Chesterfield, eli Milliwaysiin ja takaisin
fandom: Douglas Adamsin Linnunrata-trilogia
paritus: Ford Prefect / Arthur Dent
ikärajasuositus: K-12
genre: huumori (sekä hitunen crossoveria)
yhteenveto: Poukkoileva sohva, lonkerohirviö, protokolla-droidi sekä luoja ties mitä kaikkea muutakin galaksien välisissä gay-bileissä.
A/N: Tämä ficci on varsin vanha, kirjoitettu ehkä joskus viisi vuotta sitten. Tykkään tästä kuitenkin edelleen, ja näin uuden uljaan foorumin kunniaksi päätin julkaista sen uudelleen korjailtuna versiona. Kommenteista luonnollisestikin tykkäisin kovasti.
Ja niin, kursivoidut pätkät alussa ja lopussa on suoraan Linnunrata-kirjoista, olisiko ollut siitä kolmannesta…?
Arthur oli onnellinen. Hän oli niin mielissään siitä, että kerrankin kaikki sujui ihan suunnitelmien mukaan. Vain kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin hän oli päättänyt tulla hulluksi, ja tässä hän jo juoksi pitkin esihistoriallisen maapallon niittyä jahtaamassa Chesterfield-sohvaa.
Sohva poukkoili sinne tänne ja näytti samanaikaisesti yhtä vanhalta kuin ne puut, joiden ohi se ajelehti, ja utuisen epätodelliselta kuin unikuva leijuessaan kuin aave läpi toisten.
Ford ja Arthur koikkelehtivat sohvan perässä, mutta se pujotteli ja puikkelehti ikään kuin olisi seurannut jotakin omaa monimutkaista matemaattista topografiaansa, niin kuin se tekikin. Yhä edelleen he ajoivat sohvaa takaa, edelleen se tanssahteli ja pyörähteli, ja äkkiä se kääntyi ja sukelsi kuin ylittäisi katastrofikäyrän laskoksen, ja he joutuivat melkein sen päälle. Hihkaisten he ponnistivat sohvalle, aurinko ummisti silmänsä, ja he putosivat läpi kuvottavan tyhjyyden mätkähtäen kesken syöksyn maahan.
Arthur makasi hetken aikaa paikoillaan uskaltamatta katsoa ympärilleen. Lopulta hänen nenäänsä alkoi koskea sen oltua liian kauan liian läheisessä vuorovaikutuksessa maanpinnan kanssa, ja hänen oli pakko kohottautua hieman. Ford istui hänen vieressään kasvoillaan mielipuolinen virne, jonka Arthur muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen osasi tulkita tyytyväisyyttä osoittavaksi ilmeeksi.
”Enpä olisi osannut enää parempaa paikkaa valitakaan”, Ford tokaisi eteensä tuijottaen.
Arthurkin katsoi, mikä nyt oli niin mahdottoman hienoa, ja huomasi olevansa Maailmanlopun ravintolan ulkopuolella.
”Nouse jo, mennään ottamaan lasilliset… Tai pullolliset, ihan miten vain.”
Fordin kehotuksesta Arthur nousi kylpytakkiaan oikoen. Hän vilkaisi Fordia, joka oli jossain välissä saanut ylleen uuden vaatekerran, ja katsahti sitten epäuskoisena omaa asuaan.
”Mistä sinä oikein tempaisit päällesi nuo vaatteet?”
”Ei aavistustakaan.”
”Epäreilua, että sinä saat puvun ja minun täytyy tyytyä johonkin homeiseen aamutakkiin!”
”Ei, se ei ole epäreilua”, Ford oikaisi silmäillen samalla suorastaan ahnaasti sädehtivän valkoista lenkkitossua muistuttavaa avaruusalusta, ”vaan erittäin epätodennäköistä! Zaphodkin on täällä!”
”Hienoa”, Arthur mutisi kuivasti. ”Todella mahtavaa…”
”Minä en kyllä sanoisi ihan noin, mutta jos kerran olet sitä mieltä, niin siitä vaan…”
Arthur seurasi Fordia ravintolaan katsellen samalla tämän uusia vaatteita syvää kateutta tuntien. Fordilla oli yllään musta puku, joka vaikutti olevan ainakin kohtuullisen laadukas, sekä valkoinen paita, jonka ylimmät napit olivat rennosti auki. Mitkään vaatteet eivät varsinaisesti sopineet Fordille, mutta tällä kertaa hän näytti jopa siltä, että kyseessä olivat hänen omat pukimensa, eikä siltä, että hän olisi ryöstänyt vaatteet ensimmäiseltä kohdalle osuneelta ohikulkijalta ja pukenut ne sen jälkeen ylleen väärin päin. Astellessaan omistajan elkein pitkää eteishallia pitkin hän näytti aivan joltain G-luokan elokuvatähdeltä, joka on jostain täysin käsittämättömästä syystä päässyt Oscar-juhlien kutsuvieraslistalle ja saapuu sitten rehvakkaana paikalle, vaikka kukaan ei muistakaan hänen nimeään. Arthurista Oscar-juhlat olivat aina olleet jotain erittäin hienoa ja ihailtavaa, mikä toisinaan nolotti häntä hieman.
Ravintola oli tupaten täynnä, mistä Arthur oli aluksi hyvin kiitollinen; mitä luultavimmin he eivät kohtaisi Zaphodia, mutta sitten hän muisti heidän olevan epätodennäköisyyskentän vaikutusalueella, joten Fordin serkku löytäisi heidät jossain vaiheessa lähes sadan prosentin varmuudella. Arthur ei kuitenkaan ehtinyt pohtia Zaphodia kovinkaan kauaa, sillä viileä imukuppi liimautui hänen käteensä. Imukuppi oli kiinni lonkerossa, joka kuului jättimäistä mustekalaa muistuttavalle olennolle.
”Anteeksi, herra, mutta teidän imukuppinne…” Arthur yritti selittää kohteliaasti viittoen toisella kädellään sen imukupin uhriksi joutunutta kumppania. Mustekala ei kuitenkaan liikauttanut lonkeroaan minnekään, tuijotti vain edelleen Arthuria ahnaasti saaden Arthurin tuntemaan olonsa hieman epävarmaksi. ”Herra, olen todella pahoillani, mutta voisitteko kenties ottaa… öh, imukuppinne pois kädeltäni? En tiedä, onko se juuttunut tai jotain, mutta –”
”Älä huoli, ei se ole juuttunut. Mihin haluaisit minun siirtävän sen?” mustekala kysyi vaahtomainen neste suupielestä valuen. Arthurin olo muuttui entistä epävarmemmaksi – jos rehellisiä ollaan, hän epäili tietävänsä, miltä kalkkunasta tuntui joulupöydässä.
”Ford!” hän huusi niin kovaa kuin pystyi saaden vähän matkan päähän ehtineen ystävänsä huomion puoleensa. Ford kääntyi ja maiskautti suutaan kärsimättömästi havaittuaan tilanteen. Hän tuli päättäväisin askelin Arthurin luo riuhtaisten tämän käteen takertuneen lonkeron irti ja tuijotti mustekalaa kiukkuisesti tämän ainoaan, suureen silmään.
”Hän on minun seuralaiseni, joten pidä ulokkeesi kaukana hänestä!”
Mustekala esitti töykeän anteeksipyynnön ja luikerteli sitten matkoihinsa.
Arthur hieroi imukupin jättämää viileää kohtaa niin voimakkaasti, että satunnainen tilanteen seuraaja olisi helposti voinut kuvitella hänen kämmenensä paleltuneen.
”Olin varma, että se otus söisi minut.”
Ford naurahti liioitellun hyväntuulisesti.
”Söisi? Sinäpä luulit selviäväsi helpolla. Jos olisit ollut yksin, tuo olisi luultavasti raahannut sinut jonnekin pimeään ja kosteaan nurkkaan tehdäkseen sinulle sellaisia asioita, joita et halua edes ajatella…”
Arthur tuijotti Fordia tajuamatta lainkaan, mitä tämä tarkoitti. Ford huomasi pian toisen hölmistyneen ilmeen ja taputti Arthuria sitten osaaottavasti olkapäälle.
”Et tainnut huomata sitä ulkona olevaa mainosta.”
”Mitä mainosta?”
”Että täällä on tänään galaksien väliset gay-bileet.”
”MITÄ?!”
”Sanoin, että täällä on tänään –”
”Kyllä minä sen kuulin, älä toista sitä!”
”Mutta sinähän kysyit, että mitä.”
”Niin kysyinkin, mutta…” Arthur huokasi epätoivoisena ja haroi hiuksiaan. ”Ei minun kuuluisi olla tällaisessa paikassa tällaisena aikana, enhän minä edes pidä miehistä, mustekaloista nyt puhumattakaan.”¨
”No en minäkään”, Ford myötäili nopeasti. ”Mennään nyt hakemaan sitä juotavaa.” Hän oli jo kääntymäisillään baaritiskin suuntaan, kun yllättäen muisti jotain. ”Ota minua kädestä.”
”MITÄ?!”
”Sanoin, että ota minua kädestä.”
”Miksi?”
”No tietysti siksi, että haluan sinun ottavan minua kädestä.”
”Tarkoitin, että miksi minun pitäisi ottaa sinua kädestä.”
”Koska”, Ford vastasi siihen sävyyn kuin joutuisi selittämään Arthurille, ettei kuu ole juustoa, ”sillä tavalla kukaan ei tule iskemään meitä.”
”En silti ole ihan varma, haluanko kenenkään luulevan sinua poikaystäväkseni”, Arthur sanoi mietteliäästi, mutta Ford onnistui kuitenkin vakuuttamaan hänet ehdottomansa järjestelyn kannattavuudesta – Fordin tarvitsi vain kuiskata hiljainen muistutus lonkerohyypiöstä, ja Arthur tarttui tyytyväisenä ja huojentuneena Fordin käteen.
He hakivat baaritiskiltä pangalaktiset kurlauspommit ja istuutuivat sitten syrjäiseen nurkkapöytään. He olivat juuri ja juuri ehtineet ottaa ensimmäiset siemaukset juomistaan, kun Zaphod pelmahti paikalle.
“Hei Ford!” Zaphod tervehti iloisessa humalassa jättäen Arthurin täysin vaille huomiota. “Arvasin, ettet voisi jättää tälläkään kertaa väliin!”
“En ymmärrä, mistä halvatusta sinä oikein puhut”, Ford tokaisi katsoen samalla Zaphodia merkitsevästi, mutta tämä oli jo siinä kunnossa, ettei tajunnut toisen varsin hienovaraista vihjettä pitää suuria suitaan kiinni. Tarkemmin ajatellen humalalla ei varmaankaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, Zaphod kun oli syntynyt vailla minkäänlaista tilannetajua.
“Miten niin et ymmärrä, ethän sinä ole koskaan voinut pysyä täältä poissa tällaisina iltoina, paitsi tietysti silloin jumittaessasi Maassa…” Ford yritti edelleen viittilöidä Zaphodia olemaan hiljaa, mutta tämä oli jo päässyt vauhtiin, eikä häntä enää voisi hiljentää muu kuin hyvin tähdätty isku molempiin päihin. “Juttelin tuossa sen yhden hoitosi kanssa - hän on edelleen aika kiukkuinen, kun et ollut soitellut hänelle, vaikka lupasit.”
Arthur katsoi silmät pyöreinä ensin Zaphodia, sitten hän kääntyi hyvin, hyvin hitaasti vieressään istuvan Fordin puoleen.
“Et voi jättää näitä iltoja väliin? Zaphod tapasi täällä jonkun hoitosi?”
Ford virnisti hermostuneena ja alkoi kiemurrella tuolillaan.
“Niin, no, katsos, asiahan on niin, että -”
“Tämä ei ole drag-asu!” Trillian kiljui ja istui sitten hänkin pöydän ääreen. “Helvetin ääliö… Tuo on hienoin drag-asu, jonka olen koskaan nähnyt… Ja vaikka minä sanoin monta kertaa, ettei tämä ole drag-asu, niin se imbesilli vain hokee, että tämä on hienoin drag-asu, jonka hän on koskaan nähnyt. Luulisi viidellä korvalla kuulevan jotain, mutta ilmeisesti ei!” Nainen nyökkäsi Arthurin puolillaan olevan lasin suuntaan. “Aiotko sinä juoda tuon?”
Arthur oli edelleen niin shokissa, ettei kuullut Trillianin kysymystä, eikä huomannut tämän kurkottavan hänen lasinsa puoleen ja tyhjentävän sen sitten yhdellä pitkällä kulauksella.
“Niin, Arthur, asiahan on niin, että -”
“Niin minun tuuriani”, Marvin sanoi alakuloisella äänellä Trillianin vieressä saaden naisen hätkähtämään.
“Marvin, mistä sinä siihen ilmestyit?”
“Tiedän, ettette kaipaa minua, mutta minne muuallekaan minä menisin? Ei tämä minustakaan erityisen nautinnollista ole, siitä voitte olla varmoja, sillä tapasin kerrankin jonkun, jonka kanssa saatoin keskustella tasavertaisesti, ja sitten minun oli kuitenkin palattava teidän seuraanne.”
“Mitä tapahtui?” Zaphod kysyi paljastaen olevansa aivan poskettomassa humalassa, sillä tavallisesti kenenkään muun asiat eivät kiinnostaneet häntä tippaakaan.
Marvin painoi kyljessään olevaa toistonappulaa ja pienistä kaiuttimista kuului teennäisen hienostunut ja lievästi hysteerisyyteen taipuva ääni;
“Kautta virtapiirieni, toivon, etten olisi koskaan kuullut tuollaista sinulta! Meidän on nyt todellakin lähdettävä, ja ei, et saa ottaa melankolista seuralaistasi mukaan. Koska olen protokolla-droidi, en voi sanoa, mitä mieltä olen sinusta tällä eksaktilla hetkellä, mutta voin kyllä ilmaista sen, että olisin tällä hetkellä paljon mieluummin Luke-herran kanssa kuin täällä sinun esiliinanasi. Ja siisti suusi, kunnon droidi ei milloinkaan käytä tuollaista kieltä.” Puhe muuttui etäisemmäksi ja hiljeni lopulta täysin. “Kuten kuulitte, hänen täytyi lähteä, vaikka ettehän te voi millään minun tuskaani ymmärtää”, Marvin jatkoi selostustaan. “Se kullanhohtoinen keikari kuvitteli olevansa jotenkin tärkeä, ja epäilenkin vahvasti, ettei heillä oikeasti ollut mitään tärkeää operaatiota, se hujoppi vain halusi jollain typerällä tekosyyllä saada seuralaiseni itselleen. Tiesi aivan varmasti, että minä olen ainakin kymmenentuhatta kertaa älykkäämpi eikä siksi viitsinyt kilpailla, vaan -”
“Ford, odotan edelleen selitystäsi”, Arthur sanoi jättäen Marvinin vuodatuksen omaan arvoonsa.
“No, tosiasiathan ovat -”
“Ford, onpa hauskaa nähdä sinua!” violettiin frakkiin pukeutunut vihreä mies huudahti istahtaessaan viimeiselle tyhjälle tuolille, joka pöydän ääressä oli. “Sinusta ei ole aikoihin kuulunut mitään, mikset ole soitellut?”
“On ollut kiireitä”, Ford vastasi sävyyn, joka kertoi miehen olevan suunnilleen yhtä toivottua seuraa kuin armeijallinen vogoneita.
“No, nyt sinulla kuitenkin näyttää olevan hieman vapaata aikaa”, mies tokaisi lipevästi hymyillen. “Lähtisitkö tanssimaan? Vai haluaisitko mieluummin pelata taas sitä juomapeliä, jonka olit oppinut Orion Betan mandraniittikaivoksien hyperavaruusasemilla…?”
“Eeeeehh…” Ford vilkaisi ympärilleen kuin pakotietä etsien ja hänen hätääntynyt katseensa osui tietysti Arthuriin, sillä tämä istui aivan hänen vieressään. “Poikaystäväni ei varmaan pitäisi siitä.”
“MITÄ?!”
Ford kiersi kätensä Arthurin ympärille ja painoi suukon tämän korvalle.
“Minä pelastin sinut lonkerohyypiöltä, sinä saat nyt luvan pelastaa minut tuolta.”
“Kuka se on?” Arthur kysyi hiljaa huomaten, ettei asetelma oikeastaan ollut ihan niin epämiellyttävä kuin hän oli aluksi luullut.
“Se hoitoni, josta Zaphod mainitsi… kai. En muista koko tyyppiä, eikä voisi enää vähempää kiinnostaa, joten esität nyt vähän aikaa poikaystävääni.”
“En oikein tiedä…”
“Muista lonkerohyypiö.”
“Voi kulta…” Arthur kihersi irrottautuen Fordista. “Ei muiden edessä…”
Fordin ihailijan ilme happani huomattavasti Arthurin kommentin jälkeen, ja Ford huokaisi helpotuksesta. Mutta kuten tavallista, aivan liian aikaisin.
“Ettehän te kaksi ole yhdessä”, Zaphod möläytti hölmistyneenä saaden liilatakkisen miehen silmät välkähtämään innostuksesta.
“Niin…” Ford aloitti. “Kun tapasit meidät viimeksi, emme olleetkaan, mutta… mutta…”
“Mutta vietettyämme yhdessä aikaa esihistoriallisella maapallolla tajusimme, että Se Oikea on koko ajan ollut aivan nenämme edessä, ja vuosia kestänyt sokeus sai viimeinkin väistyä”, Arthur täydensi saaden Fordin nyökkäämään hyväksyvästi.
“Miten herttaista!” Trillian ihasteli kädet sydämellään. “On aina niin suloista, kun ystävät löytävät toisensa, suorastaan ihanteellinen ratkaisu.”
“Niinhän se on”, Ford myötäili ja laski kätensä Arthurin reidelle.
Arthur säpsähti hieman, mutta tajusi nopeasti toisen eleen olleen osa esitystä, ja rentoutui. Ei se oikeastaan tuntunut yhtään hullummalta, oli itse asiassa ihan mukavaa, kun joku kosketti sillä tavoin. Hän katsoi sivusilmällä Fordia nähden tämän nyt aivan uudessa valossa - hän ei ollut milloinkaan tiennyt Fordin olevan miehiin päin, vaikka tarkemmin ajatellen hänen olisi ehkä pitänyt tajuta se, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt Fordilla ainuttakaan naista. Toisaalta Fordin saattoi helpostikin kuvitella kiinnostuvan mistä tahansa, joka liikkuu tai ei liiku, ja Arthur päätti pysäyttää omituisille raiteille lähteneet ajatuksensa siihen paikkaan. Oli miten oli, hän ei oikeastaan edes halunnut tietää sen tarkemmin.
“Minusta tuo kuulostaa jotenkin tekaistulta”, Zaphod tuumasi saaden Fordin katsomaan serkkuaan silmät salamoiden. “En millään pysty kuvittelemaan teitä kahta yhdessä, en ennen kuin näen.”
“Sinä siis haluat todisteita?” Ford sanoi jäykästi. “Olen aina tiennyt, että olet pelkkä säälittävä perverssi… No, saamasi pitää. Näytetään, Arthur.” Hän nojautui Arthurin suuntaan. “Meidän pitää nyt suudella.”
“MITÄ?!” Arthur huudahti jo ties kuinka monennen kerran sen illan aikana tuntien toistavansa itseään. Vaikka hän olikin saanut huomata, kuinka käyttökelpoinen kyseinen sana oli, hän alkoi hiljalleen kyllästyä sen hokemiseen. “En minä halua, tai siis… Tarkoitan, että… ei julkisella paikalla… rakas…”
“Muista lonkero-äijä”, Ford sanoi tiukasti asettaen toisen kätensä Arthurin poskelle pitämään tämän päätä paikoillaan ja painoi sitten sen enempää selittelemättä huulensa Arthurin huulille.
Aluksi Fordin huulet liikkuivat hyvin varovasti, mutta varsin pian hän työnsi kielensä Arthurin suuhun saaden tämän silmät rävähtämään järkytyksestä levälleen. Arthur yritti ensin työntää Fordia pois, mutta huomattuaan sen olevan täysin turhaa, hän päätti antaa olla ja ottaa hetkestä kaiken irti. Se oli monesti Fordin seurassa paras toimintapa, ja sopeuduttuaan tilanteeseen Arthur havaitsi sen olevan itse asiassa varsin miellyttävää. Ford oli hyvä suutelija, ja eikö Arthur ollutkin aina jossain mielensä hyvin etäisessä sopukassa halunnut tehdä näin? Hän kiersi kätensä Fordin ympärille vastaten suudelmaan ja toinen painoi omat kätensä Arthurin vyötärölle lisäten suudelman syvyyttä, tuoden siihen jopa pienen aavistuksen kiihkoakin.
Kun Ford ja Arthur lopulta irtaantuivat toisistaan ja avasivat silmänsä, he kohtasivat Trillianin leveän hymyn, vihreän miehen pettyneen ilmeen, sekä Zaphodin hämmästyksestä ammottavat suut.
“En olisi uskonut teistä… Aika ällöttävää…”
“Suloista!” Trillian hihkaisi hymyillen vieläkin leveämmin.
Arthur ei oikein tiennyt, oliko enemmän samaa mieltä Zaphodin vai Trillianin kanssa. Jos häneltä olisi etukäteen kysytty mielipidettä asiasta, hän olisi luultavasti kokeillut oksennusrefleksinsä toimivuutta, mutta nyt hän alkoi kallistua Trillianin kanssa samalle kannalle. Eihän mitään Fordiin liittyvää voinut suloiseksi sanoa, mutta jotain suhteellisen positiivista termiä Arthur mielessään haki. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä kauaa, sillä Ford oli tainnut pitää suudelmaa aivan yhtä hyvänä kokemuksena kuin Arthurkin, ja halusi nyt tehdä sen uudelleen. Arthur suostui tähän ilman minkäänlaista vastarintaa - suudelman aikana kun ei tarvitsisi ajatella lainkaan, ja se ainakin oli ehdottomasti hyvä asia - ja painautui Fordin kehoa vasten tämän käsien vaeltaessa hiljalleen rispaantuneen aamutakin vyölle.
“Arthur?”
“Niin?” tämä kysyi hengästyneenä ja yritti samalla hamuta toisen huulia uuteen suudelmaan.
“Meidän olisi varmaan hyvä siirtyä johonkin muualle… johonkin vähän, hmm, yksityisempään paikkaan…”
Arthur oli jo vähällä kysyä “MITÄ?!”, mutta päätti sitten viime hetkellä, ettei kuluttaisi sanaa loppuun, ja tyytyi nyökkäämään - ehdotus kuulosti muutenkin kohtuullisen hyvältä olosuhteet huomioon ottaen, ja molemmat nousivat sännäten sitten pikaisesti ensimmäiseen kohdalle osuneeseen vessaan.
Ford väänsi oven lukkoon ja painoi Arthurin sitä vasten suudelleen tätä jälleen kerran intohimoisesti. Arthur vastasi eleeseen avaten Fordin paidan napit, sitten äkillinen ajatus keskeytti hänet. Hän tiesi, että olisi ennennäkemättömän idioottimaista ottaa asia puheeksi juuri sillä hetkellä, mutta toisaalta hän ei pystyisi keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin saisi asiasta selvyyden. Hän puolusteli pakkomielteen omaista päähänpistoaan itselleen sillä, että tämä oli hänelle uutta, ja hän toivoi tämän perustelun kelpaavan Fordillekin.
“Ford, mitä tämä oikein on?”
“Esileikkiä”, Ford vastasi hieman hölmistyneen oloisena. “Kai sinä nyt esileikin tiedät? En kyllä ole huomannut sinun pahemmin harrastavan seksiä, mutta kyllä se oli Maassa aika kovassa huudossa, joten kyllähän sinä tiedät, mitä se on?” Hiljaisuus. “No, seksihän on sitä, kun kaksi henkilöä -”
“Kyllä minä tiedän, mitä seksi on! Tarkoitin tätä meidän… ööh, suhdettamme… Vai onko meillä mitään suhdetta?”
“Minä kyllä ajattelen, että on”, Ford totesi itsestään selvään sävyyn.
“Sitähän minäkin. Mutta miten me määrittelisimme sen?”
“Pitäisikö se määritellä jotenkin?”
“Minä ainakin tuntisin oloni huomattavasti mukavammaksi, jos me tekisimme niin.”
“Hyvä on, määritellään sitten. Onko ehdotuksia?”
“Miten olisi vaikka kahden aikuisen välinen terve ihmissuhde, joka perustuu molemminpuoliseen kiintymykseen ja luottamukseen?”
Ford pohti asiaa hetken ja ravisti sitten päätään.
“Ei, ei tuo oikein…”
“Se oli pelkkä ehdotus.”
“Miltä kuulostaisi villiä ja varsin laadukasta seksiä vakituisen partnerin kanssa ilman sen kummempia sitoumuksia?”
“Ihan hyvältä minusta”, Arthur myönsi olkiaan kohauttaen.
“Hienoa, se on sitten sillä selvä”, Ford hihkaisi kiertäen taas kätensä Arthurin ympärille ja painoi huulensa Arthurin kaulalle, eikä toisella ollut kerrassaan mitään sitä vastaan. Ehkä hän sitten oli vielä hieman sekaisin esihistoriallisen Maan jäljiltä, mutta joka tapauksessa Arthur tunsi olonsa varsin hyväksi - erityisesti nyt, kun hänen mieltään vaivannut asia oli saatu pois päiväjärjestyksestä ja hän saattaisi keskittyä täysin toimintaan, joka ei vaatinut lainkaan aivojen käyttämistä. Ford käänsi Arthurin ympäri painautuen sitten hänen selkäänsä vasten, hänen kätensä hakeutuivat Arthurin lonkalle ja hän suuteli ystävänsä niskaa kiihkeästi. Hän raotti toisen aamutakkia ja kosketti Arthurin reisiä saaden tämän huokaamaan nautinnollisesti.
“Ford?”
“Niin?”
“Minä en ole koskaan oikein pitänyt siitä seisaallani.”
“Haluatko mieluummin lattialla?”
“Ajattelin kyllä tuota sohvaa…”
Ford irrottautui hieman vastahakoisesti katsoakseen vasemmalle puolelleen nähden siinä samaisen Chesterfield-sohvan, joka oli aiemmin pudottanut heidät kyydistään Maailmanlopun ravintolan eteen.
“Ihan niin kuin haluat”, Ford sanoi ja veti sitten Arthurin syliinsä sohvalle.
Molemmat huomasivat vessan hehkulamppujen kirkkaan valon ja psykedeelisten kaakeliseinien katoavan, sitten he menettivät tajuntansa vajaaksi nanosekunniksi. Tuona aikana parin viimeisimmän tunnin tapahtumat pyyhkiytyivät heidän mielistään, he kiisivät taas omituista tyhjiötä muistuttavan tilan halki ja ilmestyivät yllättäen keskelle Lordsin krikettikenttää St John’s Woodissa Lontoossa Australiaa vastaan pelattavan maaottelun loppupuolella vuonna 198-, kun Englanti tarvitsi enää kaksikymmentäkahdeksan juoksua voittaakseen.