Nimi: Kaikki järki
Kirjoittaja: toyhto
Kirjoitettu: 6-7.2.2009
Paritus: Remus/Sirius
Ikäraja: K-16 (onko tämä K-16? Vai K-12?)
Genre: absurdi höttöangstiromantiikka, 3 x one-shot
Summary:
“Täydellistä”, minä sanon silmät puoliummessa. Se kuoppa selässä. “Sun selkä. Sun selkäranka.”A/N: Tämä on kolmiosainen joku, periaatteessa kolme itsenäistä one-shottia mutta menevät yhteen ja tulkitsen, että tämä on siis yksiosainen
Ja tyylilajina afrikankuningasvaikutteinen romance todennäköisesti kehnohkolla menestyksellä, ei aavistustakaan miltä tämä oikeasti kuulostaa ja mikä menee yli ja meneekö. Palaute rakastetaan puhki, ja jos luet etkä tykkää, kommentoi ja palauta minut maanpinnalle, kiitos. Minulla on riittävän kokoinen ego, jolle kritiikki tekee erittäin hyvää!
*
1. Täydellistä (Sirius Musta)Käytän kaiken aikani tutkimalla häntä.
Ja meillähän on loputtomasti aikaa, kyllä. Hän muuttaa luokseni elokuussa ja se on tietysti täysin käytännöllinen ratkaisu, koska minulla on asunto joka nyt sattuu olemaan maksettu ja voin huijata häntä sanomalla, että vuokrat nyt vaan ovat tällaisia. Tämä on halpaa. Ja tarvitsen jonkun keittämään aamulla kahvia.
Voisin tietysti sanoa: tarvitsen Remus Lupinin. En ketään muuta. Minä tarvitsen Remus Lupinin, joka istuu keittiön pöydän ääressä kun herään ja hymisee jotain ärsyttävää biisiä samalla, kun juo sitä kahvia. Ja tarvitsen nimenomaan sen Remus Lupinin, kun kompuroin sängystä ylös ja lattia on niin ärsyttävän kylmä ja istun tuolille ja tuijotan häntä, ja hänen pitää mulkoilla minua. Miten minä kehtaan näyttää niin väsyneeltä, vaikka olen juuri nukkunut yhdeksän tuntia. Vain hän pystyy tekemään sen oikein.
Muiden vakuuttaminen on aina helppoa. Oikeastaan tarvitsee vain jättää kertomatta. Miksi minä pistin poikki Mia Connorin kanssa, no jaa en tiedä, se vaan meni niin. Ja sitten kun he arvaavat, he eivät koskaan sano sitä ääneen. Tajuan kyllä. Muistan kuinka kauan minulta kesti opetella katsomaan peiliin. Seisoin sen edessä tuntikausia ja puristin rystyseni siihen vanhaan lipastoon ja tuijotin silmiäni että sitten lopulta uskoisin.
Koska eihän se ihan tavallistakaan ole. En tiedä mikä meni vikaan, mutta ei se ihan normaalia ole ja kun minä kerran totuin siihen, kun kerran sain silmäni auki ja pystyin katsomaan suoraan, sen jälkeen en enää edes ole kaivannut normaalia.
Nimeni on Sirius Musta.
Haluan tietää millä tavalla Remus keittää teensä, millä tavalla hän pitelee hammasharjaa, kummalla kyljellä hän nukkuu. Haluan tietää, kummalla kädellä hän avaa roskalaatikon kannen.
En viitsi kertoa hänelle ihan kaikkea. Joskus hän tajuaa että tuijotan ja ärähtää jotain, nurkkaan ajetun eläimen ääni. Minä sanon jotain ja tuijotan häntä enkä koskaan tiedä, kuuleeko hän sanoja. Sanat eivät oikein kunnolla toimi. Me kommunikoimme jotenkin muuten, mutten ikinä ihan opi sitä kieltä.
“Tekisit jotain”, hän ärähtää ja peittää kasvonsa kirjalla. “Hitto. Oikeasti. Toi on jo vähän häiritsevää.”
“Ei nyt huvita”, minä sanon laiskasti: se haalea arpi hänen nilkassaan, se kaikki iho jonka tahtoisin nähdä, se miten hän heiluttaa jalkateräänsä hiljaa sohvalla.
“Niin mikä?”
“Tehdä jotain muuta.” Rypistyvä otsa, huolestuneet silmät - en tiedä, mistä hän on huolestunut, luultavasti meistä - ja suu, leppymätön juonne ylähuulessa, sellainen joka ei koskaan ihan anna anteeksi itselleen. “Sori.”
Hän katsoo minua ja tätä minä en koskaan pysty tutkimaan tarpeeksi. Se on se katse mihin hän tunkee kaiken mahdollisen: Sirius minua vituttaa, viitsisitkö muuttaa jotenkin asioita koska kaikki on sekaisin, ja tahdon asiani järjestykseen, tahdon lokeroida ne ja ymmärtää niitä, minua pelottaa.
Tätähän ei voi ymmärtää. Opin sen seitsemännellä luokalla, kun me ensimmäisen kerran kompastumme matkalla keittiöön ja tarraudun kiinni hänen olkapäähänsä enkä vain äkkiä osaa päästää irti. Pelkkä vahinko. Tiedän ettei ole paluuta.
Ensimmäinen suudelma on hyvin kömpelö. En tiedä voiko mikään muu ikinä tuntua kenellekään niin ensimmäiseltä: kaikki on niin vaikeaa, ensinnäkin saada se lopultakin tapahtumaan kaiken sen odottamisen ja saamarin kituuttelun jälkeen. Olen seurannut häntä melkein vuoden, olen nähnyt miten hän rypistää kulmiaan ja puristaa kätensä nyrkkiin ja missä hänen verisuonensa kulkevat, ja jollain lähes eläimellisellä vaistolla tiedän, että hänkin tahtoo suudella minua kun hänen kaulajänteensä kiristyvät ja hän katsoo ikkunasta ulos raivolla kun tahtoo estää kaikkea tapahtumasta.
Suostuttelu on vaikeaa, hiljainen voisitko Remus tajuta, ei ole vaihtoehtoja, meiltä ei kysytä. On kesäloma ja koulu on loppunut ja kaikki mihin me olemme kyenneet on vain jotain olkapäähän nojailua, tönimistä joka vähän venyy, ja pari kertaa kännissä olen tainnut nukahtaa pää hänen syliinsä. Ja siinä kaikki. Vuosisadan rakkaustarina.
Mutta sitten on äkkiä heinäkuu. Me olemme pölyisessä Lontoossa missä Remus on vain vieraana, koska tietenkään hän ei vielä suostu muuttamaan sinne minun kanssani. Illalla me kävelemme niitä katuja ja nojaamme joenvarressa aitaan ja istumme puistonpenkillä ja katselemme lihavia sorsia ja sokeiden ohikulkijoiden virtaa. Sitten me tulemme takaisin minun kämpälleni ja Remus menee pesemään hampaansa, ja minä istun vessanpöntön päällä katselemassa vaikka tiedän, että se on niin saakelin typerää ja intiimiä ja juuri sellaista hän ei siedä.
“Suudellaan”, hän sanoo ihan yhtäkkiä suu täynnä hammastahnaa ja huuhtoo sen saman tien niin että sanatkin melkein menevät viemäriin. Minä tietysti takerrun niihin, hyvin epäuskoisesti ja äkkiä minusta tuntuu että mikä tahansa voi murtua päässäni koska tahansa. Rajahetki. Tunnen sen ihan selvästi. Tässä loppuvat makuusalin toisella laidalla istuminen ja katseen kääntäminen pois ja töniminen kun ollaan kahdestaan ja kireä hiljaisuus. Enkä tiedä mikä hitto voi edes alkaa.
Hänen hartiansa jännittyvät ja kun minä ehdin nousta seisomaan ja astua hänen luokseen, ne ovat jo kivikovat. Yritän ravistella häntä vähän, vain vähän ettei hän vahingossa säry, mutta hän vain painaa päänsä peiliin ja minun on ongittava se sieltä. Painan käteni hänen leualleen joka tuntuu vähän karhealta, ja vatsani kääntyy tavalla joka on ehkä miellyttävä tai ehkä voin pahoin. Ja pelottaa enemmän kuin uskallan myöntää, mutta näin se vain on, Remus, tätä ei voi muuttaa eikä kukaan kysynyt meiltä mitään.
Hän antaa kääntää itsensä ympäri ja tuijottaa minua silmät ammottavina, kun asettelen kasvoni lähemmäs.
Hyvin kömpelöä todellakin: nenät jotka eivät osu kohdalleen, hengitys joka häiritsee, liian hiljaista ja liian äänekästä, emmekä me todellakaan tiedä mitä tehdä. Painamme suumme vastakkain ja koetamme suudella, mutta se on liian kamalaa ja liian vaikeaa ja silti minä tiedän, että tässä se nyt on. Nimenomaan tässä.
Harjoittelemme aina sopivissa tilanteissa, yleensä iltaisin vähän ennen nukkumaanmenoa, kun Remuksesta tulee levoton eikä hän halua ihan niin paljon hallita itseään. Ihan vaan muutama päivä ja sitten hän palaa kotiinsa ja minulta kestää melkein kuukausi suostutella hänet muuttamaan tänne pysyvästi, mutta lopulta hän saapuu.
Hän työntää reppunsa ja naurettavan virallisen matkalaukkunsa kynnyksen yli ja pudottaa ne ja tuijottaa minua.
Minä nieleskelen sylkeä ja puristan sormeni kiinni hänen poskiinsa. En välitä vaikka tämä on edelleen vähän kömpelöä ja aika märkää, eikä mikään yliluonnollinen vaisto ohjaa minua paitsi se huikaisevan varma ääni päässäni: se on tässä.
Elokuu.
Remus keittää aamuisin kahvia.
Ostamme jotain huonekaluja.
Mietimme sänkyasiaa melko pitkään. Kaksi makuuhuonetta ja keittiö? Olohuone, makuuhuone ja keittiö? Jos on yksi makuuhuone niin miten sängyt sijoitetaan? Kauas? Lähelle? Haluaako Remus nähdä kun minä lähden alasti suihkuun?
Päädymme kompromissiin. Olohuone on oltava vieraita varten, silkka käytännöllinen ratkaisu. Kaksi erillistä sänkyä vie paljon tilaa, joten ostamme yhden ison.
Aluksi en osaa nukkua. Makaan selälläni ja tuijotan kattoa ja kuulen oman hengitykseni ja hänen hengityksensä eivätkä ne vaan millään mene yksiin. Tai tasaannu. Käteni hikoavat ja yritän pyyhkiä niitä lakanoihin, mutta siitäkin lähtee ääni. Kauheaa rapinaa ja sähinää. Kaikki naksahtelevat nivelet ja ratisevat keuhkot. Hiljaisuudesta ei ole jälkeäkään, miten siellä sitten voisi nukkua. Aamulla minua väsyttää niin helvetisti.
Viikossa meistä tulee hyviä. Kai se on se väistämättömyys, ja kaikki vaan tapahtuu jotenkin itsestään vaikka yleensä aika kankeasti. Remus nukkuu mieluiten vasemmalla kyljellään. Se tarkoittaa, että hän on selin minuun. Ja minä nukun mieluiten sykkyrällä eli minun naamani on hänen hiuksissaan tai niskassaan. Helppoa logiikkaa.
Voisin tehdä hänestä tutkielman. Remus Lupinin tavat. Kuinka paljon Remus Lupin laittaa kahviinsa sokeria (järkyttävän paljon). Miten Remus Lupin haluaa että häntä suudellaan (määrätietoisesti, hullusti, kosteasti). Miten Remus Lupinin saa rentoutumaan (hitaasti).
Miksi Remus Lupin on niin helvetin peloissaan. Miksi hänen täytyy edelleen väistää katseita, miksi hänessä on aina se pieni osa joka ei aivan sopeudu mihinkään, mitä me olemme. Ja miksi minä tunnen aina olevani syyllinen siihen, edes vähän. Miksi me emme kumpikaan tule aivan täysin toimeen, vaikka kaikki mahdollinen täydellisyys on tässä.
En usko että hän pelkää muiden mielipiteitä. James ja Peter eivät välitä. He ehkä tajuavat mutta eivät he voi sanoa mitään, koska ei tässä nyt mitään helvetin valintoja olla tekemässä. Meillä olisi parempiakin aiheita riidellä. Ja kenelläkään muulla ei ole mitään oikeutta tajuta. Me suutelemme ikkunaa vasten niin että minun hikinen selkäni painuu siihen ja iho jättää outoja kuvioita lasiin, eikä kenelläkään ole mitään oikeutta sanoa että vetäkää verhot eteen. Minä vaikka huudan omassa asunnossani omalle rakastajalleni ja se on ihan sama, se ei kuulu muille.
Mutta Remus pelkää sitä mitä näkee kun katsoo peiliin, tiedän sen, katsoin sinne itsekin ja kesti kauan tottua, ja Remus nyt vaan on niin hidas. Päiväkausia. Vuosikausia, ehkä, pelkään joskus ja tahtoisin vain vetää hänet viereeni, mielellään alastomana ja vähän unisena niin että saisin kaikessa rauhassa pitää hänet siinä eikä hän sanoisi mitään, kuljettaisin nenäni hänen selkäänsä pitkin ja painaisin poskeni selkärangan kuoppaan jota rakastan.
“Täydellinen onnellisuus on paskaa”, hän sanoo kerran, kun me olemme rakastelleet keittiössä ja makaamme nyt sängyllä yhtenä sekavana kasana raajoja ja ajatuksia, “yksi saamarin illuusio. Eihän sellaista edes ole.”
“Niin että mikä muka ei ole täydellistä”, minä mutisen, en oikein saa itseäni kerättyä ihan näin nopeasti, tahdon vain hengittää sitä paksua ja huumaavaa tuoksua.
“Mitä?”
“Täydellistä”, minä sanon silmät puoliummessa. Se kuoppa selässä. “Sun selkä. Sun selkäranka.”
“Kiitos”, hän sanoo niin hämmästyneenä ettei edes muista epäillä.
Remus Lupin? Loputon tutkimuskohde. Aikaa ei koskaan ole tarpeeksi. Vietän siinä paikassa yli kolme vuotta ja siltikään en ymmärrä kaikkea.
Paljon tietysti selviää.
Kuinka Remus Lupin haluaa rakastella.
Me aloitamme hyvin hitaasti sillä leveällä sängyllämme, kyllähän se tiedettiin mihin sekin johtaisi. Remusta hävettää ja häntä hävettää ettei hävetä tarpeeksi ja että hän silti haluaa, että hän painaa kämmenensä minun lapaluiden väliin ja inisee kaulaani kun yhden aika tavanomaisen suudelman jälkeen me vaan jotenkin ajaudumme siihen. Onhan sitä tietysti ajateltu. Ehkä vähän jopa puhuttu, vaikka sanat, ei niillä niin kommunikoida. On sitä harkittu ja jopa haaveiltu mutta silti olemme olleet aika maltillisia, koska kaikki on kuitenkin niin outoa.
Hän pyörähtää sivuun kesken yhden suudelman. Tuijotan häntä ja hänen sotkuista tukkaansa ja aika punaisia poskia ja punaista nenää ja ihohuokosia ja kudoksia ja voi helvetti että hän on kaunis, suloinen Remus Lupin meidän sängyllämme meidän kämpässämme meidän elämässämme, johon kukaan muu ei kuulu.
“Vaatteet”, hän mutisee.
“Joo”, minä sanon ja tajuan kyllä mitä se merkitsee.
Hän sulkee silmänsä kun riisun hänet, hyvin hitaat liikkeet ja jollain tavalla varon koskettamasta ihoa, vaikka kyllähän me nyt olemme sentään nähneet toisemme aika monesti. Mutta ei ihan tällä tavalla. Hän tärisee ja hänen ihonsa on kananlihalla ja suutelen häntä niskaan, käteni jäävät hänen hetkeksi hänen vatsalleen ja housuja on vähän vaikea saada jalasta. Ehkä se on osittain jännitystä, kyllähän minunkin käteni tärisevät. Ja sitten olen itse kohde, katson hänen käsiään kun ne riisuvat minut jotenkin niin täydellisesti että sitä on vaikea kuvitella.
Seksi on tietysti aika hankalaa. Puristan lakanoita ja minuun sattuu, ja sitten ei enää satu niin paljon vaan oikeastaan tuntuu myös hyvältä, ja sitten se räjähtää jossain tajunnassani: kaikki se Remus, minun sisälläni, minun päälläni, kädet ympärilläni kun hän rojahtaa selkääni, ja suudelma niskassa.
Kaikki se kipeä, saakelin raadollinen täydellisyys.
Häntä hävettää ja hän haluaa mennä vessaan, mutta käyn hakemassa hänet sieltä ja raahaan hänet takaisin makuuhuoneeseen ja pidän hänestä kiinni, ja lopulta hän rentoutuu ja alkaa hengittää syvään. Nukahdan kädet hänen vatsallaan ja hänen kätensä pitämässä omiani siinä.
Olen varma että hän näyttää vähän yllättyneeltä. “Peiliin? Minä pelkään sitä kun katson peiliin? Mistä hitosta tuo nyt tuli?”
“Kyllä sä tajuat”, minä yritän selittää, “se… tajuaminen… ja outous. Ja että se pitää, niin kuin kohdata.”
“Ei se ole sitä.” Se ääni, ne kasvot, ne joihin rakastuin, minä ja itsepäinen sydämeni. Tie johon päätyn. “Ei se hitto Sirius ole sitä, usko pois.”
“Mutta sä pelkäät jotain.”
“Totta kai”, hän kuiskaa äkkiä, hänen äänensä on vähän käheä. “Sotaa. Kuolemaa. Menettämistä. Sitä että tämä loppuu.”
Ja jälki on hyvin kirkas. En osaa muuta kuin suudella hänen kasvojaan ensimmäiseksi aamulla ja sitten muuttua koiraksi ja nuolla hänen leukaansa, ja tiskata astiat ennen kuin hän huomaa. Se on niin täydellistä, se on niin helvetin täydellistä ennen kuin se loppuu.
*
2. Seksiä, öitä (Regulus Musta)Minun isoveljeni rakastuu kuin olisi kolmetoista ja näkisi tytön ensimmäistä kertaa.
Paitsi että se ei tietenkään ole tyttö. Voisin melkein nauraa, jos jaksaisin vaivautua, koska kaikista hänen tekemistään valinnoista tämä on jollain tavalla kyllä absurdein: Remus Lupin. Harmaa, väritön Remus Lupin. Virttyneet villapaidat. Arpi vasemmalla poskella. Vähän säikky ilme jos katsoo silmiin.
Se on yllättävää ja kauan tiedettyä samaan aikaan, sopivaa ja sopimatonta, järkyttävää ja tavanomaista. En osaa päättää. Vaihdan laidasta laitaan ja joskus tahtoisin vain ohimennessä kiskoa hänet rinnuksista seinälle, mutta hän on aika painava eikä se varmaan onnistuisi. Ja joskus haluaisin lyödä häntä takaraivoon, että voisin kerrankin tajuta mitä hittoa hänen päässään liikkuu.
Surullista ja säälittävää.
Kyllähän sen hänestä näkee. Nojaan pöytään aamupalalla ja muussaan paahtoleipää suussani, nyt niellään, nyt Regulus niellään ja kaikki alas. Mietin että ehkä tajuan ennen häntä, ja siinä ajatuksessa on jotain niin pirullista, että oloni muuttuu ehkä vain kurjemmaksi. Hän kiertää Remus Lupinia niin kuin kuu maata. Ei toivoakaan mistään harhaliikkeestä.
Ja kyllä minä tiedän miten se päättyy. Sirius on minä, minä olen Sirius, kumpikaan meistä ei anna periksi. Me muutamme mieltämme sillä hullulla tämän suvun itsevarmuudella, sillä joka antaa kohauttaa olkapäitä ja vaihtaa suuntaa koska ei enää huvittanut, mutta sitten me syöksymmekin alas kalliolta ihan vaan siksi, että sinne suuntaan me nyt vain olimme matkalla. Kyllä minä tiedän.
Seuraan sitä välillä ihan mielenkiinnolla, etäisesti, kaukaisesti, niin kuin jotain näytelmää. Kuinka Sirius Musta on rakastunut Remus Lupiniin mutta ei tietenkään voi myöntää sitä, luultavasti edes itselleen ja ei ainakaan Lupinille, ja sitten piilottaa sen niin taitavasti että eihän sitä voi kuin lukea hänen kasvoiltaan. Otsasta. Silloin kun hän katsoo Lupiniin.
Voin kyllä kuvitella silmätkin ja sitten minua taas etoo: näin nopeasti minä vaihdan mielialaa. Olla onnellinen hänen puolestaan, lähteä oksentamaan. Vastakohdat.
Jostain syystä minua ei nyt mitenkään erityisesti häiritse se, että Lupin on poika. Vähän luisevat hartiat ja pari oleellista ruumiinosaa puuttuu ja jotain ylimääräistä, siinä se. Ehkä ongelma on siinä, että Sirius on hitto rakastunut ja se on jo ihan tarpeeksi lopullista. En jaksa enää siihen päälle kauhistella, kuinka hän saa selvitellä koko maailman ennakkoluuloja typerän rakkautensa tähden. Tosin minua kyllä aika räkäisesti naurattaa, kun kuvittelen sitä.
Suuntien valitseminen. En minä tiedä miten se menee. Veljeni valmistuu koulusta ja sitten näen hänet loppukesästä Viistokujalla. Ajattelen kävellä ohi, mutta hän tuijottaa ja päätänkin sitten pysähtyä.
Tuijottelemme vaan vähän aikaa. Hänellä on musta kassi kädessään, luultavasti ruokaa, niin herttaisen keskiluokkaista perhe-elämää että melkein sanon sen hänelle.
“Jääkaappi oli tyhjä”, hän selittää.
Elämän totuudet: jääkaappi on tyhjä, täytyy ostaa ruokaa, hihassani on reikä. Emme puhu kahteen vuoteen ja sitten: jääkaappi on tyhjä.
No onhan se tyhjä, näinkö kauan kesti tajuta.
“Sulla on täällä kämppä”, minä sanon. Rasittaa että pitää kysyä, Tylypahkassa sentään tiesin kaiken ilmeisesti jollain saakelin vaistolla.
“Joo.” Hän rykii jotenkin vaivautuneesti. Veljeni, tummaa värähtelevää epävarmuutta. Liian ääliö rakastettavaksi, liian hyvä vihattavaksi, enkä koskaan ole viihtynyt keskellä. “Ostin niillä Alphard-enon rahoilla.”
“Kuka siellä asuu?”
“Remus muutti mun luo”, hän sanoo, vetää henkeä. Tuijotan häntä. Raukkaparka. “Sen koti on niin kaukana. Viistokuja on… hyvä sijainti.”
“Näkee ihmisiä.”
Hän tuijottaa minua. Molemminpuolista. Mietin missä veljeys menee, onko se oikeasti sitä että ohitetaan kadulla ja sanotaan pari sanaa ja tiedän kaiken, tiedän ihan kaiken.
Tajuan kyllä että Lupin on epävarma. Luultavasti Sirius on epävarmempi. Hänellä on vaan sellainen tapa, sellainen että ei sitä näytetä. Ollaan niin helvetin epävarmoja koko suvun ylpeydellä ja piilotetaan se ihan yhtä suurella ylpeydellä, ei kompromisseja. Ja sitten he sönköttävät muille käytännöllisestä ratkaisusta ja itse opettelevat sietämään toisiaan, kun ovat ensin jo rakastuneet.
Kronologinen järjestys kaikessa.
Pystyn melkein näkemään senkin: miten Lupin luultavasti tuijottaa häntä, hyvin eksynyttä, miten he jättävät likaisia asioita tiskialtaaseen, miten Sirius yrittää suudella ja turhautuu siitä ettei osaa.
Seksiä, öitä.
Lisää likaisia astioita, kumpikaan ei viitsi siivota. Harjoittelua. Hengitystä suusta suuhun. Mikään ei pääse karkaamaan matkalla. Millään ei ole mahdollisuutta karata. Harjoittelua kunnes he onnistuvat, kunnes he ovat yksi ihminen.
En ole kateellinen. Ei suuntia valita. Olen aika varma että Siriuksesta tulee lopulta helvetin onneton, mutta siinä välissä hän on myös ihan yhtä onnellinen. Koko se voima suunnattuna yhteen pisteeseen. Kyllä minä tiedän.
En viitsi mennä syksyllä kouluun. En tiedä, kuuleeko Sirius siitä. Kutakuinkin välttelen heitä. Joskus näen miten he kävelevät Viistokujalla, luulevat olevansa kavereita, käytännölliset syyt, mutta heidän kätensä osuvat toisiinsa vähän liian usein. He ovat tavallaan hyvin viattomia. Tai vähintään rakastuneita, ja se kaiketi peittää ihan kaiken.
Katselen heitä ja minusta tuntuu että olen siellä melkein itsekin. Jokin osa minusta. Sytytän uuden tupakan ja tiedän, ettei se kuitenkaan ehdi pilata keuhkojani.
Lopetan veljeni ajattelemisen turvallisesti ennen loppua. Ei ylimääräisiä ajatuksia kallion reunalle.
Yöt, aamut, päivät, kahvikupit, rakastaminen, joku jonka kylmään niskaan voi painaa suun.Ei mitään minkä takia en nielisi sitä.
*
3. Kaikki järki (Remus Lupin)Inhoan epäjärjestelmällisyyttä. Voitte uskoa. Voin siivota saman pöydän kolme kertaa sen takia, että päässäni vaan tuntuu siltä. Mutta kaikkea en saa paikalleen.
Palaset loksahtavat irti toisistaan sellaisella varmuudella että melkein huimaa.
Ei ole kyse tytöistä. Tytöissä ei ole mitään vikaa. Olen seurustellut muutaman kanssa ja pidin siitä. Pidän pehmeistä vartaloista ja vyötäröistä ja kaartuvista luista ja tyttöjen naurusta, paitsi että se on vähän hermostuttavaa. Tai luulen että se oli.
On kyse ihmisistä. Haluan uskotella itselleni niin: ihmisistä, olemme ennen kaikkea ihmisiä hyvänen aika sentään, kaikkia solujamme myöten, lihaa ja verta. Määritteleminen on muutenkin niin lapsellista.
Mutta että jotain ei pysty siivoamaan, vaikka kuinka yrittää, se minun on jotenkin kauhean vaikea käsittää. Pohdin sitä kyllä. Ravistelen mielessäni, kiliseekö mikään ylimääräinen, onko jokin hajalla, mutta mitään ei kuulu. Tästä pitäisi nyt löytää jotain järkeä.
Sirius nauraa minulle, mutta kaipaan järkeä edelleen epätoivoisesti: kylmää ja viileää, vähän karheaa, sellaista josta voi pitää turvallisesti kiinni kun koko ruumiini huutaa ihan jotain muuta ja hän liu’uttaa käsiänsä alas selälläni, ja jokin minussa miettii miten tässä kävi näin, ja loput on sumentumassa.
Sitten herään paniikkiin: antakaa minulle järkeä! Sirius nauraa mutta joskus hän on vähän loukkaantunut, yritän hyvittää sen seuraavalla kerralla. Yritän hyvittää kaiken ja joskus ehkä senkin, että me olemme mitä olemme. Ettei meitä voi määritellä. Että suutelemiseen tottuu viikossa ja sen jälkeen voisin elää sillä, kuka kaipaa teetä.
Järkeä!
Ajatuksia! Älyllisyyttä! Rauhallisuutta! Tyyneyttä! Viileää harkintaa!
Sirius Musta ei tunne mitään näistä. Mietin mikä meitä yhdistää, paitsi se ilmiselvä.
Seitsemäntoistavuotiaana kaikki on hankalaa. Olen Remus Lupin ja seitsemäntoistavuotiaana tajuan, että ajattelen parasta ystävääni liikaa ja väärällä tavalla. Ei siinä nyt varsinaisesti mitään, että haluan hänet jatkuvasti iholleni, ei ihan kirjaimellisesti mutta käytännössä kyllä. Minä kuitenkin olen vähän hellyydenkipeä tai epävarma, tai ehkä molempia. Se on helposti selitettävissä.
Muu on vaikeampaa, esimerkiksi se, että enää ei riitä että haluan hänet täydenkuun jälkeen viereeni Rääkyvään Röttelöön sille narisevalle hetekalle, viemään ajatukseni muualle puhumalla. Ei riitä että jaksan kuunnella häntä silloinkin, kun kaikki muut kuin minä ovat kännissä ja Peteriä ja Jamesia vain tekisi mieli lyödä. Siriustakin kyllä, mutta paljon lujempaa, paljon lujempaa.
Ei siinä mitään, mutta kun haluan suudella häntä. Haluan pujottaa sormeni hänen hiuksiinsa, tiedän että ne sopivat sinne, hänen niskaansa, haluan sen kaiken itselleni.
Olen aina rakastanut järjestystä. Pienestä pitäen. Syyt ja seuraukset. Kaikesta on tehtävä selko, kaikki on voitava laittaa paikalleen.
Ja sitten yhtenä päivänä vaan tajuan, että se on lopullisesti mennyttä. Olemme makuusalissa, Sirius on selin minuun ja kumartuu ottamaan jotain vaatetta lattialta, nousee ja kääntyy katsomaan minua ja tajuamme suurin piirtein yhtä aikaa, mitä minä tuijotin. Eikä hän naura vaan punastuu, ja silloin minä äkkiä tiedän, että kaikki järki on mennyttä.
Olemme tietysti hitaita. En tiedä mistä se johtuu. Koko seitsemäs luokka menee siihen. Minä tietysti haluan olla hidas, ja se on niin saamarin rasittavaa, koska samalla haluan olla nopea ja luottaa siihen, että kun kaikki kerran on menossa niin menköön sitten kunnolla. Enkä tietenkään toimi niin, koska hidas Sirius on muutenkin niin epäluonnollista. Ei tässä nyt auta tehdä molemmista ihan vieraita.
Kesällä menen hänelle kylään. Järkeä? Ei. Kyllä minä tajuan. Mutta olen väsynyt leikkimään ja väistämään ja lokeroissani ei joka tapauksessa ole mitään jäljellä, joten kai tässä voidaan sitten pudota. Pesen hampaitani ja äkkiä se vaan tulee päähäni, sanon “suudellaan”.
Ja suudellaan.
Hän tuijottaa minua järkyttyneellä ja anteeksipyytävällä ja ahnaalla katseella, kaikkea yhtä aikaa, niin helvetin pahoillaan ja niin helvetin ylpeä siitä. En ymmärrä miten sellainen on mahdollista. Asettelen suuni hänen suulleen ja yritämme suudella, ja se on aika kauheaa.
Jokin osa päässäni riemuitsee. Suutelen poikaa mutta se on sentään aika kauheaa.
Tietysti se muuttuu aika pian. Sirius on hyvä suutelija kunhan hän vaan pääsee muutaman pienen yksityiskohdan yli, niin kuin että minulla on karhea leuka ja minulla ei ole tissejä ja minä olen Remus. Ja sitten kun onnistun unohtamaan sen itsekin, ollaan aika pitkällä.
Alan etsiä järkeä uusista asioista: missä asennossa Sirius pitää suutaan nukkuessaan, mitä hän haluaa juoda kahvin kanssa aamuisin, millä puolella sänkyä hän haluaa olla. Osa löydöistä on aika puoleensavetäviä. Rakastan sitä, että parin kuukauden päästä hän haluaa nukahtaa paitsi kasvot kiinni niskassani, myös jalat kietoutuneina yhteen. Kömpelöä ja aika karvaista ja jollain tavalla uskomattoman ihanaa. Sitten alan ajatella, että niin minähän olenkin rakastunut.
Meidän elämämme on kuplamuovia. Tekisi mieli poksauttaa ihan vaan siksi, että se on siinä. Se on niin tehty poksautettavaksi.
Mutta en uskalla, ja tiedän etten ikinä poksauta tätä. En jos sen voi välttää. Kaikki jäljellä oleva järki on siinä, että herään Siriuksen vierestä aamuisin.
Ympärillämme on tietysti ihmisiä. Peter ja James ja Lily koko ajan, enkä voi olla miettimättä kuinka paljon he näkevät, mutta pitemmän päälle minua ei edes kiinnosta. Omapahan on hulluuteni. Ja killan asiat paisuvat koko ajan ja tuntuvat sietämättömiltä niin että varmaan tukehtuisin, jos en voisi hengittää Siriuksen kaulaan ja takertua hänen olkapäihinsä ja ajatella miten järjettömän onnellisia me olemme, miten absurdia, miten ihanaa.
Niin ja Siriuksella on veljensä. Regulus Musta jättää koulun kesken ties mistä syystä ja muuttaa Viistokujalle ja sitten kuulemme huhun, että hän on ruvennut kuolonsyöjäksi. Sirius ei näytä yllättyneeltä, mutta hänen silmissään on sellainen tuijotus. Sellainen. Käsiä ja jalkoja ja lähdetään täältä pois, sängyn laidat tulevat vastaan ja yritän saada henkeä.
Siriuksen veli pysyy elämässämme, jossain laidassa. Luulen että niin vain on. Ei siinä ole järkeä, niin vain on. Kaikki asiat takertuvat ihmiseen kiinni kuin huonot vitsit, niitä ei vain yksinkertaisesti voi irrottaa ja on turha edes yrittää, paljon paremminkin voi käyttää aikaa.
Aluksi seksi oli tietysti uskomattoman irrationaalista, suorastaan typerää. Kauhean vierasta ja kauhean tuttua, enkä voinut uskoa että halusin ja silti, mitä voisi olla haluamatta jos siinä on Sirius. Mietin miten yksinkertaista rakastuminen on. Annoin periksi koska jokainen soluni huusi sitä, puhuimme joitain vaikeita keskusteluja mutta ei niistä mitään hyötyä ollut, loppujen lopuksi minua kuitenkin hävetti. Mutta täydellisyys ei anna periksi, ja me harjoittelemme ja meistä tulee parempia.
Asiat muuttuvat. Myöntäminen ja kieltäminen, en tunnekaan. Kaikki joko unohtavat tai sopeutuvat. Suutelen vahingossa Siriusta kesken tuliviskin eivätkä James ja Peter näytä muuta kuin vähän yllättyneiltä. Kai se on se sota. Me puhumme täydellisyydestä ja minä pelkään sen menettämistä enemmän kuin mitään muuta.
Ja kaikki on kummallista. Ihmisiä kuolee. Pelko juurtuu minuun eikä lähde millään, painuu vain vähän taaemmas välillä. Taistelemme ja on verta.
Alan jälleen lukea kirjoja.
Olemisen sietämätön keveys. Ei ole vaihtoehtoja. Ei ole valintoja. Elämää ei voi harjoitella.
En valinnut ja silti ottaisin sen uudelleen.
Järkeä on turha etsiä. Minulla on ainoastaan yksi paikka maailmassa.
Puhumme särkyvyydestä.
“Tiedän”, hän mutisee hiuksiani vasten, pitelee päätäni paikallaan kaksin käsin, “helvetti, tiedän. Usko jo.”
Nyökkään, ehkä. En ole varma eleistäni mutta kyllä hän ne lukee. “Pitää nauttia, kun…”
“Älä sano. Älä sano että niin kauan kuin on.”
“Sitä kestää”, korjaan.
“Se kyllä kestää.” Rauhallinen hengitys, Sirius Musta. Kädet paljaiden kylkieni ympärillä, jänteitä ja nikamia, tässä olemme yhtä vahvoja.
En koskaan taida sanoa rakastavani häntä, mutta kyllä hän sen tietää.
Kahvikupit tiskipöydällä, aamun lehti. Sota, verta kynnysmatolla. Heräämme aamulla ja selvitämme, mikä raaja kuuluu kenelle. Suutelen häntä ennen kuin hän on tarpeeksi valveilla tajutakseen mitään. Seuraan kuinka hän kävelee kylpyhuoneeseen. Järjettömän särkyvää.
Täydellinen maailma.
