Varjoja jostain muusta
paritukset: Alastor/Tonks, Alastor/Dorcas Meadowes, Tonks/Remus
ikäraja: K-7
genre: angstista romancea
sanamäärä: 3 x 200
yhteenveto: Alastor on huono tuntemaan, mutta hyvä loukkaamaan naisia.
A/N: FF100, sana varjo.
Jooeisaatana, aloin kirjoittaa huumoria ja lopputulos on tämä… Osallistuu hahmojenkeräykseen Tonksilla. Omistettu dallylle, jonka tyyliä olen taas kerran sortunut apinoimaan oikein rankemman kanssa, syytettäköön siitä nyt vaikka sitten tätä perkeleen tunnevammaista jätkää…
Alastor katsoo pöydän vastakkaisella puolella istuvaa naista, niin helvetin nuorta, että melkein inhottaa. Se on vastavalmistunut, niin saatanasti ainesta, mutta ei se vielä osaa mitään. Alastor pelkää, ettei se koskaan opikaan, että se kuolee ennen sitä. Se on julmetun kömpelö. Auroreita nyt kuolee muutenkin.
Pinkit hiukset sädehtivät auringonvalossa, joka suodattuu kauhtuneiden, pölyisten pitsiverhojen lävitse kirkkaina läiskinä. Tonks voisi olla minkä näköinen tahansa, ihan mitä vain, eikä sillä pitäisi olla Alastorille mitään merkitystä. Mutta sillä on. Eikä hän ajattele nyt sitä, miten paljon sellaisesta on hyötyä - hän ajattelee sitä, miten kipeää se voi tehdä. Miten paljon se tekee kipeää hänelle.
Sillä on käytettävissään kaikki maailman piirteet, ja se on valinnut juuri ne, jotka ovat täynnä varjoja jostain muusta. Jostain sellaisesta, jota ei enää ole. Typerästä naisesta, joka tuli liian lähelle, änkesi lupia kyselemättä eikä suostunut häipymään. Typerästä naisesta, joka kuoli.
Alastor ei ole koskaan ajatellut, että olisi välittänyt Dorcasista, ei silloin eikä sen jälkeenkään. Paitsi nyt. Nyt, kun se on ollut kuolleena neljätoista vuotta (tai jotain sinne päin, ei Alastor ole laskenut), kun Tonksilla on sen surulliset silmät ja liian kapeat ranteet. Nauraa sentään eri äänellä.
Alastor kääntyy pois ja päättää, ettei anna sen kuolla. Ei, niin kuin sen edellisen.
Alastor makaa vuoteessaan eikä saa unta. Sellainen ei ole tavallista, yleensä hän nukahtaa heti annettuaan itselleen luvan siihen. Ei hän univelasta ole huolissaan, ei se ole häntä ennenkään haitannut, hän kituuttaa eteenpäin vaikka sitten silkkaa vittumaisuuttaan, mutta hän ei halua ajatella. Alastor ei ole koskaan ollut hyvä ajattelemisessa. Ainakaan tunteiden ajattelemisessa. Tai tuntemisessa.
Hän kääntää kylkeään, kerran ja toisenkin, nousee ylös ja painaa korvansa seinää vasten. Tonks hyräilee. Dorcas ei koskaan tehnyt niin. Dorcas ei myöskään koskaan ollut humalassa, mutta Tonks on, ihan vähän vain, mutta humalassa kuitenkin. Se hymyili sitä humalaisten hölmöä hymyä, liian pehmeää ja ehkä unistakin, vaihtoi hiusten väriä punaisesta mustaan ja istui viereen. Lähelle. Ihan kiinni. Sen hengitys haisi viinalle ja kirsikoille. Ja typeriä kysymyksiä kuiskaillen se muovasi piirteitään, sen huulet muuttuivat kapeammiksi ja nenä vähän vinommaksi, sen kulmista tuli tummat ja raskaat eikä se enää ollut niin kaunis. Se halusi tietää, millaisena Alastor pitäisi siitä eniten. Tai oliko se liian nuori. Alastor sanoi, että totta helvetissä, jos sitä kerran piti kysyä. Että se on ihan kakara, eikä se ymmärrä mitään.
Se meni pois, omaan huoneeseensa, kai se loukkaantui. Alastor on hyvä loukkaamaan naisia. Joskus hän oli siitä ylpeä. Joskus hänkin oli liian nuori, ihan kakara.
Alastor hakkaa seinää, lyö nyrkin seinän läpi, hakkaa niin kovaa ja niin kauan, että rystyset aukeavat. Ja vielä sen jälkeenkin. Olkoon vaikka miten hyvä jätkä, olkoon sitten Remus Lupin, samalla puolella ja oikeasti ihan ihminen, ei kiinnosta. Joku saatanan ihmissusi. Siitä lähtien Alastor vihaa ihmissusia.
Tonksia ei haittaa, että se on arpinen tai että se on vanhempi. Vaikka ei se kyllä niin hirveän vanha ole, ei niiden välillä ole edes kokonaista sukupolvea, melkein samanikäisiä oikeastaan. Typerä elukka, kehtaakin valittaa. Alastor suostuu todistajaksi häihin, eikä ymmärrä itsekään syytä siihen, koska lopulta hän tuntuu todistavan sillä ainoastaan omaa typeryyttään ja vuosikymmeniä kestänyttä masokismiaan. Ehkä hän on ansainnut sen. Tai ehkä hän ei sittenkään vain osannut sanoa ei, ehkä hän on sanonut sen naisille jo tarpeeksi monta kertaa yhden elämän aikana. Kiintiö vain tuli täyteen.
Alastor on ensimmäinen, jolle Tonks kertoo olevansa raskaana. Alastor sanoo, että se on paha asia, ja Tonks loukkaantuu. Taas. Se lähtee, eikä suostu kuuntelemaan, se ei usko, että siitä seuraa pelkkää surua, että se on lopun alku.
Alastor tietää, että on. Sitä se oli Dorcasillekin, Alastor muistaa, vaikka onkin uskotellut itselleen päinvastaista. Välillä hän jo luuli unohtaneensa.
Hän ei voi antaa Tonksin kuolla. Ei, niin kuin sen edellisen.
