Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Hans-Henrich Geiermeier/ Wolf-Rüdiger Schnuppermaul
Genre: romance, angst, darkfic
General: K16
Warnings: -
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Vaikka ei Geiermeier koskaan pelännyt. Vainoharhaisuus kalvoi häntä sisältä. Vaara saattoi piillä missä vainA/N: Julkaisin aikaisemmin finissä, mutta postataan nyt tännekin
Fandomin lukijoita tuntuu olevan verrattain vähän, joten kaikki kommentit olisi kivoja
Suojele varjojen vaaroilta
Kylmät, kivetyt polut, perkaamattomat kukkapenkit, villiintyneet nurmikot, tutkimattomat hautakammiot, lepakot, hiiret, multa. Vampyyrit. Niitä Schnuppermaul ennen pelkäsi. Niitä hänen ei ollut lupa pelätä, niin Geiermeier sanoi. Kuusien uhkaavat hahmot kuunvalossa olivat pahinta, siellä vampyyrit häntä tuijottivat.
Mutta nykyään hän oli vahva, nykyään hän kulki läpi pimeimpienkin varjojen lujin mielin. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut. Enää Schnuppermaulin ei tarvinnut olla peloissaan.
Eikä muutos tällä kertaa johtunut siitä, että kaikki vampyyrit oli karkotettu hautausmaalta.
Vampyyrit olivat kuin joulupukki: ne olivat olemassa, koska joku uskoi niihin. Schnuppermaulin pelko teki pelon todelliseksi. Hän uskoi. Geiermeierkin uskoi, mutta hän uskoi niiden olevan voitettavissa, hävitettävissä. Schnuppermaulin pelko pilasi kaiken. Siksi Geiermeier oli ollut hänelle vihainen.
Geiermeier kolisteli eteisessä. Schnuppermaul istui keittiössä ja odotti. Tänään hän olisi rohkea.
Geiermeier asetteli puutappejaan lokeroihin, säilytti muutaman kuitenkin taskuissaan kaiken varalta. Hänellä oli aina takaportti, keino paeta. Vaikka ei Geiermeier koskaan pelännyt. Vainoharhaisuus kalvoi häntä sisältä. Vaara saattoi piillä missä vain.
Schnuppermaul kuunteli hänen potkaisevan saappaat jalastaan ja hiipivän hiljaa rappuset yläkertaan. Rutiinitarkastus. Eihän sitä tiennyt, vaikka vampyyri olisi päässyt kaikkien niiden lukkojen ja valkosipulilettien ohi väijymään sängyn alle. Seuraavaksi avautuisi kylpyhuoneen ovi ja Geiermeier tarkastaisi jokaisen kaapin, tuhahtaisi Schnuppermaulin kasvorasvalle ja shampoolle ja laskeutuisi rappuset alas keittiöön. Silloin olisi Schnuppermaulin vuoro. Tänä iltana hän tekisi sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Tänä iltana hän ei jänistäisi.
Rappunen narahti ja jo pian Geiermeierin varjo häivähti oviaukossa. Eteisessä paloi valo, mutta keittiössä oli aivan pimeää. Schnuppermaul ei pelännyt pimeää. Tänä yönä hän tahtoi tehdä sen.
Geiermeierin astuessa keittiöön hän ei aluksi huomannut mitään erikoista. Valot eivät palaneet, ainoa valopilkku oli jääkaapin oranssi merkkivalo yläreunassa. Se loisti pimeydestä kuin paholaisen silmä.
Mutta tietenkin ulkonäkö oli hämäävää. Jääkaapin valo oli vain valo. Todellinen vaara piili siellä, mistä sitä vähiten osasi odottaa. Vaarallisimpia olivat tilanteet, joita ei osannut ennakoida. Kaikkein vaarallisimpia olivat ystävät. He eivät koskaan pysyneet ystävinä. Todellinen vaara istui pöydän ääressä, kaikkien nähtävänä, itseään peittelemättä. Alasti.
Schnuppermaulin silmät tapittivat Geiermeieriä pimeydestä eikä kumpikaan kääntänyt katsettaan pois. Schnuppermaulin ilme oli päättäväinen, haastava. Geiermeier ei tiennyt, mitä ajatella puutarhurista – mitä hän halusi? Ja tärkein kysymys: miksi tämä kidutti Geiermeieriä paljastamalla itsensä täydellisesti, jättämättä itsestään ainuttakaan kohtaa pimentoon? Miksi tämä teki Geiermeierin elämästä helvettiä antamalla hänen kurkistaa maailmaan, jonne hänellä ei koskaan ollut pääsyä.
Sillä Geiermeier oli vampyyrinmetsästäjä ja vampyyrinmetsästäjät toimivat yksin, kiintymättä kehenkään. Vampyyrinmetsästäjät eivät rakastaneet.
Rakkaus oli Geiermeieristä yliarvostettua. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään eikä mitään. Hän oli aina elänyt yksin, pimeydessä vampyyreja jahdaten. Sillä maailmassa oli joku, jolle hän tahtoi antaa mahdollisuuden elää vailla pelkoa hirviöistä. Ennen hän oli Geiermeierille vieras, mutta silti niin tärkeä, hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä, mutta nyt salaisuus oli ratkennut. Geiermeierin tuli kieltäytyä rakkaudesta pystyäkseen luomaan paremman maailman Wolfylleen, omalle pikku puutarhurilleen, joka ei uskonut vampyyreihin.
Suru, himo ja kaipuu olivat olleet keskeisin tunne Geiermeierin elämässä Schnuppermaulin muutettua taloon. Vasta silloin hän sai tietää, mitä todellinen taistelu oli. Taistelu itseään vastaan. Silloin ei voinut muuta kuin hävitä.
Minuutteja kului kahden miehen tuijottaessa toisiaan keittiössä. Kello ei tikittänyt, Geiermeier ei tarvinnut kelloa, ikkunasta ei puhaltanut tuuli, sieltähän olisi voinut tulla vampyyreja. Oranssi valo jatkoi loistoaan ainoana todistajana.
Se kerta oli ensimmäinen. Viimeiseksikin se jäi. Hautausmaan takaosan raivaus aloitettaisiin ensi keväänä. Talvella maa oli jäässä, eivätkä työkoneet pystyneet siihen. Schnuppermaulille viivytys sopi, sillä etuosankin hoitamisessa oli jo tarpeeksi työtä. Hän tarvitsisi pian apulaisen kitkemään kukkapenkkejä ja leikkaamaan nurmikoita, kuusiaitojen trimmauksesta puhumattakaan. Schnuppermaul ei vain tahtonut ketään muuta rikkomaan hautausmaan hiljaista rauhaa. Hän ei tahtonut ketään työntämään nokkaansa hänen ja Geiermeierin väliin. Nyt pelattiin hänen kentällään, hän määräisi säännöt.
Geiermeierin tehtävänä oli enää päättää, mitä hän tekisi Schnuppermaulin sääntöjen puitteissa. Hautausmaan hierarkia oli muuttunut. Sitä Geiermeier oli eniten pelännyt. Hän ei voinut kuin hävitä jo valmiiksi mahdottoman taistelun. Schnuppermaul oli vallannut alueen, jota yksikään elävä ei pystynyt saamaan.
Schnuppermaul odotti. Hän näki edessään verisen taistelun. Geiermeier häviäisi, se olisi varmaa, mutta saisiko Schnuppermaul haluamansa? Antautuisiko Geiermeier hänen sääntoihinsä, hänen haluilleen? Ne olivat Schnuppermaulin multaisen elämämän pisimpiä hetkiä. Eikä niitä silti kulunut kuin yksi.
Geiermeier murahti ärsyyntyneenä. Hän tajusi hävinneensä, Schnuppermaul oli liian kova vastus. Miten pystyi voittamaan sellaisen, joka ei pannut vastaan ja paennut? Sitä ei Geiermeier tiennyt. Se oli hänen heikkoutensa.
Mutta sen Geiermeier tiesi, miten taistelu lopetettiin. Taistelu loppui uuteen alkuun, siihen, kuinka jokin asia lähti tästä maailmasta. Se saattoi olla Geiermeierin mielenterveys, se saattoi olla kylpyhuone. Se saattoi olla Schnuppermaul.
Tilanne oli edennyt liian pitkälle, jotta sen olisi voinut lopettaa. Geiermeier oli astunut Schnuppermaulin maalle, hänen täytyi pelata tämän säännöillä, sen Geiermeier ymmärsi. Onneksi tässä pelissä uskottiin yksilön valintaan. Onneksi Schnuppermaul ei ollut kommunisti.
Nyt Geiermeierillä oli mahdollisuus päättää kuukausia kestänyt taisto. Oli loppukliimaksin aika. Molemmat tiesivät sen.
Geiermeier astui askeleen lähemmäs Schnuppermaulia. Molempien teki mieli laskea katseensa, mutta kumpikaan ei sitä tehnyt. Kumpikaan ei tiennyt, miten lähellä luovuttamista toinen oli. Geiermeierin käsi puristui taskussa nyrkkiin puutapin ympärille. Aika oli lähellä.
Schnuppermaul tunsi Geiermeierin kovat kädet vartalollaan. Ne saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Schnuppermaulin selkää. Tukahdutettu murahdus pakeni Geiermeierin yhteenpuristettujen huulten välistä. Schnuppermaul tulkitsi sen kiihkoksi. Hän luuli Geiermeierin pelaavan hänen säännöillään.
Kovan takin metalliset napit tuntuivat kylmiltä vasten Schnuppermaulin vatsaa ja rintaa Geiermeierin nostaessa tämän syliinsä. Puutarhuri ei kuitenkaan värähtänyt – hän ei tahtonut näyttää heikkouttaan. Tänä iltana Schnuppermaul oli vahva. Siispä hän kietoi jalkansa Geiermeierin ympärille ja painautui tiukemmin vasten tämän lämmintä syliä. Vuosien vampyyrienmetsästys oli tehnyt tehtävänsä ja Geiermeier kannatteli Schnuppermaulia kevyesti, kuin pientä lasta. Pieni lapsi Schnuppermaul Geiermeierille olikin. Nuori ja kokematon.
Geiermeier kanto Schnuppermaulin lasivitriineillä sisustettuun olohuoneeseen ja edelleen ulos kuistille. Pysähtymättä he laskeutuivat muutaman portaan alas kivetylle tielle ja kulkivat läpi hoidetun puutarhan, ohi lehtensä tiputtaneiden ruusupensaiden, ohi tyhjyyttään mollottavien hautojen. Monet silmäparit pysähtyivät katsomaan kaksikkoa, koko hautausmaa odotti. Tänä yönä alkoi uusi aika. Oli kohtalon hetki. Geiermeier ei kiinnittänyt huomiota vampyyreihin, heidät saattoi tuhota myöhemminkin. Heidän suhteensa tulisi vielä toinen tilaisuus.
Viimein he olivat perillä. He olivat paikassa, josta kaikki alkoi. Geiermeier laski Schnuppermaulin alas. Tämä ei vastustellut. Tässä he olivat ensimmäistä kertaa kohdanneet. Puutarhuri ja metsästäjä. Tämä tuntui sopivalta paikalta viettää viimeinen hetki.
Geiermeier nousi hitaasti seisomaan. Hän ei hetkeksikään irrottanut katsettaan Schnuppermaulin silmistä. Molemmat olivat varmoja, mutta ainoastaan Geiermeier oli oikeassa. Schnuppermaul ei uskonut Geiermeierin tappavan häntä. Hän odotti rakkautta.
Schnuppermaul ei tiennyt vihan ja rakkauden tuovan viisauden, tyhjyyden.
Schnuppermaul ei tiennyt viimeisten sydämenlyöntiensä valuneen vampyyrien sydämenmutoisille hautakiville. Schnuppermaul ei tiennyt Geiermeierin vuodattaneen kyyneltäkään puutarhurinsa vuotaessa tyhjiin puutappi sydämessään. Puutappi sydämessä, joka toivoi pelkkää rakkautta.
Schnuppermaulin elämä valui pitkin vampyyrien merkkiä, imeytyen yhä syvemmälle näiden maahan. Kirottuun maahan. Enää Schnuppermaul ei ollut poika. Hän oli mies. Hautausmaan kuninkuus oli hänen.
Kuolema erotti kaksi maailmaa, kaksi sielua. Kumpikaan ei voinut ennen voittaa. Nyt molemmat olivat herroja.
Vampyyrit juoksivat edelleen vapaana villiintyneiden juhannusruusupensaiden keskellä.
