Author: Culliina
Beta: CandyApple
Fandom: Pikku vampyyri (Der Kleine Vampir)
Pairing: Lumpi von Schlotterstein/ Anton Bonchak
Genre: perus Pikku vampyyri, slash, one-shot
General: K12
Warnings: pedofilian rajalla -17 ja about 14-vuotiaan suhde. (Laitoin tämän, koska Antonin ikä on hyvin kyseenalainen. Itse miellän hänet tässä n. 14-15 -vuotiaaksi.)
Disclaimer: Pikku vampyyri -sarja henkilöineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille ja Vampyyrin palvelija -kirja S.E. Hintonille (tekstissä on viittauksia tähän teokseen). En saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Antonin kauhuksi vampyyri ei kuitenkaan auttanut häntä arkusta pois, vaan laskeutui Antonin viereen makaamaan ja sulki arkun kannen!
Kaiken kattava pimeys nielaisi heidät syleilyynsä. A/N: Oon ihan hukassa, kun en pitää poistaa finin haasteet tästä alusta ^^ niitä on niin pitkä litanja, että näyttää koko pälätys kamalan lyhyeltä.
Viimeisenä iltana
Anton makasi sängyssään lukemassa uutta kirjaansa Vampyyrin palvelija. Hän oli juuri päässyt kohtaan, jossa Jamie Sommersia ammuttiin, kun isä huusi hänet syömään. Harmistuneena keskeytyksestä Anton laittoi kirjanmerkin sivujen väliin ja sulki kirjan. Hän lukisi sen myöhemmin loppuun.
Antonin vanhemmat istuivat jo keittiönpöydän ääressä. Äiti kattoi parhaillaan pöytää ja isä luki päivän lehteä -se oli tänään tullut myöhässä eikä tämä ollut siksi ehtinyt nähdä sitä ennen töihinlähtöä. Vaikka Antonilla olikin jo kesäloma, vanhemmilla olisi vielä viikon verran töitä.
Iltapalaksi oli tällä kertaa äidin leipomia karjalanpiirakoita. Ne olivat Antonin lemppareita ja hän söi niitä kolme.
Kauaa Anton ei jaksanut pöydässä istua ennen kuin pakeni takaisin omaan huoneeseena jatkamaan keskeytynyttä kirjaansa. Vanhemmat olivat ilmoittaneet katsovansa vielä hetken televisiota ennen nukkumaanmenoa. Kello ei vielä ollut paljoa, mutta työpäivä oli ollut raskas.
Huoneessaan Anton paiskasi oven kiinni ja lukitsi sen; nyt häntä ei enää häirittäisi. Hän vaihtoi yöpuvun päälleen ja ryömi peiton alle taskulamppu kädessään. Taskulampun valo loi aavemaista tuntua muuten pimeään huoneeseen ja kylmät väreet kiirivät pitkin Antonin selkää. Illasta tulisi täydellinen.
Luettuaan pidemmälle Anton joutui pettyneenä toteamaan, ettei kirja ollutkaan yhtään pelottava. Ihan hyvä kyllä, mutta ei pelottava, kuten kirjakaupan myyjä oli luvannut. Aloitettua kirjaa ei kuitenkaan saanut jättää kesken, joten Anton jatkoi lukemista sinnikkäästi. Kello oli tosin jo vaikka mitä ja vanhemmat menisivät pian nukkumaan, mutta olihan Antonilla kesäloma. Ei hänen tarvinnut mennä nukkumaan aikaisin ja herätä kukonlaulun aikaan. Se oli vanhempien työ ja riesa.
Kesäloma olisi ollut myös ihanteellista aikaa viettää Pikku vampyyrin ja Annan kanssa, mutta kumpaakaan ei ollut näkynyt yli kahteen viikkoon. Kerran Anton oli jopa käynyt hautausmaalla (tosin päivällä), mutta mikään ei näyttänyt olevan vialla. Ehkä vampyyrit vain eivät enää halunneet olla Antonin kanssa. Ehkä ne olivat kyllästyneet häneen tai saaneet uuden ystävän.
Ehkä Olga oli kylässä.
Kateus poltteli Antonia hänen ajatellessaan Olgaa. Se hempukka! Rüdiger oli jo sotkeutunut Olgan verkkoihin, mutta onneki Anna ei. Ilman Annaa Anton ei olisi todellakaan pärjännyt; nyt hänellä oli sentään yksi ystävä silloinkin, kun Olga oli maisemissa.
Mutta ei. Mikäli vampyyrien suunnalta kaikuva hiljaisuus johtuisi Olgasta, olisi edes Anna käynyt tapaamassa Antonia.
Joko Anton oli siis todellakin unohdettu tai sitten jotain oli pahasti vialla.
Äkillisessä rohkeuden puuskassaan Anton ryömi pois peiton alta ja kaivoi kaapistaan vanhan vampyyrinviitan. Viitta päällään ja taskulamppu housunvyötärön alle painettuna Anton kohosi ikkunasta lentoon. Suuntana oli vanha hautausmaa.
Kotitalon kaikotessa yhä kauemmaksi alkoi Antonin intokin hyytyä. Mitä hän oikeastaan tekisi? Pöllähtäisi sisälle hautakammioon ja tervehtisi iloisesti seitsemää nälkäistä vampyyria? Vaikka hän olikin tuntenut pikku vampyyrin jo vuosia, ei hän sentään niin rohkea ollut. Sehän olisi ollut suoranainen itsemurha!
Ei, olisi parempi laskeutua jo hyvän matkaa ennen hautausmaata ja kävellä perille. Silloin vampyyrit eivät yllättäisi häntä ilmasta, jossa ei pystyisi edes piiloutumaan.
Maassa hänellä olisi etulyöntiasema.
Anton laskeutui tielle puolen kilometrin päähän hautausmaasta; parempi pelata varman päälle kuin suistua suoraan vampyyrin suuhun.
Vähän matkan päässä asfaltoidusta yleistiestä erosi vähemmänkäytetty hiekkapolku. Se näytti vievän suoraan hautausmaan vanhaan takaosaan. Hiljaa Anton lähti kulkemaan sitä pitkin.
Öinen taivas oli pilvinen ja vain sieltä täältä vilahti pala tähtitaivasta. Kuukin oli piilossa harmaan massan takana eivätkä edes katulamppujen valot yltäneet hautausmaalle. Oli pilkkopimeää -ja aavemaisen hiljaista.
Välittömästi Antonin mielikuvitus alkoi laukata. Eikö tuon puun lehdistössä istunutkin joku tuijottamassa häntä? Ei, tuskin istui. Vampyyrit olivat varmaankin kaikki jo... metsästämässä -kaupungin viattomia ihmisiä... imemässä näistä näiden veren, elämän... Antonia puistatti.
Muuri oli sortunut yhdestä kohtaa ja Anton kiipesi siitä yli. Hän piiloutui välittömästi erään tiheäoksaisen puun juurelle katselemaan ympärilleen.
Kaikki vaikutti ensisilmäyksellä rauhalliselta ja autiolta. Niin monta vuotta Anton oli kuitenkin vampyyrit tuntenut ja hautausmaalla kulkenut, että hän tiesi olla luottamatta ensivaikutelmaan. Siksi hän kökötti puskassaan vielä tovin kuulostelemassa tarkkaavaisesti ympäristöään.
Vain jonkin linnun kimeä kirkaisu ja lehahtaminen lentoon puun oksalta rikkoi hiljaisuuden Antonin kuunnellessa. Se oli varmaankin säikähtänyt jotain muuta eläintä. Vakuuttuneena turvallisuudestaan Anton kohottautui seisomaan ja astui pois piilostaan. Mikään ei edelleenkään osoittanut merkkejä vaarasta.
Yhä kuitenkin varuillaan Anton hiipi kohti suurta kuusta hautausmaan reunalla. Hän ei uskaltanut mennä pääpolulle, sillä siitä hänet olisi ollut helpompi havaita. Hän puikkelehti mielummin korkeassa heinikossa hautakivien lomassa kuin käveli suorassa kaikkien nähtävillä. Kuin suoraan tarjottimella siis!
Sisäänmenoaukkoa peittävä hautakivi oli suurempi kuin Anton muistikaan ja tämä vilkaisi vielä kerran ympärilleen, ennen kuin veti kiven suurin ponnistuksin syrjään. Yleensä kiven oli siirtänyt Pikku vampyyri tai Anna -olivathan he vampyyreina paljon Antonia vahvempia.
Hautakammiosta ei loistanut pienintäkään valonsäiettä Antonin tiiraillessa alas syvään kuiluun. Kaikki vampyyrit taisivat todella olla metsästämässä.
Ajatuksesta rohkaistuneena Anton hyppäsi jalat edellä kuiluun ja veti kiven perässään aukon päälle.
Hautakammiossa ei todellakaan ollut pienintäkään valonsäiettä ja Anton sytytti tärisevin käsin taskulamppunsa. Enää ei tuntunutkaan kovin hyvältä ajatukselta hiipiä yksin keskellä yötä vampyyrien asuttamalle hautausmaalle ja hautakammioon. Ei edes sen takia, että hän halusi tavata ystävänsä.
Miksi hän edes tuli hautakammioon, jos se oli kerran tyhjä? Kammiossa ei todellakaan vaikuttanut olevan ketään, sillä pihahdustakaan ei kuulunut ja parin arkun kansi oli jopa jätetty auki. Varmuuden vuoksi Anton kävi kuitenkin vielä kurkistamassa loppuihinkin arkuista -hän ei ollut vieläkään unohtanut Dorothee-tätiä koputtamassa arkkunsa kanteen...
Historia ei aivan toistanut itseään, sillä vaara ei tällä kertaa tullut arkusta. Hautakammion päältä kuului askelia!
Anton sammutti säikähtäneenä taskulamppunsa. Askeleet kuuluivat kokoajan lähempää. Paniikissa Anton teki saman kuin kerran aikaisemminkin -piiloutui Pikku vampyyrin arkkuun. ”Epätoivoista, mutta tehokasta.” hän tuumi ja avasi kiireesti arkun kannen.
Tuttu kuolemanlöyhkä syöksähti hänen kasvoilleen ja Anton miltei oksensi. Vampyyreilla oli kieltämättä
mielenkiintoiset hajumieltymykset, mutta tälläistä ei voinut kukaan sietää! Nenästään kiinni pitäen Anton kapusi arkkuun ja yritti vetää arkun perässään kiinni. Arkku oli ilmeisesti kutistunut, sillä enää Anton ei edes mahtunut makaamaan siellä suorassa. Vaikka hän kuinka väänsi ja yritti asetella jalkojaan, hän ei saanut niitä mahtumaan sisälle arkkuun... No, olihan arkku toisaalta tehty yhdeksänvuotiaalle, joten oli ymmärrettävää, ettei Anton enää mahtunut siihen.
Askeleiden kiertäessä kehää hautakammion yläpuolella Anton teki vaikean päätöksen ja hylkäsi tutun ja turvallisen Rüdigerin arkun. Hän kiemurteli sieltä pois ja haki katseellaan muuta piiloa: ei, Dorothee-tädin arkkuun hän ei astuisi varpaallaankaan, Annan arkku oli taatusti liian pieni, Sabine Hirmuinen saattoi tarvita jotain arkkunsa monista tavaroista, joten sekään ei ollut turvallinen... Mutta eikös Lumpilla ollut arkussaan peitto? Senhän alle Anton saattoi piiloutua -silloin ei haitannut, vaikka joku olisikin avannut kannen!
Tyytyväisenä itseensä Anton pujahti Lumpin arkkuun ja veti samantien peiton suojakseen.
Haju arkussa ei ollut edes vertailukelpoinen Rüdigerin arkun kanssa -se oli miljoona kertaa pahempi! Anton todella ymmärsi, miksi Lumpi oli osallistunut haju-kisaan vampyyritanssiaisissa Itkulaaksossa!
Hän tuskin ehti saada ajatusta loppuun ennen kuin hautakammion sisääntuloaukko avattiin. Sisään tulvahti sankka sadattelujen kuuro.
”Senkin idiootti, miten
pystyit tiputtamaan
kaikki multani maahan lentäessäsi tänne?!”
”Mutta äiti hyvä, eihän se
minun vikani ole, jos myrskytuuli uhkaa repiä viittani rikki ja heittää minut reitiltä -silloin
sinun multasi eivät ole ensimmäisenä tärkeyslistallani! Olisit kantanut ne itse!”
”Kantanut itse ja kantanut itse... Minullahan oli viitta täynnä purkkeja ja minä en heittänyt niitä maahan!”
”No hyvä, sittenhän mitään vahinkoa ei sattunut ja voitkin häipyä siitä tekemään litkujasi!”
Anton ei ollut koskaan kuullut Lumpin puhuvan äidilleen, Hildegard Janoiselle, tuolla tavalla. Itseasiassa, Anton ei ollut koskaan kuullut Lumpin puhuvan tuolla tavalla kenellekään itseään vanhemmalle vampyyrille. Annalle ja Rüdigerille kyllä, mutta ei aikuisille. Vanhemmille puhuessaan hänen äänensä oli aina ollut kunnioittava ja imarteleva. Mitähän nyt oli tapahtunut?
Toinen vampyyreista lähestyi Antonin arkkua. ”Toivottavasti Lumpi!” Anton ajatteli hätääntyneenä. Siitä tilanteesta ei ollut ulospääsyä, mikäli äiti-vampyyri hänet löytäisi...
”No mutta, etkai sinä vielä arkkuun mene? Yöhän on vasta nuori” äiti nauroi ja kylmät väreet kulkivat pitkin Antonin selkää.
”Äiti kulta, jatkuva nalkutuksesi saa pääni särkemään. Lepuutan hetken hermojani kirjan parissa -sivistys on aina hyväksi, vai miten se menikään?”
”Hmph, laiskuri!”
Lumpi astui viimeisen askeleen arkun viereen ja nosti kannen.
”Ja hyvässä seurassa aika kuluu kuin siivillä!” se sanoi virnistäen huomatessaan Antonin tärisemässä huovan alla arkussaan. ”nämä nykyiset pitopalvelut ovat kyllä oivia -ne tuovat ruoan suoraan sänkyyn, kröhöm, arkkuun asti.”
Pöllämystyneenä Hildegard pudisteli päätään ja häipyi Theodor-sedän arkussa sijaitsevan ulosmenoaukon kautta. Mikä näitä nykypäivän nuoria oikein vaivasi?
Äitinsä mentyä Lumpi virnisti Antonille. ”Hyvän arkun osasit valita -sinulla on selvästi hyvä maku.” Se totesi tyytyväisenä. Antonin kauhuksi vampyyri ei kuitenkaan auttanut häntä arkusta pois, vaan laskeutui Antonin viereen makaamaan ja sulki arkun kannen!
Kaiken kattava pimeys nielaisi heidät syleilyynsä.
Se yö oli yksi Antonin lyhyen elämän pisimmistä. Se ei loppunut koskaan. Enää ei Anton nähnyt päivänkoittoa, auringonnousua. Enää ei Anton palannut kotiin kertomaan vanhemmilleen valheita. Anton oli jo kotona.
