialaiseen jästiravintolaan, jonka kehui olevan kaupungin paras, ja Severus joutui vastahakoisesti myöntämään ruoan olevan todella hyvää ja paikan viihtyisä. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että hän ei voinut saada katsettaan irti Remuksesta. Remuksen kullanruskeat silmät säkenöivät kynttilänvalossa tämän syödessä spagettia nautinnollinen ilme kasvoillaan. Severus ei voinut vastustaa kiusausta, vaan otti Remusta kädestä kiinni pöydän alla ja tunsi saaneensa palkintonsa Remuksen hymyillessä hänelle lämpimästi.

Severus oli lakannut suremasta väistämätöntä ja toivoi vain saavansa viettää vielä vähän aikaa Remuksen kanssa. Remus oli viihdyttävää seuraa, tämän älykkyys veti vertoja hänen omalleen, ja hän piti kovasti jopa väittelyistä Remuksen kanssa heidän ollessaan eri mieltä jostakin asiasta. Severus oli kiitollinen siitä, että myrkyn aiheuttamat kivut ja tuskat olivat lähes kokonaan lakanneet, ja vaikka hän tiesikin sen olevan tilapäistä, hän ei voinut olla nauttimatta joka hetkestä. Yöt olivat kauneimpia. Niiden aikaisempi ahdistava pimeys oli muuttunut pehmeäksi hämäräksi heidän nukkuessaan toistensa sylissä, eikä Severus ollut koskaan aikaisemmin osannut kuvitellakaan, miten hyvältä toisen ihmisen läheisyys saattoi tuntua. Hän heräsi toisinaan keskellä yötä päänsärkyyn, jolloin tunsi Remuksen vetävän hänet lähemmäksi itseään ja suutelevan häntä, ikään kuin tämä olisi alitajuisesti vaistonnut hänen tuskansa. Jotenkin Remus sai kivut poistumaan kuin itsestään, eikä Severus jaksanut enää pohtia syytä siihen. Lopultakin hän tunsi elävänsä ja oli tehnyt mielessään päätöksen, että ottaisi siitä kaiken irti.

Remus oli kaikessa hiljaisuudessa päätynyt samaan tulokseen. Hän oli onnistunut vaientamaan sisällään olevat omantunnonpistokset siitä, että oli uskoton Siriukselle. Loppujen lopuksi kysymyksessähän olisi vain muutamia päiviä, ehkä viikkoja. Kuitenkin hän tunsi ajoittain häpeää sen vuoksi, että oli antautunut läheiseen suhteeseen niin pian toisen poismenon jälkeen. Mitähän Sirius sanoisi sinun rakastajastasi, pieni ääni kuiskasi hänen sisällään. Severus on muutakin kuin rakastaja, hän on ystävä, Remus ajatteli päättäväisesti. Sen pahempi, ääni jatkoi itsepintaisesti. Sinä olet kiintynyt hänen viholliseensa, petät häntä miehen kanssa, jota hän inhosi… Ja entä sitten, Remus ajatteli varmuuden vallatessa mielensä. Severuksella ei ole paljon aikaa jäljellä. Hän tarvitsee minua nyt, eikä viiden vuoden päästä. Ja minä tarvitsen häntä… sen pitemmälle Remus ei halunnut ajatella tunteitaan. Heidän välilleen oli muodostunut sanaton sopimus asioista, joista kumpikaan ei puhunut: nämä olivat tulevaisuus, Sirius sekä heidän keskinäinen suhteensa. Remus ajatteli joskus sarkastisesti, että joku olisi voinut sanoa heidän elävän kieltäytymisessä, mikä pitikin täysin paikkansa. Eikä mikään ollut sen parempaa.

Eräänä iltana elokuun viimeisellä viikolla he istuivat takan edessä pelaamassa velhoshakkia. Remus oli voitolla, mikä ärsytti Severusta suunnattomasti. Hän ei inhonnut mitään niin kuin häviämistä. Remus tuntui lukevan hänen ajatuksensa, sillä tämän kasvoilla oli tyytyväinen ilme ja ruskeat silmät loistivat hilpeästi. Severus tuijotti synkästi pelilautaa yrittäen löytää keinon päihittää toinen ja käski lopulta voitonriemuisena torniaan syöden Remukselta tämän ratsun. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan menetyksestä, vaan komensi lähettiään eteenpäin syöden Severuksen kuningattaren, joka oli suojannut tämän kuningasta.
”Shakki”, Remus sanoi tyynesti, mutta tämän silmät välkehtivät pidätettyä voitonriemua.
Severus tuijotti tyrmistyneenä eteensä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän oli hävinnyt shakkipelin. Miten hän oli saattanut antaa keskittymisensä herpaantua niin? Hänen sisällään leimahti suuttumus, mutta nähdessään Remuksen ilmeen hän tunsi lämmön sisällään ja tajusi kiukkunsa haihtuvan tiehensä. Jos oli pakko hävitä, niin mieluiten juuri Remukselle.
”Sinä voitit. Onnitteluni”, Severus sanoi hieman jäykästi, mutta hänen kasvoillaan väreili aavistuksenomainen hymy. Remus virnisti tyytyväisen näköisenä, mikä sai Severuksen silmät kapenemaan uhkaavasti.
”Nauti tästä nyt niin kauan kuin voit, sillä minä pidän huolta siitä, ettei se tule toistumaan kovin pian”, Severus sanoi silkkisimmällä äänellään, mutta hänen silmänsä katsoivat Remusta lämpimästi. Remus ojensi kättään ja kosketti Severuksen kasvoja hyväilevästi katsoen häntä onnellisen näköisenä, ja hän tunsi äskeisen pelin haihtuvan mielestään tuijottaessaan Remusta silmiin.

Samassa Severus tunsi voimakkaan kivun päänsä sisällä ja veti kiivaasti henkeä. Hänen koko vartalonsa tuntui olevan tulessa, joka poltti häntä sisältä päin, ja tuska sai hänet taipumaan kouristuksenomaisesti taaksepäin. Severus tajusi putoavansa kovalle lattialle ja hän yritti huutaa yhä voimakkaampien kipujen vallatessa hänet, mutta hän ei tuntunut saavan ääntä kurkustaan. Polttava kuumuus ja jäätävä kylmyys kulkivat vuorotellen hänen lävitseen. Remus oli polvillaan hänen vieressään, ja tämän silmät olivat täynnä hätää ja pelkoa. Severus nielaisi työläästi ja kohdisti katseensa toiseen.
”Remy… luulen…” Severus kuiskasi katkonaisesti.
”Severus, älä sano noin! Ole kiltti ja yritä, sinä pystyt siihen. Yritä, minun vuokseni!” Remus sanoi tukahtuneella äänellä puristaen hänen kättään ja silittäen toisella kädellään hänen hiuksiaan.
”Remy…” Severus kuiskasi, mutta ei kyennyt jatkamaan tuntiessaan tajuntansa heikkenevän. Hän olisi halunnut puhua, sillä hänellä olisi ollut jotain tärkeää sanottavaa. Jotain äärimmäisen tärkeää, minkä hän olisi halunnut Remuksen tietävän… mutta hän ei voinut muistaa sitä ja hän vajosi hitaasti tiedottomuuteen. Hän oli kuulevinaan kuin unen läpi Remuksen äänen: Sev, älä mene pois… älä jätä minua yksin… minä tarvitsen sinua… minä välitän sinusta niin paljon… Samassa Severus muisti sen, minkä halusi kertoa Remukselle ja yritti muodostaa sanat huulillaan, mutta ei pystynyt siihen vaikka olisi halunnut… ja tajusi pimeyden ympäröivän hänet.

Severus heräsi vähitellen tietoisuuteen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli helpotus siitä, että kaikki kivut olivat hävinneet täydellisesti. Kuolema oli hyvä, parempi kuin mitä hän olisi voinut odottaakaan, ja hän hymyili lempeästi itsekseen ajatellessaan, että oli lopultakin saanut rauhan. Pian hän näkisi äitinsä, joka oli kuollut kauan sitten hänen ollessaan nuori. Samassa Severus hengähti hämmästyksestä kuullessaan tukahtuneita ääniä vierestään, ja hän avasi silmänsä nähden Remuksen, joka makasi puolittain hänen päällään. Tämä itki hiljaa puristaen häntä itseään vasten. Severus tajusi makaavansa edelleen olohuoneensa lattialla samassa asennossa kuin ennen tajuntansa menetystä ja oivalsi olevansa sittenkin elossa. Hän ei ollut varma, ollako tyytyväinen vai pettynyt, sillä mitä muuta se merkitsisi kuin kidutuksen jatkumista. Tosin hänen olonsa oli nyt hyvä, jopa siinä määrin, että hän tunsi entisen voimansa palanneen jäseniinsä. Viikkoja jatkunut lamauttava väsymys oli myös poissa, eikä säryistä ollut jälkeäkään.
”Älä itke, Remy. Kaikki on hyvin”, Severus sanoi hiljaa. Remus kavahti pystyyn ja tuijotti häntä järkyttyneen näköisenä.
”Sev… sinä…minä luulin… olin varma”, Remus puhui katkonaisesti irrottamatta hetkeksikään katsettaan hänestä.
”Niin minäkin luulin. Mutta ei sittenkään, ei vielä”, Severus sanoi vakavasti ja nousi istumaan vetäen Remuksen syliinsä. Tämä puristi häntä lujasti itseään vasten kuiskaillen hänen nimeään. Severus tunsi mielihyvän aallon sisällään ja oli yhtäkkiä suunnattoman onnellinen siitä, että oli hengissä.

Severus makasi selällään sängyssään tuijottaen mietteliäänä kattoon. Remus nukkui hänen vieressään hymyillen unissaan kyynelten jäljet yhä kasvoillaan. Severus hymyili katsoessaan toista ja silitti hiljaa Remuksen poskea, mutta rypisti sitten otsaansa. Illan tapahtumat vaivasivat häntä, eikä hän pystynyt mitenkään nukahtamaan. Taikajuoman outo vaikutus kiusasi häntä. Siinä oli yksinkertaisesti jotain, mikä ei mitenkään käynyt järkeen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi sen vaikutus oli yhtäkkiä lakannut, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin kuluneiden viikkojen aikana, kun sen olisi pitänyt voimistua. Severus nousi hiljaa sängystään ja meni työhuoneeseensa. Hän etsi kaapistaan pullon kirkasta nestettä, jonka avulla oli mahdollista nähdä myrkyn vaikutuksen eteneminen hänen elimistössään. Severus otti terävän veitsen, viilsi nopeasti haavan käsivarteensa ja tiputti verta mittalasiin. Hän kaatoi kolme tippaa nestettä veren joukkoon ja odotti vaikutusta. Heti myrkyn nauttimisen jälkeen hänen verensä oli muuttunut nesteen kanssa likaisenruskeaksi, ja kun hänen olonsa oli ollut pahimmillaan, se oli ollut lähes mustaa. Minuutit kuluivat ja Severus tuijotti mittalasia odottaen kärsimättömänä, mutta mitään ei tapahtunut. Veri oli yhtä punaista kuin aikaisemmin. Hän pudisti päätään epäuskoisena ja lisäsi pari tippaa nestettä vereen. Tuloksetta. Myrkky oli hävinnyt hänen elimistöstään. Ei ole mahdollista, ei voi olla, Severus mietti epäuskoisena, ja kuitenkin jo hänen olonsa kertoi, että tällä kertaa hänen ei enää tarvitsisi odottaa uutta kipukohtausta. Hän oli taas terve… ja saisi elää.

Severus käveli kuin huumaantuneena olohuoneeseensa ja istui sohvalle. Suunnaton helpotus oli vallannut hänet, ja kauan aikaa hän istui ajattelematta mitään tuijottaen tylsästi eteensä. Hänellä olisi vielä vuosikymmeniä edessään, hän voisi jatkaa elämäänsä siitä, mihin oli jäänyt, eikä hänen tarvitsisi enää vakoilla kuolonsyöjiä. Ajatus toi hienoisen hymyn Severuksen kasvoille. Lordi Voldemort oli epäonnistunut. Mutta miksi… minkä takia? Jotenkin hänestä tuntui, että ratkaisun täytyi liittyä siihen auroriin, joka oli myös selvinnyt myrkystä hengissä. Voldemortin kukistuttua Severus oli yrittänyt vaivihkaa ottaa selvää asiasta, mutta se oli jäänyt hänelle epäselväksi. Aurori oli ollut keski-ikäinen mies, aivan tavallinen, eikä tämä ollut turvautunut jästien lääketieteeseen tai mihinkään muuhunkaan hänen tietojensa mukaan. Yhtäläinen arvoitus oli se, miksi juoma ylipäätään oli ollut yleensä tappavaa, vaikka sen ei olisi pitänyt olla sitä? Samassa Severus muisti, että taikajuoman vaikutus voimistui uhrin epätoivosta ja kielteisistä tunteista. Entäpä… jos siinä olikin ratkaisu? Kenties juoman tappava ominaisuus johtuikin juuri tunteista? Ja entäpä, jos uhri ei ollutkaan epätoivoinen, vaan kaikesta huolimatta onnellinen? Niin kuin hän oli viime viikot ollut. Ja kuitenkaan pelkkä onnellisuus ei tuntunut hänen loogisessa mielessään riittävältä selitykseltä. Hänen ajatuksensa palasivat taas samaiseen auroriin. Tavallinen, perheellinen mies, ei mitenkään varakas. Tällä ei ollut muuta kuin rakastava vaimo ja lapset. Rakastava vaimo…

Samassa Severus tajusi, että siinä oli ainoa mahdollinen selitys tähän mysteeriin. Vain rakkaus saattoi tehdä ihmisen niin onnelliseksi, ettei edes ajatus lähestyvästä kuolemasta voinut masentaa. Rakkaus. Severus jähmettyi paikoilleen oivalluksen vallatessa hänet ja tajusi huohottavansa raskaasti, kun lamauttava pelko syrjäytti äskeisen helpotuksen hänen mielessään. Hän painoi epätoivoisena päänsä käsiinsä tuntiessaan kylmien väreiden kulkevan lävitseen ja yritti koota itsensä. Tämä oli juuri se, jota hän oli koko elämänsä ajan pelännyt enemmän kuin mitään muuta. Ja kuitenkin, eikö hän ollut alitajuisesti tiennyt tämän jo viikkoja, vaikka olikin onnistunut työntämään asian mielestään? Severus tajusi, että oli toivottomasti, ehdottomasti ja lopullisesti rakastunut, eikä mikään voisi olla sen pahempaa. Sillä hän tiesi, ettei toinen vastaisi koskaan hänen rakkauteensa, tämän ajatukset ja tunteet olivat toisaalla. Mutta se ei muuttaisi totuutta miksikään. Remus Lupin oli vienyt hänen sydämensä.

[Pahatar]

Luku 8: Terveisiä tuolta puolen

Severus valvoi koko yön pystymättä nukkumaan, ja aamun sarastaessa hän tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Mitä nopeammin Remus häipyisi hänen luotaan, sen parempi, ja hän voisi edes yrittää jatkaa elämäänsä, vaikka tiesikin ettei mikään olisi enää samoin kuin vain kaksi kuukautta aikaisemmin. Pelkkä toisen miehen ajatteleminen särki hänen sisintään, mutta hän uskoi tekevänsä oikean päätöksen. Loppujen lopuksi Remus ei rakastanut häntä, miten tämä voisikaan? Severuksen silmät kapenivat vihasta hänen ajatellessaan Sirius Mustaa. Hänen oli pakko myöntää, että tämän ulkoinen olemus oli aina ollut uskomattoman puoleensavetävä, eikä hän voinut kuvitellakaan voivansa kilpailla sellaisen viehätysvoiman kanssa. Mitä Remus näkisi hänessä Mustaan verrattuna – ei yhtään mitään. Sitä paitsi hänen oli pakko myöntää, että Musta oli ollut omalla tavallaan älykäs, ainakin riittävässä määrin viehättääkseen Remusta, vaikka sen lisäksi myös ajattelematon, uhkarohkea ja ylimielinen. Mutta tuskin Remus oli piitannut tämän huonoista puolista, rakkaus oli tunnetusti sokea. Ja vaikka Remus oli sanonut, ettei ollut rakastanut Mustaa enää samoin kuin ennen, oli tällä silti yhä vahvoja tunteita Mustaa kohtaan. Tunteita, jotka saattoivat enää vain voimistua, nyt kun tämä oli poissa. Jos Musta eläisi, Severus olisi voinut yrittää taistella Remuksesta, mutta varjoja vastaan oli mahdotonta käydä sotaa. Hän tiesi hävinneensä tämän pelin jo etukäteen, eikä hänen ylpeytensä sallinut solmia suhdetta miehen kanssa, joka ei välittäisi hänestä samalla tavalla kuin hän tästä. Kunpa Remus ei vain olisi opettajana Tylypahkassa! Miten hän pystyisi ikinä unohtamaan tämän, kun he joutuivat näkemään toisensa päivittäin?

Hänen ajatuksensa keskeytyivät Remuksen kävellessä olohuoneeseen tukka pystyssä haukotellen leveästi.
”Huomenta, Sev. Miten sinä voit?” Remus sanoi hymyillen nähdessään hänet.
”Erinomaisesti, kiitos”, Severus vastasi jäykästi ja veti syvään henkeä voidakseen jatkaa. ”Itse asiassa siitä minun pitikin puhua kanssasi. Vaikuttaa siltä, että myrkky on poistunut elimistöstäni, ja voin taas jatkaa elämääni normaaliin tapaan.”
Remus huudahti kuullessaan hänen sanansa, ja tämän silmät loistivat ilosta. Tämä tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä vetääkseen Severuksen syliinsä, mutta hän kohotti kättään torjuvasti, ja Remus pysähtyi hämmästyneen näköisenä.
”Joten koska olen parantunut, ei sinulla ole mitään syytä enää tuhlata aikaasi täällä kauempaa, ja voit muuttaa takaisin omiin tiloihisi.”
Remus tuijotti häntä järkyttyneenä puhumatta mitään, ja Severus tunsi pahan olon sisällään nähdessään Remuksen ilmeen, mutta kovetti itsensä nopeasti ja vastasi Remuksen katseeseen kylmästi.
”Niin… mutta… minä en käsitä… miksi haluat minun lähtevän pois?” Remus sanoi onnettomalla äänellä.
”Eikö se ole ilmeistä? Sinä tulit tänne pitämään minulle seuraa sairauteni ajaksi, mutta nyt se ei ole enää tarpeen. Tilanne on muuttunut.”
”Entä me… sinä ja minä?” Remus kysyi hiljaa.
”Ei ole olemassa mitään ’meitä’, Lupin”, Severus sanoi viileään sävyyn. Remus näytti lopulta toipuneen hämmennyksestään, ja Severus näki kiukun välähtävän toisen ruskeissa silmissä.

”Severus, älä yritäkään väittää, etteivät kuluneet viikot ole merkinneet sinulle mitään!”
”Voi, en kiellä, ettetkö olisi tuottanut minulle nautintoa monin tavoin. Sinusta on ollut huomattavasti huvia ja hyötyä, mutta siihenkin voi kyllästyä vähitellen”, Severus vastasi välinpitämättömästi. Hän vihasi itseään sillä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen, ja mietti hetken aikaa, eikö kuolema olisi ollut sentään parempi vaihtoehto kuin tämä. Viimeinen, mitä Severus olisi halunnut, oli loukata rakastamaansa miestä, mutta hän halusi tehdä eroamisen mahdollisimman helpoksi toiselle. Tämän jälkeen Remus tulisi aina inhoamaan häntä, mikä auttaisi tätä unohtamaan mahdollisen kiintymyksensä häntä kohtaan, mikäli sellaista olisi. Remus liikahti äkkiä eteenpäin ja tarttui voimakkaasti kiinni Severuksen kaavusta työntäessään hänet rajusti seinää vasten. Hetken ajan Severus ajatteli Remuksen käyvän hänen kimppuunsa ja suorastaan toivoi sitä.
”Ja minä luulin tuntevani sinut! Sinä olet pelkkä mitätön paskiainen”, Remus sanoi raivoa äänessään tuijottaen häntä vihaa ja tuskaa täynnä olevilla silmillään. Severus vastasi kylmästi katseeseen sanomatta mitään. Remy, kunpa tietäisit miten samaa mieltä minä olen kanssasi siitä, hän ajatteli katkerasti ivallisen hymyn levitessä kasvoilleen. Remus katsoi häntä epäuskoisen näköisenä ja perääntyi irrottaen otteensa hänestä. Tämä käveli hitaasti ovelle.
”Tulen hakemaan tavarani myöhemmin tänään”, Remus sanoi tyhjällä äänellä vilkaisten häntä vielä viimeisen kerran, ennen kuin poistui käytävälle. Kuullessaan oven sulkeutuvan Remuksen takana Severus nojasi raskaasti seinään peläten jalkojensa pettävän allaan. Hän kallisti päätään taaksepäin tuntien suunnattoman tuskan valtaavan mielensä, eikä yrittänytkään pidätellä kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Jostain syystä hänen mieleensä tuli se, mitä hän muisti joskus lukeneensa jästien katolisesta kirkosta. Severus ajatteli onnettomana, että nämä olivat erehtyneet pahemman kerran uskoessaan kuolemanjälkeiseen helvettiin ja kiirastuleen. Mikään ei vetänyt vertoja maanpäälliselle helvetille.


*


Remus käveli päämäärättömästi Tylypahkan mailla. Hän oli valtavan surullinen ja loukkaantunut Severuksen kylmistä ja töykeistä sanoista, mutta päällimmäisenä hänen mielessään oli kuitenkin hämmennys ja epäusko. Hän ei kerta kaikkiaan voinut käsittää, miksi Severus oli halunnut päästä hänestä eroon. Hänen mielestään heillä oli ollut niin mukavaa yhdessä, ja hän oli ollut melko varma siitä, että toinenkin ajatteli samoin. Miten tämän paraneminen oli voinut muuttaa kaiken niin täydellisesti? Vai oliko Remus vain kuvitellut heidän välillään olleen jotain? Koko juttu oli täysin käsittämätön, nyt kun Severus oli jopa hyväksynyt hänen muodonmuutoksensa, eikä pelännyt häntä edes ihmissutena. Vai oliko kaikki sittenkin ollut pelkkää toiveajattelua hänen puoleltaan, ja Severus oli yksinkertaisesti käyttänyt häntä hyväkseen? Se ei tuntunut mitenkään mahdolliselta… ja kuitenkin, mitäpä hän loppujen lopuksi tiesi Severus Kalkaroksen sielunelämästä? Mutta jotenkin se, mitä heidän välillään oli ollut, oli tuntunut hänestä niin todelliselta. Remus huokasi syvään, toivoen koko sydämestään, että hänellä olisi joku, jonka kanssa puhua. Albus saattaisi ymmärtää ja kenties jopa osaisi auttaa häntä, mutta jotenkin hänestä tuntui vastenmieliseltä lähestyä rehtoria rakkaushuolissaan. Rakkaus… ajatteliko hän tosiaan niin? Kyllä kai sitten. Kuluneiden viikkojen aikana Remus oli vähitellen rakastunut Severukseen: tämän älykkyyteen, hiljaiseen myötätuntoon, kykyyn ymmärtää asioita, kauniisiin mustiin silmiin ja hiuksiin, pitkään kiinteään vartaloon ja jopa tämän ivallisuuteen ja sarkasmiin. Remus pudisti surullisena päätään. Hänen olisi aivan pakko saada kertoa tästä jollekin, mutta hänellä ei ollut ketään niin läheistä ystävää. Samassa hän pysähtyi muistaessaan jotain, jota ei ollut tullut kertaakaan ajatelleeksi kuluneiden viikkojen aikana. Tosiaankin. Hän ei ehkä voisi puhua Severuksesta, mutta saisi ainakin ajatuksensa hetkeksi pois masennuksestaan ja jaksaisi kenties taas paremmin. Remus suuntasi kulkunsa päättäväisesti poispäin Tylypahkasta ja saavuttuaan linnan alueiden ulkopuolelle kaikkoontui.

Remus ilmiintyi pienen, vaatimattoman puutalon pihalle, joka oli ollut hänen kotinsa monen vuoden ajan. Hän ei ollut käynyt täällä sitten edellisen kesän, ei sen jälkeen kun Sirius oli yllättäen ilmestynyt hänen luokseen. Remus ei voinut olla hymyilemättä alakuloisesti muistaessaan sen hämmästyksen, mikä hänet oli vallannut hänen nähdessään ison, mustan koiran puutarhassaan. Hän ja Sirius olivat olleet mukana keräämässä Feeniksin killan jäsenet jälleen yhteen, ja he olivat muuttaneet yhdessä Kalmanhanaukiolle, missä Remus oli asunut koko viimeisen vuoden silloin, kun hän ei ollut suorittamassa Dumbledorelta saamiaan tehtäviä. Nyt tuntui kuin siitäkin olisi kulunut ikuisuus. Remus avasi oven astuen sisään kotiinsa, joka ei enää tuntunut kodilta, ja käveli hitaasti pieneen huoneeseen, joka oli ollut hänellä kirjastona. Remus nielaisi ja kohdisti katseensa takan yläpuolella olevaan muotokuvaan. Se esitti noin 20-vuotiasta, mustahiuksista, suorastaan hävyttömän komeaa miestä, joka hymyili iloisesti nähdessään Remuksen.
”Kuutamo! Minä jo luulin, että olit unohtanut minut kokonaan!”
Remus liikuttui kuullessaan toisen sanat ja hengitti muutaman kerran syvään yrittäen koota itsensä vastaten lopulta hymyyn.
”Luuletko, että voisin ikinä unohtaa sinua? Mutta tämän maalauksen olemassaoloa minä en kyllä muistanut lainkaan, muuten olisin tullut jo paljon aikaisemmin.”
”No, kerro nyt kuulumisia. Miten olet voinut?” mies kysyi katsellen häntä ystävällisesti.     
”Sirius, minä… ” Remus yritti aloittaa, mutta ei pystynyt jatkamaan tuntiessaan palan kurkussaan.

Nuori Sirius Musta hymyili hänelle lempeästi.
”Remus, älä vain sano, että olet pahoillasi minun vuokseni. Siihen ei ole mitään syytä. Minulla on kaikki nyt hyvin, mutta teillä elävillä on sen sijaan paljon vaikeampaa. Teidän täytyy vielä voittaa Voldemort ja kuolonsyöjät, ennen kuin voitte jälleen nauttia elämästä.”
”Se… on mukava kuulla, mutta… Sirius, miksi sinun piti jättää minut ja Harry? Et tiedä, miten vaikeaa on ollut…” Remus nyyhkäisi hiljaa.
”Voi, en minä olisi halunnut lähteä, mutta niin vain kävi. Rakas serkkuni voitti sen erän. Mutta ainakin se oli melkoinen taistelu, vai mitä?” toinen naurahti.
Remus nyökkäsi hymyillen Siriukselle kyynelten läpi. Hänen sisimpänsä oli niin täynnä ristiriitaisia tunteita, että hän tunsi pakahtuvansa, ja hän saattoi vain tuijottaa maalausta hiljaa.
”Remus, oletko sinä surullinen jostain muustakin?” Sirius kysyi hellästi.
”Olen… minulla on niin huono omatunto viimeisen vuoden takia… tiedät kyllä, mitä tarkoitan”, Remus sanoi käheästi.
”Kuutamo, sinun täytyy lakata ajattelemasta niin. Me jouduimme olemaan erossa toisistamme lähes neljätoista vuotta, sinä aikana ehtii moni asia muuttua. Minä olin väärässä kuvitellessani, että me olisimme voineet jatkaa siitä, mihin jäimme. Eihän se niin voi mennä. Remus, minä rakastan sinua ja haluan vain, että olet onnellinen. Me saimme sentään olla nuoruutemme yhdessä, ja se oli minun elämäni parasta aikaa. Sitä ei voi kukaan viedä meiltä pois.”
”Sirius…” Remus kuiskasi itkien nyt jo avoimesti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Siriuksen muotokuvan kanssa puhuminen olisi näin tuskallista. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, hän oli onnellinen siitä, että oli päättänyt tehdä niin.

”Remus, minä olen todella iloinen, että olet löytänyt jonkun, jonka kanssa haluat olla yhdessä. Vaikka jos minulta kysytään, niin olisit sinä voinut paremminkin valita”, Sirius sanoi kiusoittelevalla äänellä katsoen Remusta lämpimästi.
”Sinä… tiedät siitä? Miten?” Remus kysyi järkyttyneenä. Sirius katsoi häntä huvittuneen näköisenä.
”No, sanotaan vaikka, että minulla on omat keinoni. Mutta ei sillä ole väliä. Kerrohan, tekeekö se synkkä luihuinen sinut varmasti onnelliseksi?” Sirius kysyi vaativampaan sävyyn.
”Voi, kyllä hän tekee – tai oikeammin, teki vielä eiliseen saakka. Minä luulin, että hän välittää minusta, mutta minä en sitten merkinnytkään hänelle mitään.”
”Siinä sinä erehdyt pahemman kerran. Kalkaros rakastaa sinua”, Sirius sanoi vakavan näköisenä.
”Rakastaa minua? Miksi hän sitten lähestulkoon heitti minut ulos kotoaan?” Remus sanoi käheästi.
”Hän ajatteli, ettet sinä välitä hänestä. Mutta totuus on se, että hän on syvästi rakastunut sinuun. Se ja vain se on pitänyt hänet elossa viime viikkoina, kun hänen olisi kaiken järjen mukaan kuulunut menettää henkensä sen itse valmistamansa liemen vuoksi”, Sirius sanoi hymyillen vinosti. ”Niin, ja kun hän sitten tajusi parantuneensa ja ymmärsi syyn siihen, hän säikähti omia tunteitaan ja päätti lähettää sinut pois luotaan. Ja se mies nimitti minua pelkuriksi!” Sirius jatkoi nauraen.
Remus naurahti epäuskoisesti. Hänen oli vaikeaa uskoa Siriuksen sanoja, sillä kysymyksessähän oli kuitenkin pelkkä muotokuva. Ja siitä huolimatta se, mitä Sirius oli kertonut hänelle, tuntui jotenkin järkeenkäyvältä hänen ajatellessaan kuluneita viikkoja.

”Rakastatko sinä häntä, Kuutamo?” Sirius kysyi kiinnostuneen näköisenä.
”Rakastan… mutta minä en voi unohtaa sinua koskaan”, Remus sanoi hiljaa.
”Minä tiedän. Sinun on kuitenkin aika katsoa eteenpäin elämässäsi ja lakattava suremasta minun vuokseni. Mennyt on mennyttä, eikä sitä voi muuttaa.”
”Mutta sinun kuolemastasi on kulunut vasta niin vähän aikaa…” Remus sanoi ääni värähtäen. Sirius heilautti kättään kärsimättömän näköisenä.
”Ei sillä ole mitään merkitystä, Kuutamo! Elämä on niin lyhyt ja mitä tahansa voi tapahtua aivan yllättäen, niin kuin minulle kävi. Tämä on sinun tilaisuutesi onneen, eikä toista ehkä tulekaan, joten ota siitä kiinni, kun vielä voit. Jos tosiaan rakastat häntä, sano se hänelle.”
”Minun on vaikea uskoa, että olet tosiaankin tuota mieltä, ottaen huomioon sinun tunteesi Severusta kohtaan”, Remus sanoi hymyillen heikosti. Sirius virnisti hänelle leveästi.
”Voi, en minä edelleenkään pidä hänestä, kaukana siitä, mutta ei se ole tarpeen. Sinähän häntä joudut sietämään, enkä minä. Sitä paitsi tältä puolelta asiat näkee huomattavasti selkeämmin. Ei hän ole oikeasti aivan niin paha kuin mitä minä aina ennen ajattelin.”

Remus nyökkäsi katsoen hellästi nuoruudenrakkauttaan.
”Kiitos, Anturajalka. Sinusta on ollut valtavan paljon apua.”
”Eipä kestä. Tulethan taas välillä katsomaan minua? Ja tuot Harryn mukanasi? Minä haluaisin niin mielelläni nähdä hänet”, Sirius sanoi hymyillen haikean näköisenä.
”Tulemme me, aivan varmasti… ei, minä sainkin paremman idean! Sinä tulet minun mukaani”, Remus sanoi päättäväisesti ja nosti taulun pois seinältä. Hän vei maalauksen keittiöön ja kääri sen hellävaraisesti paperiin, minkä jälkeen hän poistui ulos talosta ja ilmiintyi Tylypahkan laitamille.

[Pahatar]

Luku 9: Muuri murtuu

Severus oli työhuoneessaan valmistamassa lääkitseviä juomia matami Pomfreylle sairaalasiipeen. Työ oli helppoa hänelle, eikä vaatinut täydellistä keskittymistä, joten hänen ajatuksensa karkailivat jatkuvasti pois liemistä. Kaikista yrityksistään huolimatta hänen mielessään oli aina vain ruskeahiuksinen mies, jonka kimaltavat silmät ja kaunis hymy sulattaisivat kenen tahansa sydämen. Mitä hän antaisikaan, jos saisi nähdä miehen hymyilevän hänelle edes kerran vielä… Severus pudisti päätään väsyneesti. Siitä oli turha haaveillakaan, hän oli itse karkottanut Remuksen pois luotaan ikuisiksi ajoiksi. Etukäteen mietittynä se oli tuntunut oikealta ratkaisulta, mutta kuluneen päivän aikana hän oli alkanut vahvasti epäillä ajatuksensa mielekkyyttä. Ilman Remusta minuutit tuntuivat tunneilta ja tunnit päiviltä. Vasta nyt Severus oli alkanut todella oivaltaa, miten tärkeäksi Remus oli vähitellen tullut hänelle. Hän ja hänen typerä ylpeytensä! Kenties Remus olisi ajan myötä sittenkin oppinut välittämään hänestä, jos hän itse ei olisi tuhonnut kaikkia mahdollisuuksiaan yhteiseen tulevaisuuteen tämän kanssa. Samassa hän kuuli oven aukeavan ja kohotti hämmästyneenä katseensa odottaen näkevänsä rehtori Dumbledoren tai kotitontun tulevan sisään, mutta tajusikin katsovansa Remusta silmiin. Severus tuijotti toista miestä hiljaa uskaltamatta hengittääkään. Remus vastasi tyynesti hänen katseeseensa ja istui alas häntä vastapäätä. Lopulta Severus ei enää kestänyt hiljaisuutta.

”Tulit ilmeisesti hakemaan tavaroitasi”, Severus sanoi pystymättä katsomaan Remusta.
”Oikeastaan halusin kysyä sinulta jotain. Sanoit aamulla, että olet taas kunnossa, mutta et kertonut miksi”, Remus sanoi tuijottaen häntä haastavasti.
Severuksen kurkkua kuristi. Mikä olisi riittävän uskottava syy, että Remus jättäisi hänet rauhaan? Kenties tietämättömyyden teeskentely onnistuisi?
”En todellakaan tiedä. Ehkä minun elimistölläni sattui olemaan hyvä vastustuskyky, ja taikajuoman vaikutus vain lakkasi vähitellen”, Severus sanoi nopeasti. Remus katsoi häntä huvittuneena.
”Hyvä selitys, mutta ei mene läpi. Yritetäänkö uudestaan?”
Severus tunsi kylmän hien otsallaan. Hänestä tuntui siltä, kuin Remus olisi tiennyt vastauksen jo etukäteen ja tullut varta vasten kiusaamaan häntä. Voisiko tämä olla asiasta selvillä?
”En ymmärrä, miksi se liikuttaa sinua. Luulin tehneeni tilanteen selväksi tänä aamuna”, Severus tokaisi kylmästi ja katui samassa sanojaan. Remuksen ilme ei kuitenkaan muuttunut.
”Niin teit. Juuri siksi minä haluan kuulla sinulta todellisen syyn.”
Severus ei sanonut mitään. He tuijottivat kauan toisiaan, kunnes samassa noidankattilasta kuului sihinää liemen kiehuessa voimakkaasti yli laidan. Severus kirosi raskaasti ja heilautti taikasauvaansa siivoten sotkun ja hävittäen pilalle menneen nesteen.

Remus ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Severusta. Hän tunsi saaneensa vastauksen kysymykseensä nähdessään liemimestarin keskittymisen herpaantuneen niin pahasti, että tämä joutuisi tekemään taikajuomansa uudelleen. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan edes heidän kouluaikoinaan. Hän ajatteli Siriuksen sanoja ja tunsi lämmön sisällään heidän katsoessaan jälleen toisiaan silmiin. Remus nousi ylös tuolistaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle Severuksen luokse, joka tuijotti häntä rävähtämättä, mutta ei perääntynyt.
”Severus, sinä olet todellinen hölmö, mutta minä rakastan sinua siitä huolimatta”, Remus sanoi hiljaa ja hymyili nähdessään toisen tyrmistyneen ilmeen.
”Sinä… sinä pilailet minun kanssani”, Severus vastasi takellellen.
”En pilaile. Jos sinä et tunne samoin minua kohtaan, niin sinun tarvitsee vain sanoa se, enkä vaivaa sinua enää milloinkaan. Mutta minä haluan kuulla sen sinulta, muuten en lähde pois”, Remus sanoi vakavasti.

Severus ei pystynyt järkytykseltään puhumaan. Sen jälkeen, miten hän oli kohdellut Remusta, tämä sanoi silti rakastavansa häntä, ja hän näki Remuksen silmistä tämän olevan vilpitön. Hän otti askeleen kohti Remusta ja ojensi molemmat kätensä tälle. Samassa Remus oli hänen sylissään, heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja Severus tunsi suunnattoman onnen valtaavan mielensä. Hänen Remynsä oli tässä hänen kanssaan, painautuneena häntä vasten omasta halustaan, ja tämä tosiaankin rakasti häntä, häntä, huolimatta siitä kuka hän oli tai mitä hän oli tehnyt. Miten hän voisi vastustaa toista, ei mitenkään. Severus suuteli Remusta pehmeästi, hyväillen, ja nautti tuntiessaan tämän vastaavan hänen kosketukseensa. Samassa hän tunsi ympärilleen rakentamiensa suojaseinien kaatuvan kolisten. Enää hänen ei tarvitsisi pelätä mitään, sillä hän tunsi lopulta saaneensa omakseen ainoan rakkautensa, eikä mikään voisi enää loukata tai satuttaa häntä tämän jälkeen. Vähitellen he irrottautuivat toisistaan, ja Severus kietoi käsivartensa Remuksen ympärille heidän kävellessään olohuoneeseen ja istuutuessaan sohvalle.

”Remy, olen todella pahoillani siitä, mitä sanoin aamulla. Minä…” Severus jätti lauseensa kesken. Hänen oli vaikea ilmaista syvimpiä tunteitaan sanoin, mutta Remus näytti ymmärtävän, mitä hän halusi kertoa.
”Minä tiedän. Sinun ei tarvitse sanoa sitä”, Remus vastasi hymyillen.
”Tiedätkö? Oletko sinä niin varma minusta?” Severus kysyi kohottaen kulmiaan, mutta hänen silmissään välähti huvittunut ilme, mikä sai Remuksen nauramaan.
”Tänä aamuna olin kaikkea muuta kuin varma, mutta nyt olen.”
”Entä… hän?” Severus kysyi hiljaa. Hän ei olisi halunnut pilata elämänsä onnellisinta hetkeä puhumalla Sirius Mustasta, mutta hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada selvyys siihen ainoaan asiaan, joka voisi tulla heidän välilleen. Nähdessään Remuksen pudistavan päätään hymyillen Severus tunsi suunnattoman helpotuksen valtaavan mielensä.
”Sirius oli minun ensirakkauteni, enkä unohda häntä koskaan. Mutta koko viime vuoden ajan minä ajattelin häntä enää pelkästään ystävänä ja tunsin syyllisyyttä sen takia, erityisesti hänen kuolemansa jälkeen. Tajusin vasta tänään, ettei siihen ole mitään syytä. Sinä yksin olet täyttänyt minun ajatukseni jo viikkojen ajan. Minä en halua ketään muuta kuin sinut. En nyt, enkä koskaan myöhemminkään”, Remus sanoi katsoen Severusta kaipaavasti.
Remuksen sanat liikuttivat Severusta syvästi ja hän tuijotti maahan kykenemättä kohtaamaan tämän katsetta tai sanomaan mitään. Remus tuntui vaistoavan hänen ajatuksensa, sillä samassa hän tunsi tämän huulet omillaan Remuksen vetäessä hänet suudelmaan, joka oli täynnä lämpöä ja tunnetta. He jäivät katsomaan toisiaan kauan silmiin puhumatta mitään, kunnes Remus rikkoi hiljaisuuden.

”No, entä sinä? Varmasti sinullakin on ollut joskus joku, josta olet välittänyt, vaikka et silloin yhtenä iltana suostunutkaan myöntämään sitä”, Remus sanoi hymyillen hänelle.
Severus katsoi Remusta syvälle silmiin. ”Olet oikeassa. Minä olen rakastanut sinua 16-vuotiaasta asti, Remy. Se oli yksi syy, miksi en ole koskaan tullut toimeen Mustan kanssa.
”Sinä… ” Remus sanoi hämmästyneenä, mutta ei pystynyt jatkamaan tuijottaessaan sanattomana Severuksen mustiin, hehkuviin silmiin. Severus nojautui eteenpäin ja suuteli Remusta vaativasti ikään kuin todistaakseen äskeiset sanansa, ja Remusta huimasi heidän irrottautuessaan lopulta toisistaan.
”Milloin aioit kertoa minulle?” Remus kysyi käheästi.
”Nyt”, Severus vastasi hymyillen vinosti ja veti Remuksen lähemmäksi itseään, mutta rypisti sitten otsaansa muistaessaan jotain.
”Ihmettelen, mitä sinä voit nähdä minussa – entisessä kuolonsyöjässä”, Severus sanoi katkerasti.
”Severus, siitä on vuosia aikaa. Sinä olet tehnyt Voldemortin vastaisessa taistelussa niin paljon enemmän kuin moni muu, esimerkiksi minä. Olet vaarantanut henkesi lukemattomia kertoja, viimeksi sen myrkyn vuoksi. Etkö voisi vähitellen antaa anteeksi itsellesi?”

Severus kohautti olkapäitään sanomatta mitään, mutta Remus näki toivon pilkahtavan tämän silmissä. Ehkä Severus voisi tosiaankin jonain päivänä jättää menneisyyden taakseen, ja hän aikoisi auttaa siinä kaikin tavoin, Remus ajatteli hymyillen tyytyväisenä.
”Haluatko tietää, mitä muuta minä näen sinussa?” Remus kysyi pehmeästi tuntien olonsa huvittuneeksi nähdessään Severuksen silmissä kiinnostuneen katseen. ”Esimerkiksi sinun tapasi opettaa. On todella vaikuttavaa nähdä, miten sinä onnistut säikyttämään jopa täysi-ikäiset oppilaasi puolikuoliaaksi.”
”Hölmöille ei kannata tuhlata ystävällisyyttä”, Severus vastasi katsoen Remusta kiinteästi.
”Aivan niin. Toiseksi, minusta on mukavaa voittaa sinut shakkipelissä.”
”Yhden kerran, eikä se tule enää toistumaan”, Severus sanoi vinosti hymyillen.
”No, saammepa nähdä… Kolmanneksi, minä olen alkanut tottua sinun kylmiin jalkoihisi sängyssä.”
”Sinä itse sanoit, että lämmin sydän on tärkein”, Severus vastasi puolustelevaan sävyyn.
”Se onkin”, Remus sanoi katsoen Severusta rakkaus silmissään ja näki tämän tummissa silmissä syviä tunteita itseään kohtaan, joita vuodet eivät voisi muuttaa. Remus kietoi käsivartensa Severuksen ympärille ja painautui tätä vasten nauttien tuntiessaan Severuksen puristavan hänet tiiviisti lähelleen. Remuksesta tuntui siltä kuin hän olisi ollut vuosikausia eksyksissä ja lopultakin löytänyt kotiin.

Remus oli sängyssä Severuksen käsivarsilla ja kuljetti kättään pitkin tämän alastonta vartaloa. Yö oli kääntymässä aamuksi, mutta kumpikaan ei ollut halunnut nukkua. Heillä oli ollut niin paljon puhuttavaa keskenään, sillä molemmat olivat olleet kauan yksin ilman todellisia ystäviä. Severus oli kertonut taikajuoman vaikutuksesta ja siitä, miten hänen tunteensa Remusta kohtaan olivat pelastaneet hänet. Remus oli puhunut yksinäisyydestään Siriuksen jouduttua Azkabaniin ja alituisesta taistelustaan köyhyyttä vastaan hänen yrittäessään turhaan löytää työtä itselleen. Kuunnellessaan häntä Severus oli ollut synkän näköinen, ja Remus teki parhaansa vakuuttaakseen Severukselle, ettei hän ollut enää pahoillaan siitä, että oli menettänyt kaksi vuotta aikaisemmin työpaikkansa Tylypahkassa. Hän ei halunnut Severuksen syyttävän itseään mistään. Jossain vaiheessa yötä Severus oli alkanut kertoa elämästään vuosia sitten, kun oli ollut kuolonsyöjä, kuiskaillen katkonaisesti hänen korvaansa, ja Remus oli kuunnellut puhumatta mitään ja pitäen Severusta tiiviisti sylissään, yrittäen tukea tätä omalla läheisyydellään niiden muistojen keskellä, joiden tiesi olevan toiselle kaikkein vaikeimpia. He olivat muistelleet kouluaikojaan, ja Severus oli lopulta kertonut, miten oli raivostunut Harrylle tämän löydettyä ajatusseulasta hänen nuoruutensa pahimman nöyryytyksen. Remus oli tuntenut olonsa onnettomaksi Severuksen kärsimyksen vuoksi ja sen takia, ettei ollut itse yrittänyt mitenkään auttaa tätä silloin. Hän ymmärsi Severusta nyt vielä paljon paremmin kuin aikaisemmin ja oli pahoillaan Jamesin ja Siriuksen ilkeyden ja lapsellisuuden vuoksi. Kaikesta huolimatta hän toivoi, että Severus muuttaisi vielä mielensä Harryn okklumeustuntien jatkamisen suhteen.       

Kun he olivat lopulta väsyneet puhumiseen, he olivat keskittyneet toisiinsa, ja Remus hymyili itsekseen ajatellessaan sitä. Severus oli taitava rakastaja: loputtoman kärsivällinen, kiusoitteleva, hellä ja intohimoinen vaihtelevasti, eikä hän voinut yksinkertaisesti saada tästä tarpeekseen. Remus huokaisi hiljaa tuntien olonsa alakuloiseksi ajatellessaan lukukautta, joka pakottaisi heidät vääjäämättä erilleen, vaikka odottikin innokkaasti pääsevänsä jälleen opettamaan. Severus tuntui vaistoavan hänen ajatuksensa.
”Mikä sinua huolettaa, Remy?” Severus kysyi lempeästi silittäen hänen hiuksiaan.
”Voi, minä mietin koulun alkamista. Enää vajaa viikko jäljellä, ennen kuin Tylypahka on taas täynnä väkeä. Ajattelin vain, että pian minä hiivin öisin pitkin käytäviä sinun luoksesi, ihan kuin oppilaat salaisiin kohtaamisiinsa”, Remus sanoi katsoen Severusta hymyillen, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kaipausta. Severus vastasi hämmästyneenä hänen katseeseensa.
”Kerrohan, mihin sinä oikein luulet olevasi muuttamassa?” Severus kysyi vaativalla äänellä.
”No pimeyden voimilta suojautumisen opettajan tiloihin tietenkin!” Remus tokaisi hämmentyneenä.

Severus katsoi häntä haastavasti.
”Ymmärrän. Sinä haluat siis päästä minusta eroon, niinkö?”
”Sev, en tietenkään halua! Minä en tahtoisi lähteä sinun luotasi pois hetkeksikään, ellei olisi pakko. Mutta emmehän me voi asua yhdessä julkisesti”, Remus sanoi hiljaa.
”Ja miksi emme?” Severus kysyi kohottaen kulmiaan.
”Niin mutta… mitä Albus sanoisi siihen? Ja muut opettajat? Ja oppilaat?”
”Albus tuskin panee pahakseen. Hän mainitsi minulle tässä yhtenä päivänä käydessäni teellä hänen huoneessaan, että täällä alhaalla on käyttämättömiä tyrmiä, joista yhden voisi varmasti muuttaa sinun työhuoneeksesi. Minä tietenkin yritin esiintyä ymmärtämättömänä vielä silloin, ja hänellä tuntui olevan suunnattoman hauskaa minun kustannuksellani”, Severus sanoi huvittunut ilme kasvoillaan. ”Ja mitä muiden mielipiteisiin tulee, ne ovat minulle täysin yhdentekeviä. Mitä sanot, Remy?” Severus jatkoi vakavoituen.
”Rakas… ” Remus kuiskasi onnellisuuden täyttäessä sydämensä ja suuteli Severusta pitkään ja kaipaavasti. Hän hymyili toiselle ilkikurisesti.
”Se on sitten sovittu. Mutta etkö ole huolissasi, että oppilaasi luulevat sinun tulleen pehmeäksi? Rakastunut professori Kalkaros…”
”Olet oikeassa. Minun täytyy ilmeisesti pitää tunneillani huolta siitä, ettei sellainen edes käy heidän mielessään”, Severus sanoi silkkisimmällä äänellään, ja tämän silmissä välähti uhkaava katse. Remus ei voinut olla nauramatta ääneen ajatellessaan tulevia liemitunteja. Oli ilmeistä, että oppilaat tulisivat erehtymään surkeasti, mikäli nämä luulisivat pääsevänsä yhtään helpommalla kuin aikaisemmin juomamestarin yksityiselämän ansiosta.

”Sinä menetät silti maineesi, kun sana leviää, että elät yhdessä ihmissuden kanssa”, Remus kiusasi.
”Päinvastoin. Oppilaiden keskuudessa liikkuu sitkeä uskomus siitä, että minä olen vampyyri. Suhde ihmissuteen ainoastaan lujittaa heidän käsitystään minusta”, Severus sanoi näykäten samalla kevyesti Remuksen kaulaa. Remus purskahti hervottomaan nauruun.
”Et voi olla tosissasi. Sinäkö vampyyri?”
”Juuri niin”, Severus sanoi hymyillen, mutta tämän silmissä häivähti aavistus kovuutta, ja Remus ymmärsi syyn. Severuksen synkästä ja syrjäänvetäytyvästä olemuksesta huolimatta tästä ei varmastikaan tuntunut mukavalta ajatella, että koulun oppilaat tosiaankin luulisivat tätä verenimijäksi. Severus oli aivan kuten kuka tahansa ihminen, jolla oli tunteet, vaikkakin tämä kätki ne kylmän ulkokuorensa alle. Remuksen valtasi voimakas suojelunhalu ja myötätunto rakastamaansa miestä kohtaan, mutta hän tiesi, ettei Severus halunnut sääliä osakseen. Hän käänsi Severuksen lempeästi alleen ja otti käsillään kiinni tämän käsistä painaen ne tämän pään yläpuolelle.
”Se on sentään pelkkää perätöntä huhua, mutta ajattelehan, että sinulla on sängyssäsi todellinen pimeyden olento”, Remus sanoi hymyillen toiselle miehelle ja katsoen tätä kiinteästi. Severus hengähti, ja Remus tunsi tämän kiihottuvan allaan. Remus suuteli Severuksen kaulaa irrottamatta otettaan tämän käsistä ja nautti tuntiessaan aikaansaamansa vaikutuksen.
”Sinä ilmeisesti pidät ajatuksesta”, Remus kuiskasi painautuen lähemmäksi Severusta vasten.
”Minä pidän sinusta, Remy… ja kaikesta, mikä sinuun liittyy… sinun ulkonäöstäsi ja vartalostasi… mutta ennen kaikkea sinusta itsestäsi… siitä millainen ihminen sinä olet… ja siitä ajatuksesta, että sinä olet minun sängyssäni… meidän sängyssämme…” Severus vastasi hiljaa hengittäen kiihtyneemmin.

Remus tunsi valtavaa rakkautta ja intohimoa sisällään kuullessaan Severuksen sanat. Hän otti Severuksen pään käsiensä väliin upottaen sormensa tämän tummiin hiuksiin ja suuteli tätä pitkään. Severus vastasi suudelmaan samalla kun hänen pitkät, hoikat sormensa liikkuivat Remuksen selkää pitkin aiheuttaen miellyttäviä väreitä hänen sisälleen ja päätyivät hänen takapuolelleen. Severuksen kädet puristivat Remuksen pakaroita ja vetivät hänet aivan kiinni itseään vasten, mikä sai Remuksen huokaamaan tyytyväisyydestä. Hän alkoi keinuttaa lantiotaan hitaasti Severusta vasten ja tunsi Severuksen vastaavan vartalollaan myötäillen hänen liikkeitään. He irtautuivat hitaasti suudelmasta, ja Severus otti Remuksen kädestä kiinni painaen huulensa hänen ranteensa sisäpuolelle ja kuljettaen kieltään pitkin hänen käsivarttaan, mikä sai hänet huohottamaan. Remus kumartui suutelemaan Severuksen alastonta vartaloa ja tunsi sen kaareutuvan allaan hänen kosketuksestaan. He hyväilivät toisiaan loputtoman pitkän ajan, kunnes Remus tunsi Severuksen liikahtavan kärsimättömästi allaan ja hän kierähti pois tämän päältä.

Severus kääntyi kyljelleen, ja Remus painautui tämän selkää vasten vetäen tämän tiiviisti lähelleen. Remus työntyi hitaasti ja nautinnollisesti Severuksen sisään äännähtäen tämän vartalon aiheuttamasta mielihyvästä, ja hän kuuli Severuksen hengähtävän tämän painautuessa lähemmäksi häntä vasten. Remus kietoi käsivartensa Severuksen ympärille ja liikutti itseään edestakaisin tämän sisällä hieroen samalla hyväilevästi toisen erektiota, ja hän tunsi tyytyväisyyttä saadessaan Severuksen voihkaisemaan hiljaa. Tämä oli Remuksen lempiasento ja hän nautti suunnattomasti voidessaan pitää Severusta sylissään. Molemminpuolinen läheisyys täytti hänen sisällään olevan alituisen kaipauksen mustahiuksista miestä kohtaan, samalla kun he liikkuivat kiivaammin yhdessä tyydyttäen toisenlaisia, yhtä polttavia tarpeita. Niin ihanan kuumaa ja kosteaa… täydellistä, Remus ajatteli hämärästi työntyen voimakkaammin Severukseen. Remus tunsi sisällään olevan halun kasvavan, ja hän purkautui syvälle Severuksen sisään puristaen tämän lähemmäksi itseään. Miellyttävä raukeus valtasi Remuksen, mutta siitä huolimatta hän hyväili Severusta yhä päättäväisemmin ja painoi huulensa tämän niskaa vasten aikaansaaden tummanpunaisen jäljen kalpealle iholle. Severus päästi tukahtuneen äänen jäykistyen hänen käsivarsillaan, ja Remus tunsi Severuksen vartalon värähtelevän mielihyvästä, kunnes tämä painoi päänsä hänen kaulalleen huokaisten syvään. He olivat pitkän aikaa liikkumatta nauttien alastomien vartaloidensa kosketuksesta. Lopulta Remus vetäytyi hitaasti pois toisen sisältä, ja Severus kääntyi ympäri vetäen hänet itseään vasten ja silittäen hänen hiuksiaan heidän hymyillessään toisilleen.

Miten hyvin heidän vartalonsa sopivat yhteen… niin kuin heidän mielensäkin, Remus ajatteli katsoessaan Severuksen yönmustiin silmiin. Hänen Sevinsä, joka oli hänen silmissään kauniimpi kuin kukaan muu, joka sai hänet tuntemaan olonsa jälleen ehjäksi. Remus ajatteli ohikiitävän hetken Siriusta. Tämän rakkaus oli ollut voimakasta ja vaativaa: se oli antanut paljon, mutta ottanut vielä enemmän. Lopultakin Remus saattoi myöntää itselleen ilman syyllisyydentunteita, että ilman Azkabaniakin he olisivat vääjäämättä ajautuneet erilleen. Niin paljon kuin Sirius olikaan hänelle merkinnyt, suhde tämän kanssa olisi ennen pitkään kuluttanut hänet loppuun. Sirius oli ollut suoraviivainen, yksioikoinen, elänyt kiihkeästi hetken mielijohteesta, eikä tämä ollut koskaan eläessään todella ymmärtänyt häntä, ei niin kuin Severus ymmärsi. Remus painautui lähemmäksi Severusta ja sulki silmänsä nauttien tämän vartalon lämmöstä omaansa vasten. Hän tunsi olonsa levolliseksi voidessaan viimein ajatella Siriusta hyvillä mielin, niin kuin rakasta, vanhaa ystävää, joka oli kerran ollut hänelle tärkeämpi kuin kukaan muu. Nyt toinen mies oli kuitenkin hänen syvimpien tunteidensa kohteena, eikä hänen tarvinnut enää olla pahoillaan sen takia, että rakasti Severusta. Miestä, joka oli älykäs ja voimakas velho, mutta oli joutunut lapsuudestaan asti kärsimään yksinäisyydestä ja ymmärtämättömyydestä, mikä oli saanut tämän kovettamaan itsensä. Joka oli nuoruutensa katkeroittamana tehnyt virheitä elämässään ja saanut maksaa niistä kalliisti. Joka ei tavoitellut taivaita, eikä kaivannut jännitystä tai toimintaa, vaan piti hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä, aivan kuten hänkin. Joka oli omalla tavallaan rohkeampi kuin kukaan toinen hänen tuntemansa ihminen, mutta tämän ei tarvinnut todistaa sitä kenellekään. Joka rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, eikä vaatinut häneltä mitään. Joka ei koskaan pettäisi tai hylkäisi häntä kenenkään toisen takia. Mies, jonka kanssa Remus tiesi haluavansa olla yhdessä loppuelämänsä.

[Pahatar]

Luku 10: Uuden kouluvuoden alku    

Severus tarkasteli itseään makuuhuoneen kokovartalopeilistä. Oli syyskuun ensimmäisen päivän ilta, ja oppilaat olivat tuota pikaa saapumassa koululle. Hän oli tapansa mukaan pukeutunut huolellisesti lukukauden alkujuhlallisuuksia varten ja nyökkäsi tyytyväisenä peilikuvalleen kääntyessään pois kuvastimen luota ja kävellessään olohuoneeseensa, kun kuuli ihailevan vislauksen takan luota.
”Hieno viitta, Ruikuli! Ja hiuksesikin olet pessyt avajaisten kunniaksi.”
Severus käännähti raivoissaan katsomaan Sirius Mustan muotokuvaa, joka hymyili hänelle säteilevästi.
”Sinun kannattaisi varoa sanojasi, Musta. Jonakin päivänä minä saan kommenteistasi tarpeekseni ja upotan sinun taulusi järveen”, Severus sanoi hiljaa, mutta hänen äänensä oli jäätävä.
”Hah, pelkkiä tyhjiä uhkauksia. Sinä et uskalla koskeakaan minuun! Ajattele, mitä Remus sanoisi, jos sinä tuhoaisit minun ainoan kuvani”, mies nauroi hänelle päin naamaa.
”Jos luulet, että minä pelkään Remusta, erehdyt”, Severus vastasi viileästi.
”Voi, ei toki sen takia. Mutta minä satun tietämään, että sinä et tekisi mitään, mikä voisi pahoittaa hänen mielensä”, Sirius sanoi katsoen häntä huvittuneen näköisenä.
Epätoivo valtasi Severuksen mielen. Tuo paholainen tunsi hänet liian hyvin. Remus oli ehdottanut varovaisesti, saisiko hän tuoda Siriuksen muotokuvan heidän olohuoneeseensa, ja Severus oli suostunut vasten tahtoaan, koska ei halunnut kieltää Remukselta mitään. Taulu alkoi kuitenkin käydä hänen hermoilleen.
”Taasko te kaksi riitelette täällä?” Remus sanoi kävellessään huoneeseen katsoen kysyvästi Severuksen tummanpuhuvaa olemusta ja vilkaisten paheksuvan näköisenä taulussa olevaa nuorta miestä. Sirius iski Remukselle silmää ja heitti tälle Severuksen ärtymykseksi lentosuukon, ennen kuin poistui kehyksistään käytävälle seurustelemaan muiden maalausten kanssa.

”Remy, tuo muotokuva on täysin sietämätön! Jos sinä haluat ehdottomasti, että se pysyy täällä, olkoon sitten niin, mutta silloin minä muutan pois”, Severus sanoi kiivaasti. Remus huokaisi syvään ja kietoi käsivartensa Severuksen ympärille, mikä sai hänen suuttumuksensa hieman lientymään, mutta hän tuijotti tyhjiä kehyksiä edelleenkin synkästi.
”Onko se tosiaan niin kauhea sinusta?” Remus kysyi lempeästi koskettaen Severuksen kasvoja.
”Jos se pysyisi edes hiljaa, niin se menettelisi… vaikkakaan en minä nyt suorastaan riemuitsisi Sirius Mustan näkemisestä jatkuvasti olohuoneessani, en edes siinä tapauksessa. Mutta se sanoo aina jotain herjaavaa nähdessään minut. Ja mikä pahinta, se tuntuu tietävän kaiken mitä täällä tapahtuu. Pari päivää sitten, kun olin valmistellut tulevia oppituntejani myöhään yöhön asti, olin niin väsynyt, että nukahdin saman tien päästyäni sänkyyn. Seuraavana aamuna se pahoitteli minun heikkoa mieskuntoani ja huomautti, ettei hän koskaan tyytynyt vain nukkumaan sinun vieressäsi…”   
Remus yritti tukahduttaa naurunsa painaen päänsä Severuksen olkapäätä vasten, mutta Severus huomasi sen, ja hänen ilmeensä synkkeni entisestään, vaikka hänen kätensä silittivät Remuksen selkää.
”Niin, jos sinusta se on hauskaa, että minua loukataan omassa kodissani, ja meitä pidetään jatkuvasti silmällä, mikäpä siinä sitten”, Severus huomautti ivallisesti.
”Rakas, en minä sinulle nauranut, vaan Siriukselle”, Remus vastasi suudellen häntä pehmeästi.

”Sitä paitsi se flirttailee sinun kanssasi. Ja minä näin, miten kiinnostuneen näköisenä se tuijotti sinua, kun vaihdoit vaatteita olohuoneessa tässä yhtenä päivänä”, Severus mutisi hiljaa tuntien ärtymyksensä häipyvän Remuksen hyväillessä häntä, vaikka asia vaivasikin häntä edelleen.
”Et kai sinä vain ole mustasukkainen maalaukselle?” Remus kysyi hämmästyneellä äänellä, ja Severus tunsi harmikseen punastuvansa. Tosiasia oli se, että Sirius Mustan näkeminen muistutti häntä aina siitä, että tällä oli ollut häntä ennen suhde Remukseen, mitä hän ei olisi kaivannut. Mutta hän tajusi myös, miten hölmöä oli menettää mielenrauhansa pelkän muotokuvan tähden.
”En tietenkään, mutta en minä silti pidä siitä. Minusta ei ole mukavaa ajatella, että se kuulee kaiken, mitä me teemme kahden kesken”, Severus huokaisi alistuneeseen sävyyn.
”Sev, älä ole pahoillasi. Minä pidän huolta siitä, ettei tuo taulu vaivaa sinua enää”, Remus sanoi hymyillen hänelle hellästi.
”Niinkö? Miten sinä aiot hiljentää sen?” Severus kysyi epäuskoisesti kohottaen kulmiaan. 
”Kerron sitten myöhemmin”, Remus naurahti ja painautui hetkeksi Severusta vasten. Severus piti Remusta sylissään tyytyväisenä ja painoi kasvonsa tämän hiuksiin nauttien heidän läheisyydestään, ennen kuin irrottautui Remuksesta hitaasti.
”Meidän pitää mennä, lajittelu alkaa ihan pian”, Severus sanoi kietoen kätensä Remuksen vyötärön ympärille heidän poistuessaan yhdessä ovesta käytävälle.

Suuressa salissa syötiin illallista. Ensiluokkalaiset oli lajiteltu tupiinsa, ja Dumbledore oli tapansa mukaan pitänyt lyhyen puheen, jonka yhteydessä hän oli esitellyt Remuksen uutena pimeyden voimien suojautumisen opettajana. Useimmat vanhemmat oppilaat, jotka muistivat hänet kahden vuoden takaa, olivat taputtaneet lämpimästi ja monet rohkelikot, kuten Harry ystävineen, olivat nousseet seisomaan osoittaessaan hänelle suosiotaan, mikä oli ilahduttanut Remusta valtavasti. Hän oli kuitenkin pannut merkille monien oppilaiden myös luovan epäileviä ja pelokkaita katseita hänen suuntaansa. Tuleva vuosi ei olisi helppo, Remus ajatteli surullisena. Hänen vieressään istuva Severus tuntui vaistoavan hänen tunteensa, sillä tämä puristi hänen kättään pöydän alla, ja he vaihtoivat keskenään pikaisen hymyn, mikä kohotti hänen mielialaansa huomattavasti. Tilanne oli sentään parantunut oleellisesti siitä, kun hän oli tullut edellisen kerran opettajaksi Tylypahkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut yrittää salata muodonmuutoksiaan, ja lisäksi hänellä oli Severus tukenaan.

Remus kiinnitti huomionsa Harryyn, joka istui rohkelikkojen pöydässä syöden illallistaan vakavan näköisenä. Pojassa oli tapahtunut merkittävä muutos sen jälkeen, kun he olivat viimeksi nähneet asemalla kesäloman alkaessa. Harry näytti huomattavasti ikäistään vanhemmalta, ja tämä tuntui olevan entistäkin laihempi ja kalpeampi. Siriuksen menetys oli koskenut Harryyn kovasti, Remus ajatteli, ja hetken ajan hänen mielensä valtasi suuttumus entistä rakastettuaan kohtaan. Jos Sirius ei olisi vaatimalla vaatinut saada päästä mukaan taikaministeriöön, Harry olisi saanut pitää kummisetänsä. Toisaalta yhtä hyvin joku heistä muista tai sitten Harry ja hänen ystävänsä olisivat voineet menettää henkensä Salaperäisyyksien osastolla. Ja ellei Sirius olisi kuollut, silloin Severuskaan ei luultavasti olisi enää elossa. Kaikki vaikutti aina kaikkeen. Mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että Harry näytti kadottaneen elämänhalunsa, ja tämän silmissä oleva suru kertoi siitä, että tämä oli joutunut kokemaan liian paljon ikäisekseen. Remus tiesi Voldemortin tavoitteleman ennustuksen sisällön, ja huoli Harrysta täytti hänen ajatuksensa, kunnes päivällinen oli lopuillaan, ja oppilaat alkoivat vähitellen poistua tupiinsa. Remus nousi ylös ja hymyili Severukselle, joka katsoi häntä kysyvästi.

”Menen edeltä, minun täytyy hoitaa eräs asia”, Remus sanoi ja meni Harryn luokse, joka oli jo lähdössä pois Suuresta salista.
”Mitä kuuluu, Harry?” Remus kysyi tältä ystävälliseen sävyyn.
”Ihan hyvää”, Harry vastasi hymyillen hieman, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti.
”Voisitko tulla hetkeksi minun mukaani? Eräs henkilö haluaisi tavata sinut”, Remus jatkoi. Harry katsoi häntä hämmästyneen näköisenä, mutta kohautti sitten olkapäitään, ja he lähtivät yhdessä kävelemään alas tyrmiä kohti.
”Miten kesä meni?” Remus kysyi katkaisten painostavan hiljaisuuden.
”Ei oikeastaan mitenkään. Tavallisesti”, Harry vastasi hiljaa, ja Remus tunsi tuskan sisällään nähdessään ahdistuneen ilmeen välähtävän toisen kasvoilla. Kulunut kesä oli epäilemättä ollut surkea ja kaikkea muuta kuin tavallinen Harryn muistellessa Siriusta. Remus lohduttautui kuitenkin ajattelemalla, että onnistuisi varmasti piristämään Harrya edes hieman.
”Entä sinun kesäsi? Hieno juttu saada sinut jälleen opettajaksi”, Harry sanoi hymyillen hieman.
”Kiitoksia. On todella mukavaa olla täällä taas. Mitä kesään tulee, niin se oli, sanotaanko… mieleenpainuva”, Remus vastasi huvittuneella äänellä. Harry katsoi häntä tutkivasti, mutta ei kysynyt mitään, ja he jatkoivat matkaansa puhumatta enempää, kunnes he saapuivat Severuksen työhuoneen ovelle.

”Eikö tämä ole professori Kalkaroksen huone? Mitä me täällä teemme?” Harry kysyi epäluuloisen näköisenä.
”Näet ihan kohta”, Remus naurahti heidän mennessään ovesta sisään. Hän johdatti Harryn työhuoneen läpi hänen ja Severuksen asuintiloihin. Heidän päästyään olohuoneeseen Harry jähmettyi paikoilleen tuijottaen muotokuvaa, joka tervehti tätä iloisesti.
”Sirius!”
”Hei Harry! Hauska nähdä, minä olenkin kaivannut sinua”, Sirius vastasi lämpimästi. Harry meni takan ääreen ja alkoi puhua kuvan kanssa hiljaisella äänellä Remuksen jäädessä hienotunteisesti ovelle katsellen poikaa ja maalausta liikuttuneena. Hän tunsi olonsa suunnattoman onnelliseksi voidessaan tehdä edes jotain lievittääkseen Harryn surua. Samassa Severus tuli sisään ja jäi hämmästyneen näköisenä paikoilleen tuijottaen vuorotellen Remusta ja Siriuksen kanssa puhuvaa Harrya. Remus hymyili Severukselle ja otti kiinni tämän kädestä kuiskaten samalla jotain tämän korvaan. Ymmärrys levisi Severuksen kasvoille, ja tämä nyökkäsi tyytyväisen näköisenä hymyillen vinosti Remukselle.

Lopulta Harry kääntyi hitaasti ympäri, ja Remus hengähti nähdessään toivon ja ilon heijastuvan tämän silmistä ensimmäistä kertaa Siriuksen kuoleman jälkeen.
”Remus… tarkoitan professori Lupin, kiitos…” Harry sanoi karhealla äänellä.
”Ei kestä. Arvelinkin, että haluaisit varmasti jutella hänen kanssaan”, Remus sanoi hymyillen.
”Voisinko minä tulla tänne aina joskus katsomaan Siriusta?” Harry kysyi epävarmasti.
”Itse asiassa minä ajattelin, että haluaisit ehkä viedä muotokuvan makuusaliisi. Olen jo puhunut asiasta professori McGarmiwan kanssa, ja hän antoi luvan.”
Harry hymyili ilahtuneen näköisenä, ja tämän silmät säteilivät onnesta, mutta Harryn ilme muuttui äkisti tämän huomatessa ensimmäistä kertaa Remuksen vieressä seisovan miehen.
”Professori Kalkaros, iltaa… tuota, onko tämä sinun asuntosi?” Harry kysyi hämmästyneenä.
”Iltaa, Potter. Kyllä, tämä on minun kotini – sekä professori Lupinin”, Severus vastasi pehmeällä äänellä kietoen käsivartensa Remuksen hartioiden ympärille, ja nautti nähdessään nolostuneen ilmeen leviävän Harryn kasvoille. Remus vilkaisi rakastettuaan moittivan näköisenä, mutta ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Ahaa, joo… aivan”, Harry änkytti tuijottaen heitä pitkään ja käänsi lopulta katseensa jälleen muotokuvaan. Sirius näytti kuiskaavan Harrylle jotain osoittaen ovensuussa olevia miehiä. Harry virnisti näyttäen samanaikaisesti hämilliseltä ja huvittuneelta, otti taulun varovaisesti alas seinältä ja käveli hitaasti ovelle.

”Kiitos vielä kerran ja hyvää yötä, professori Lupin… professori Kalkaros”, Harry sanoi onnellinen ilme kasvoillaan ja vilkaisi aina välillä Siriuksen muotokuvaa.
”Hetkinen vielä, Potter. Minulla olisi asiaa”, Severus sanoi vakavalla äänellä, ja Harry jähmettyi paikoilleen levottoman näköisenä. Remus nyökkäsi Harrylle ystävällisesti ja poistui olohuoneesta sulkien oven perässään.
”Ensinnäkin, haluaisin kiittää sinua siitä, että ilmoitit professori Dumbledorelle kirjeessäsi minun olinpaikkani silloin heinäkuussa”, Severus sanoi hiljaa.
”En voinut tehdä mitään muuta. Hyvä, jos siitä edes oli apua”, Harry vastasi nopeasti.
”Siitä huolimatta ymmärrät varmaankin, että niin hyödyllistä kuin Pimeyden Lordin mieleen katsominen saattaa olla, se on liian vaarallista sinulle… ja muille”, Severus jatkoi tiukasti. Harry nyökkäsi, ja Severus saattoi nähdä tuskan tämän silmissä. Poika muisteli epäilemättä sitä, mitä kesäkuussa oli tapahtunut, Severus ajatteli myötätunnon aallon pyyhkäistessä ylitseen. Hän rypisti otsaansa. Potter saattoi olla sietämätön, aivan kuten isänsäkin ja kuitenkin hänen tuntemansa vastenmielisyys tätä kohtaan oli jotenkin lieventynyt. Remyllä on minuun huono vaikutus, Severus mietti harmistuneena, ja toisaalta ajatus siitä toi lämmön tunteen hänen sisälleen.
”Joten odotan sinun saapuvan työhuoneeseeni kello kuusi maanantai-iltana, kuten ennenkin.”
Harry tuijotti häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Opetatko sinä jälleen okklumeusta minulle?”
”Onko minulla vaihtoehtoja?” Severus kysyi sarkastisella äänellä, mutta huvittunut katse välähti hetken ajan hänen silmissään, mikä sai Harryn hengähtämään helpottuneen näköisenä.
”Asia selvä. Maanantaina kuudelta”, Harry sanoi kääntyessään ovelle Siriuksen muotokuva sylissään. Taulussa oleva mies silmäili Severusta pilkallisesti ja näytti hänelle kieltään. Severuksen teki mieli vastata tälle samalla tavalla, mutta hän onnistui sentään hillitsemään itsensä ja huokaisi syvään kuullessaan oven sulkeutuvan. Hän oli päässyt Sirius Mustan muotokuvasta eroon Potterin avulla ja oli jo sen vuoksi valmis antamaan tälle paljon anteeksi.

Severus meni kirjastoonsa, missä Remus seisoi odottavan ja uteliaan näköisenä. Hän kietoi kätensä Remuksen ympärille ja suuteli tätä pitkään. Remus vastasi suudelmaan, mutta irrottautui lopulta katsoen häntä jännittyneenä, mikä huvitti Severusta.
”Ah, vihdoinkin kahden”, Severus sanoi hyväillen toisen selkää.
”Niin”, Remus vastasi tukahduttaen pienen huokauksen.
”Mitä haluaisit tehdä tänä iltana, rakas?” Severus kysyi pehmeästi.
”Ihan mitä vain”, Remus sanoi pettyneeseen sävyyn. Severus hymyili tyytyväisenä ja otti tämän pään käsiensä väliin.
”Remy, askarruttaako sinua jokin?” Severus kysyi viattomalla äänellä.
”Sinä tiedät oikein hyvin, mitä minä ajattelen!” Remus puuskahti.
”Jos haluat tietää jotain, mikset sitten kysy?” Severus jatkoi hymyillen ystävällisesti.
”Ajattelin, että sinä itse kertoisit minulle.”
”Hyvä on. Poika tulee tänne jälleen ensi viikolla. Oletko nyt tyytyväinen?”
”Enemmän kuin tyytyväinen”, Remus sanoi onnellisen näköisenä vetäen Severuksen lähelleen.

Severus piti Remusta tiiviisti sylissään lämpimän tunteen täyttäessä hänen mielensä. Hän ei voinut olla ajattelematta kulunutta kesää, joka oli ollut sekä pahinta että parasta aikaa, jota hän oli koskaan kokenut. Loppujen lopuksi hänen paljastumisensa vakoojaksi oli ollut todellinen onnenpotku, vaikka se olikin lähes maksanut hänen henkensä. Rakkaus Remukseen oli pelastanut hänet, ja Pimeyden Lordi oli hävinnyt tällä kertaa. Ei enää kaksoiselämää, ei teeskentelemistä siitä, että kuuluisi edelleenkin kuolonsyöjiin. Lopultakin Severus tunsi päässeensä tasoihin menneisyytensä kanssa. Remus oli muuttanut kaiken täydellisesti ja tuonut hänen yksinäiseen elämäänsä onnen, jota hän ei ollut uskonut koskaan saavansa. Severus ajatteli hetken levottomana edessä olevaa sotaa ja puristi Remuksen lujemmin itseään vasten toivoen koko sydämestään, että he molemmat olisivat elossa kaiken jälkeen. Sillä nyt hän tiesi, että ilman Remusta millään muulla ei olisi hänelle enää merkitystä.           


LOPPU     

[Lizlego]

En aio jättää tähän järkevää kommenttia, mutta on pakko hehkuttaa tätä ja sanoa, että muistoni ei ollut itse asiassa kullannut tätä liikaa vaan päinvastoin. Tämä on pitänyt hyvin aikaa. Tietysti muutamia hauskoja juttuja on kuten esimerkiksi nuo lempinimet Sev ja Remy, mutta itse jutun juoni ja itse sisältö kestää hyvin aikaa. Kyllä noi lempinimetkin, mutta jotenkin mä silti yhdistän ne ficcaamisen alkuun, koska niitä on omissa vanhoissa teksteissäni ja musta tuntuu, etten enää käyttäisi niitä. Severus ja Remus sopivat hyvin yhteen. Mun mielestä Severuksen särmä säilyy tässä siitä huolimatta, että siitä tulee söpö.

[Pahatar]

Kiitos kommentista, Liz! Tämä on todella vanha kuin taivas, joten todella kiva kuulla, jos tämä on kestänyt susta ajan kulumisen. Mietin sitä, kun laitoin tämän tänne, että kannattaako enää, juurikin sen takia, kun sitä on itse niin vaikea arvioida. Musta on silti jotenkin pelottavaa, että jaksoit vielä lukea tämän... Olen täysin samaa mieltä noista lempinimistä, enkä minäkään enää käyttäisi niitä, mutta jotenkin ne kuuluivat siihen aikaan, kun kirjoitin tätä.

Kyllä, Severus ja Remus sopivat niin hyvin yhteen, niin nyt kuin silloinkin!

[Vendela]

Anteeksi kun tulen kommentoimaan tätä vuosien jälkeen, mutta ihan pakko sanoa sananen.

Luin tämän eilen illalla putkeen, mutta olin liian väsynyt sanoakseni mitään. Olin unohtanut, unohtanut miten ihana tämä ficci onkaan. Muistan lukeneeni tämän silloin iki-vanhan Finin aikaan ja olleeni kateudesta vihreä. Sinä, Pahatar olet ollut aina yksi suosikkificcareitani ja tämä ficci on ehdottomasti todiste siitä!

Kuten tuossa niin Voldemort kuin zilah totesivat, niin tämä teksti kestää aikaa. Toki juonellisesti tämä on nykyisin AU, kuten totesit, mutta tarinana aivan mieletön. Kerronta on hienoa ja mukaansatempaavaa <3 Olen edelleen kateudesta vihreä Siis kuinka joku voi, jaksaa ja pystyy kirjoittamaan näin pitkän ja moniosaisen tarinan jonka jokainen osa pysyy hienosti kasassa. Sillä juuri tämä on hyvän ficin tunnusmerkki. Kerronta, kuvailu, koko paketti vain soljuu eteenpäin hienosti omalla painollaan.

Toki mietin tuossa, että Severus oli ehkä hieman liian pehmeä paikkapaikoin. Toki ymmärrän hyvin sen tuskan mikä Sinulla oli kun kirjoitit tämän tekstin. Siriuksen kuolema oli enemmän kuin väärin. Mutta kun asiaa tarkastelee nyt seitsemän (kahdeksan) HP:n jälkeen, niin olen iloinen että olet kirjoitittanut tämän. Nyt he ovat kaikki poissa 

Ja oikeastaan juuri Siriuksen kuolema oli se syy miksi itsekin eksyin aikoinani tänne ficci-maailmaan. Kun sitten törmäsin näihin uskomattoman hienoihin tarinoihin en päässytkään pois vaan löysin kodin, jonka tosin kadotin vuosiksi, mutta ehkä löysin taas uudestaan. Kuka tietää?

Olin täysin unohtanut tuon Siriuksen muotokuva, ihana <3 Sopii tarinaan. Ja koko ajatus, rakkaus, se on vain jotain niin kaunista <3

Kiitos kun sain lukea tämän!

CeNedra