Otsikko: A Pirates Life For Me
Kirjoittaja: rimpsessa
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: angst, romance, one-shot
Paritus: Jack/Will (Will/Elizabeth)
Oikolukija: Morgana
K/H: Eräänlainen jatko-osa Drink up me hearties-fikilleni.
Chuukon haasteesta kirjoitettu:
Pirates of the Caribbean
Jack Sparrow & Will Turner
K-15 tai K-18
Pakolliset:
Jackin pitää laulaa Yo ho (a pirates life for me)
Jack syö omenaa.
"Errare humanum est" (Erehtyminen on inhimillistä)
Miekkailukohtaus, fetissejä, kidutusta...
Jotai tommosia vois löytyä
A pirates life for me
”Satama ohoi!” Anamaria huusi tähystellessään ilta-auringon valossa aaltoilevasta Kariabianmerestä kohoavia kallioita, jotka toimivat Port Royalin tunnusmerkkeinä.
”Oletko aivan varma, etteivät he pidätä meitä? Merirosvothan eivät ole kovinkaan suuressa suosiossa täällä päin”, Gibbs kysyi hivenen huolestuneena ruorissa seisovalta kapteeniltaan.
”Älä turhaan huoli, vanha veikko. Olemme kunniavieraita kuvernöörin tyttären häissä, eivät he meitä voi pidättää. Meille on luvattu koskemattomuus sille ajalle, jonka täällä vietämme. Eivätkä he ole ennenkään saaneet meitä kiinni.” Jack otti kulauksen rommipullostaan, joka lähes poikkeuksetta oli aina hänen lähettyvillään.
”Niin, paitsi silloin, kun vietit aikaasi heidän tyrmässään ja meinasit päästä koristamaan hirttonuoran päätä.”
”Olisinkin ollut kaunis koristus, enkö? Mutta pakenin silloin, ja olen valmis tekemään sen vastakin. Olemme täysin turvassa, luota minuun. Pistä miehet töihin, meidän olisi tarkoitus kohta saapua satamaan ja saada ankkuroitua tämä kaunokainen.”
Gibbs kiiruhti matkoihinsa karjumaan käskyjä merirosvoille. Hetkessä laivan kansi syttyi elämään. Miehet kiipeilivät ketterästi purjeissa käärimässä niitä kokoon, peräsintä säädeltiin, ruoria käänneltiin ja kun he viimein saapuivat Port Royalin kauniiseen satamaan, ankkuri upotettiin veteen. Musta Helmi oli saapunut. Laskusilta laskettiin laiturille kolahtaen. Merirosvot nousivat maihin katsellen hieman hermostuneina ympärilleen mahdollisten sotilaiden varalta. Kun ketään ei kuitenkaan näkynyt, he suunnistivat helpottuneina kohti kaupungin huveja. Viimeisenä laivan jätti Jack Sparrow, kuten kunnon kapteenin kuuluukin.
Hän huomasi laiturilla Elizabeth kainalossaan odottelevan Willin ja suunnisti pariskunnan luokse hieman hoiperrellen. Elizabethin edessä hän suoritti tyylipuhtaan, joskin ehkä hieman liioittelevan kumarruksen ja virnisti Willille.
”Elizabeth-kultaseni, kaunistut kerta kerralta. Will saa olla onnellinen, kun saa sinut vaimokseen. Olisin ottanut sinut itse, mutta tiedäthän sinä minut, ei se olisi koskaan onnistunut. En ole sitoutuvaa tyyppiä.” Jack suuteli Elizabethin kämmenselkää.
”Ja sinä olet ilmeisesti edelleen yhtä kiintynyt rommiin kuin aina ennenkin. Ja laivasikin näyttää olevan vielä kunnossa. Minäkin saan olla onnellinen, kun saan Willin miehekseni.” Elizabeth vastasi hymyillen.
”Hauska nähdä taas, Jack”, Will sanoi yrittäen halata Jackia.
”Eikö ole vähän epäilyttävää, jos huomenna naimisiin menevä mies halailee miehiä laiturilla keskellä ihmisjoukkoa?” Miehet puristivat toistensa käsiä halaamisen sijaan. Elizabeth naureskeli heille ennen kuin ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan hääpukuaan viimeisen kerran ja tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa seuraavan päivän hääjuhlia varten.
Jack ja Will astelivat takaisin Mustalle Helmelle jutellakseen kunnolla. Oli kulunut muutama kuukausi siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet ja sillä välillä oli ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Jack kuvaili varsin elävästi heidän ryöstöretkiään sekä aarteita, joita he olivat saaneet saaliikseen. Hän jopa lupasi antaa niistä jotain Willille ja Elizabethille häälahjaksi. Willin elämä oli ollut tavanomaisempaa, niinkuin arvata saattaa, jos toinen on merirosvo ja seilaa maailman meriä ja toinen on aivan tavallinen seppä ja menossa naimisiin kuvernöörin tyttären kanssa.
”Rommia?” Jack kysyi kulauttaessaan ties kuinka monennen kerran rommia kurkkuunsa. Myöntää täytyi, että hänellä oli loistava viinapää, harjoittelun tulosta todennäköisesti. Joi hän kuinka paljon tahansa, silti hän ei ollut kuin korkeintaan vähän hiprakassa. Will taas ei ollut niin tottunut väkevimpiin juomiin, mutta otti silti kulauksen hänkin.
”Tiedätkö mitä, Jack? Vaikka olenkin onnellinen Elizabethin kanssa täällä maissa, niin kadehdin silti sinua, koska saat seilata vapaana missä tahdot. Onhan merirosvoelämässä tietenkin huonotkin puolensa, mutta kaipaan silti välillä merille, siellä olin niin vapaa.”
”Eihän kukaan pakota sinua asumaan maissa. Sen kun nait Elizabethin ja lähdette yhdessä merille. Se tyttö, ei, vaan nainen selviää kyllä merilläkin loistavasti. Hän ei ole mikään hienohelma, jolle kynnen katkeaminen on maailman loppu. Puhu hänen kanssaan.”
”Olemme puhuneetkin asiasta, mutta Elizabethilla on velvollisuutensa, koska hän on kuvernöörin tytär. Ei hän voi noin vain karata.”
”Miksei muka voisi? Sonnustautuu vain merimiesvetimiin ja lähtee mukaan. Tai voittehan te vaikka tulla vain häämatkalle Mustalle Helmelle. Kyllä meillä täällä aina tilaa riittää.”
”Sitä voisi tosissaan harkita. Täytyy kysyä Elizabethilta sitä vielä tänään.”
Willin puhuessa Jack oli punnertautunut ylös lattiaan kiinnitetystä, punaisella sametilla verhoillusta nojatuolista ja hoiperrellut nappaamaan seinältä pari kapeateräistä miekkaa. Täysin varoittamatta hän sinkosi toisen miekoista kohti myös seisomaan noussutta Williä, joka kuitenkin nappasi sen kiinni kesken ilmalennon. Ammattilaisen elkein hän tarkasteli terää ja kokeili heilauttaa sitä pari kertaa.
”Oivallista työtä, aivan kuin minun tekemäni. Mistä olet saanut tämän?”
”Kähvelsin pajastasi, niinkuin tämänkin”, Jack asetti miekan terävän kärjen nojaamaan lattiaan ja kumarsi Willille. ”En ole törmännyt missään parempiin miekkoihin, joten miksi heittää tilaisuus hukkaan.”
Will vastasi Jackin eleeseen, jonka jälkeen molemmat astahtivat askeleen taaksepäin. ”Ihmettelinkin, mihin pari miekkaani katosi. Olisihan se pitänyt arvata, että sinä olet senkin varkauden takana.” Molemmat kohottivat miekkansa ja suuntasivat ne toisiaan kohti. Hetken he seisoivat paikoillaan toisiaan tuijottaen ennen kuin alkoivat kiertää pientä kehää toistensa liikkeitä tarkasti arvioiden.
”Olen yllättynyt, ettet ymmärtänyt sitä. Tosin et olekaan koskaan ollut mikään varsinainen ruudinkeksijä.” Jack virnisti ja väisti pienellä, lähes huomaamattomalla liikkeellä Willin miekan iskun, jonka oli tarkoitus osua oikeaan olkapäähän.
”Olisit saanut ne, jos olisit vain kysynyt.”
”Olen merirosvo, varastan, en kysele.”
Miehet hiljenivät, huoneessa kaikui vain veden liplatus laivan kylkeä vasten sekä teräksen kalahtelu terästä vasten. Väistö seurasi pistoa, pisto väistöä. Kamppailu oli tasaväkinen, miehet olivat yhtä taitavia miekan käyttäjiä. Sivallus sivallukselta Will kuitenkin ahdisti Jackia kohti ylös kannelle johtavia portaita. Ketterästi pistoja väistellen Jack kipaisi kannelle, Will vanavedessään. Täysin häiriintymättä paikan vaihdoksesta kaksikko jatkoi otteluaan. Pikku hiljaa laiturille alkoi kasaantua väkeä katsomaan tätä näytöstä. He hurrasivat tasaisesti molemmille miehille, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet yleisöönsä mitään huomiota. Heidän oli pakko keskittyä herkeämättä toisiinsa, pienikin herpaantuminen riitti antamaan toiselle mahdollisuuden lyödä lopullinen voiton isku. Ei heidän tarkoituksenaan tietenkään ollut tappaa toisiaan, he vain huvittelivat ja testasivat toistensa taitoja. Tarkoitus oli saada toiselta miekka kädestä. He miekkailivat aivan lähellä laivan reunakaidetta, jolle Jack yhtäkkiä loikkasi ja melkein menetti tasapainonsa. Will huomasi tilaisuutensa tulleen kun Jack yritti pysyä pystyssä ja syöksyi häntä kohti miekka ojossa. Jack oli kuitenkin ovelampi. Juuri kun Will oli osumassa häneen, Jack tarttui purjeen köyteen ja heilautti itsensä sen avulla takaisin keskikannelle. Willillä oli kuitenkin liikaa vauhtia, joten hän törmäsi miekkansa kanssa reunakaiteeseen. Miekka jäi kiinni puuhun, mutta hän itse sinkoutui laidan yli mereen. Väkijoukko kohahti. Naiset kiljuivat nähdessään hänen katoavan veteen. Jack lampsi vetämään irti yhä puussa heiluvan miekan ja kurkisti kaiteen yli.
”Voitin”, hän ilmoitti tyynesti vedessä pärskivälle Willille, joka ei näyttänyt kovin innostuneelta kohtalostaan. Virnistäen Jack heitti narutikkaat laidan yli ja istuutui tyynesti kaiteelle tutkiskelemaan kynsiään.
”Huijasit!”
”Merirosvo.” Will mulkaisi yhä virnistelevää Jackia, joka siirtyi kiireesti loitommalle kaiteesta mahdollista kostoa ajatellen.
”En ymmärrä miksi edes miekkailen kanssasi, vaikka tiedän että huijaat joka ainoa kerta.”
”Ehkä sinä vain haluat tulla huijatuksi? Eivät taitosi ainakaan ole päässeet ruostumaan sen jälkeen kun viimeksi kisailimme. On harjoittelu tainnut jäädä vähän vähemmälle nyt, kun lopulta sait Elizabethisi?”
”Minä voittaisin sinut, jos et huijaisi. Tiedät sen itsekin.”
”Niin tiedänkin, ja sen takia huijaankin aina. Minne se minun rommipulloni jäikään?” Jack suunnisti takaisin hyttiinsä, Will pudisti enimmät vedet hiuksistaan ja seurasi sitten perässä. Väkijoukko hajaantui huomatessaan näytöksen olevan ohitse.
”Kuivaa itsesi. En halua, että kastelet hyttini. Sametti menee pilalle, jos se joutuu veden kanssa tekemisiin.” Jack heitti Willille pyyhkeen ja syventyi itse romminsa pariin.
”Oma syysi se oli, että kastuin. Saat luvan lainata minulle vaatteita, omani eivät kuivu, jos pidän niitä päälläni.” Willin ääni kuulosti hieman tukahtuneelta pyyhkeen läpi. Jack tuijotti häntä pää hieman kallellaan ja naputti mietteliäästi sormuksin koristellulla etusormellaan alahuultaan. Will katsoi häntä kummastuneena selviydyttyään esiin pyyhkeen kätköistä. Jack räpytteli silmiään havahduttuaan mietteistään.
”Et sinä välttämättä niitä vaatteita tarvitse.”
”Ja miksen muka?” Will kysyi entistä kummastuneempana.
”Olen minä sinut ennenkin ilman vaatteita nähnyt.” Will punastui hieman vaivautuneena ymmärtäessään, mitä toinen tarkoitti.
”Jos sinä tarkoitat sitä yhtä yötä, niin se oli erehdys, eikä tule toistumaan. Sanoin sen jo silloin, ja tarkoitin sitä.”
”Errare humanum est. Mutta et sinä kyllä silloin vaikuttanut siltä, että katuisit sitä. Omapa on asiasi. Senkun istut sitten märissä vaatteissa. Tai seisot mieluiten, en haluaisi pilata samettipäällysteitä.” Jackin samettiensa suojelunhalusta huolimatta Will istuutui punaiselle sohvalle ystäväänsä vastapäätä.
”Haluatko sinä ne vaatteet vai et?”
”Kyllä, mielellään.”
”Nouse sitten ylös siitä!”
Itsekseen mutisten Jack suunnisti vaatekirstulleen, penkoi sitä hetken ja toi sitten vaatenyytin Willille.
”Noiden pitäisi sopia.”
”Kiitos.”
Hetken kuluttua Will olikin jo sonnustautunut valkoiseen nappipaitaan ja mustiin merirosvohousuihin, jotka uhkasivat pudota jalasta. Jack kävi jälleen penkomassa kirstuaan ja palasi Willin luokse ruskea nahkavyö kädessään. Hän oli kietomassa sen ystävänsä vyötäisille, mutta kesken liikkeen Will pysäytti hänen kätensä omillaan.
”Jack. Tarkoitin sitä, kun sanoin ei.”
”Enhän minä edes tehnyt mitään.”
”Et vielä, mutta tunnen sinut tarpeeksi hyvin tietääkseni, mitä yrität tehdä.”
”Et sinä vastustanut viime kerrallakaan. Ja nautit siitä, myönnä pois.”
”Olin humalassa!”
”Olin minäkin, mutta ei se silti estä tuntemasta nautintoa. Etkä sinä niin humalassa ollut, ettetkö olisi voinut kieltäytyä, jos olisit todella halunnut. Sinä halusit sitä silloin ja haluat nytkin.” Will piteli edelleen Jackin käsistä kiinni, eikä irrottanut otettaan silloinkaan kun Jack alkoi silitellä peukalollaan hänen kämmenpöytäänsä. Mustalla rajatut silmät vangitsivat ruskeiden silmien katseen.
”Mutta Elizabeth...” Will yritti estellä, mutta hänen vastustelunsa olivat menettämässä ponnekkuutensa. Jack irrotti toisen kätensä ja painoi sormensa Willin huulille.
”Elizabeth oli kuvioissa jo silloin, etkä sinä ole tainnut kertoa hänelle siitäkään kerrasta, joten miksi kertoisit nytkään. Sinulla on vielä mahdollisuus kieltäytyä, en minä pakota sinua mihinkään. Sanot vain ei, niin uskottavasti että uskot sen itsekin, niin lopetan ahdistelusi.” Kun Will ei rikkonut hiljaisuutta Jack veti hänet lähemmäs itseään ja sanoi matalalla äänellä:
”Niin minä vähän arvelinkin”, ennen kuin painoi huulensa ystävänsä huulille.
Will epäröi hetken, miettien halusiko hän sitä todella, mutta vastasi sitten kuitenkin suudelmaan. Jack oli oikeassa, hän oli nauttinut sinä yönä Tortugassa, hän halusi Jackia, eikä Elizabethin tarvitsisi koskaan tietää kahden ystävän yhdessä viettämistä hetkistä. Ne hetket eivät kuuluneet kellekään muulle kuin heille kahdelle. Jackin seurassa hän tunsi olevansa onnellinen ja vapaa. Olihan hän Elizabethinkin kanssa onnellinen ja rakasti naista, mutta se oli erilaista. Elizabethin kanssa hänellä oli tiettyjä velvollisuuksia, joita hän ei voinut vain väistää olkiaan kohauttamalla. Jackin kanssa hän voisi seilata ympäri meriä ja nauttia vapaudestaan. Tosin merirosvoelämä saattoi olla myös vaarallista, mutta riskien ottaminen kuului siihen maailmaan, se juuri oli osa sen viehätystä. Hänen elämästään Port Royalissa se viehätys puuttui.
Vyönsolki päästi kilahtavan äänen tipahtaessaan lattialle Jackin nostaessa kätensä Willin lantiolle. Hän tunsi tämän törröttävän lonkkaluun kämmenensä alla ja pyöritteli kevyesti peukaloaan sen päällä. Toisen kätensä hän tanssitti sormiensa varassa vasenta kylkeä pitkin kaulalle, ja kaulalta valkoisen paidan kauluksesta pilkottavalle solisluulle, mitä se pysähtyi sivelemään. Willinkään kädet eivät olleet pysyneet täysin toimettomina. Vasen leikitteli Jackin niskassa kun oikea teki tutkimusmatkaa hänen vartaloaan pitkin. Lämpimät aallot kulkivat pitkin Jackin vartaloa seuraten Willin vaeltelevia käsiä ja hän tunsi, kuinka ne pikkuhiljaa alkoivat kerääntyä kohti hänen alavartaloaan. Willin solisluulla viihtynyt käsi laskeutui alemmas availemaan lainapaidan nappeja. Nappi kerrallaan paljastui lisää lukemattomien tuntien pajassa työskentelyn ja miekalla harjoittelun treenaamaa rintaa. Viimeisen napin myötä paita tipahti lattialle laskeutuen vyön päälle. Jack astahti kauemmas irtaantuen suudelmasta. Will kurtisti kulmiaan toisen etääntymiselle ja yritti vetää Jackin takaisin lähelleen.
”Tule”, Jack kuiskasi tarttuen Willin käteen ja lähti viemään tätä kohti verhoilla peitettyä nurkkausta, missä hänen makuusoppensa sijaitsi. Verhot heilahtivat heidän perässään takaisin kiinni ja hetkeen huoneen täytti äänekäs huohotus ja voihkinta, kun miehet tuottivat toisilleen mielihyvää.
Myöhemmin Will makoili Jackin kainalossa leikitellen tämän kaulassa roikkuvalla amuletilla. Juuri tätä hän oli kaivannut. Hän oli ikävöinyt Jackia ja muistot siitä yöstä Tortugassa olivat vainonneet häntä. Tähän hän tunsi kuuluvansa, Jackin kainaloon, hänen vierelleen laivalle seilaamaan. Mutta hän ei voinut jättää Elizabethia, vaikka ei ollutkaan enää yhtä varma siitä, oliko naimisiinmeno sittenkään hyvä idea. Nyt kun Jack oli palannut, kaikki oli muuttunut mutkikkaammaksi.
”Olen tässä vähän miettinyt...” Will sanoi hiljaa, Jack äännähti kysyvästi kurottaessaan valitsemaan omenaa yöpöydällään olevasta kulhosta.
”Minä en ole niin varma haluanko mennä naimisiin Elizabethin kanssa.” Jack melkein tukehtui vaaleanvihreän omenan palaseen, jota hän oli parhaillaan syömässä.
”Sinä mitä?” hän sai kähistyä silmät vuotaen saatuaan palan kurkustaan.
”En ole enää varma, että ovatko häät järkevä ratkaisu.”
”Kuulin kyllä ensimmäisellä kerrallakin. Mistä sinä sellaista sait nyt yhtäkkiä päähäsi? Hääsi ovat huomenna, et sinä niitä enää voi peruuttaa!”
”Tiedän, että nyt ei ole hyvä aika miettiä tälläisiä asioita, mutta kun sinä tulit takaisin ja sitten ajauduimme tänne, niin tajusin että olin kaivannut sinua. En ole saanut sitä yötä mielestäni, en, vaikka olisin tahtonutkin. Kaipaan merille, haluan olla vapaa niin kuin sinäkin. Paikkani on sinun vieressäsi, en kuulu mantereelle. Olen onnellisempi sinun seurassasi kuin Elizabethin. Sisälläni virtaa merirosvon veri, tiedät sen. Mutta silti herrasmies-puoleni vastustaa ajatusta jättää Elizabeth ja lähteä mukaasi...” Jack keskeytti hänen selityksensä tunkemalla omenan hänen suuhunsa.
”Will-kultaseni. Minun ei ollut tarkoitus tulla sotkemaan suunnitelmiasi. Myönnän kyllä, että näytät hyvältä merirosvojen vaateparressa, ja vielä paremmalta ilman vaatteita, ja mielelläni ottaisin sinut mukaani lähtiessäni, mutta se ei vain käy. Olet lupautunut menemään Elizabethin kanssa naimisiin ja jos et ole enemmän merirosvo kuin luulen, niin sinussa on liikaa herrasmiestä pettääksesi tekemäsi lupauksen.”
”Siinä se ongelma piileekin. Tunnen repeytyväni kahtaalle. Jack auta, en tiedä mitä teen!” Will loi avuttoman katseen Jackin ruskeisiin silmiin. Merirosvokapteeni huokaisi ja silitteli Willin tummia hiuksia, jotka olivat edelleen hieman kosteat uimareissun jäljiltä.
”Olen merirosvo, Willie. Minä käskisin sinun mennä siitä, missä aita on matalin, välittämättä siitä satuttaako se muita vai ei. Ehkä sinun pitäisi puhua asiasta Elizabethin kanssa? Olen varma, että hän osaa auttaa sinua paremmin kuin minä.”
”Taidat olla oikeassa. Minun on ehkä parasta mennä tai muuten minulla ei enää ole valinnanvaraa.” Will pukeutui nyt jo melkein kuivuneisiin vaatteisiinsa ja kävi suukottamassa Jackia hyvästiksi. Jack sonnustautui myös tamineisiinsa ja kipusi Willin perässä kannelle, missä hän seisoi katselemassa kuinka Will puikkelehti ihmisten välissä kohti kotinaan toimivaa kartanoa.
”Ai hei, kulta. Joko te saitte vaihdettua kuulumisenne?” Elizabeth kiiruhti tervehtimään tulevaa aviomiestään kietoen kätensä tämän ympärille. Katsahtaessaan Willin kasvoihin hän huomasi tämän ahdistuneen ilmeen.
”Mikä hätänä? Kai Jackilla on kaikki hyvin?” Huoli ystävästä kuulsi Elizabethin äänestä.
”On hänellä kaikki hyvin. Mutta minulla ei. En osaa sanoa tätä hienovaraisemmin, mutta en ole enää varma naimisiinmenosta. Olen pahoillani.” Willin ääni oli hiljainen ja hänen katseessaan yleensä palava innostus oli sammunut. Elizabeth katsoi häntä järkyttyneenä.
”Mitä sinä puhut? Häät ovat huomenna! Mikä sinulla nyt on? Voit kertoa minulle, itse asiassa sinun täytyy kertoa minulle, sillä jollet ole sattunut unohtamaan, minusta pitäisi tulla huomenna sinun vaimosi. Joten sinulla saa luvan olla todella hyvä selitys jänistämisellesi. Vai onko se vain ihan normaalia ennen häitä olevaa hermostuneisuutta ja epävarmuutta?”
”Elizabeth, tiedät että rakastan sinua ja olen onnellinen kanssasi, mutta minä en kuulu tänne. En kuulu mantereelle, nämä harteilleni sälytetyt velvollisuudet painavat minua. Kaipaan merelle, haluan seilata vapaana vailla muita velvollisuuksia kuin laivatyöt ja huoli omasta hengestäni.”
”Vai siitä se nyt kiikastaakin. Olemme keskustelleet asiasta ennenkin, tiedät etten voi jättää Port Royalia. Minulla on velvollisuuteni, jotka kuuluvat minulle, en voi noin vain jättää niitä ja purjehtia tieheni. Voimme kyllä lähteä häämatkalle Mustalla Helmellä, kyllä Jack meidät mukaansa ottaa...”
”On muutakin. Minulla ja Jackilla on suhde...” Hänen äänensä vaimeni loppua kohti ja viimeisen sanan kohdalla Elizabethin oli pakko terästää kuuloaan, jotta olisi kuullut.
”Sinulla ja Jackilla on mikä?!” Elizabeth ei suostunut uskomaan kuulemaansa.
”Suhde.” Will toisti hieman kuuluvammalla äänellä ja uskaltautui katsomaan Elizabethiin, joka asteli edestakaisin Willin edessä yrittäen löytää sopivia sanoja.
”Kyllä minä Jackista olisin uskonut, mutta en sinusta. Kuinka kauan se on jatkunut? Olitko sinä hänen kanssaan jo ennen kuin aloimme seurustelemaan?”
”Ei minun ja Jackin juttua voi oikein kutsua seurusteluksi. Jaoimme yhden yön Tortugassa silloin, kun lähdin hänen mukaansa pelastaakseni sinut. Enkä koskaan saanut sitä yötä mielestäni, tajusin selaavani sitä mielessäni läpi yhä uudestaan. Varsinkin näiden muutamien kuukausien aikana, jolloin en nähnyt Jackia. Tajusin kaipaavani häntä. Haluan merille Jackin kanssa, kuulun sinne. Mutta en voi jättää sinua. Mitä minä teen?”
”En haluaisi luopua sinusta, mutta en oikein voi estääkään, jos olet tehnyt päätöksesi.”
”Mutta kun en minä ole vielä päättänyt mitään!”
”Siltä sinä kyllä vähän kuulostit. Aika alkaa uhkaavasti loppumaan. On kyllä jo liian myöhäistä perua häitä, kaikki on järjestetty valmiiksi ja suurin osa vieraista saapunut. Haluatko sinä todella jättää elämäsi Port Royalissa, missä sinulla on turvattu tulevaisuus, vaimo ja työpaikka vai lähteä merille, missä joudut alati ottamaan riskejä, elämään lainsuojattomana ja taistelemaan henkesi puolesta? Mieti tarkkaan, ennen kuin teet lopullisen päätöksesi. Minä en pakota sinua suuntaan enkä toiseen, koska jos olet se mies, johon rakastuin, osaat valita oikein.”
”Tiedän, että on jo myöhäistä mutta ymmärsin sen vasta tänään ollessani Jackin kanssa. Elizabeth kiltti, älä vihaa minua tämän takia! Tunnen oloni niin eksyneeksi ja avuttomaksi, enkä yhtään tiedä mitä tekisin. Merirosvopuoliskoni kaipaa merelle. Se haluaa herätä aamulla ja nähdä kuinka aurinko nousee horisontista ja värjää aaltoilevan meren punerruksellaan. Katsella ennen nukkumaanmenoa, kuinka kuun kalvakka hohde heijastaa itsensä hopeisesta vedenpinnasta. Mikään ei vedä vertoja meren kauneudelle, jos sen on kerran nähnyt, ei sitä voi noin vain unohtaa. Merirosvona olemisessa on jotain vapauttavaa, vaaroista huolimatta. Meri ei koskaan lakkaa muuttumasta ja siitä juuri pidänkin, en halua kangistua kaavoihin ja noudattaa sitä suunnitelmaa, mikä loppuelämääni varten on tehty.” Puhuessaan hänen silmiinsä oli ilmestynyt takaisin se innostunut säihkyntä, joka kuitenkin sammui jälleen hänen jatkaessa puhettaan.
”Toinen puoliskoni kuitenkin kieltäytyy jyrkästi jättämästä naista jota rakastan ja pakenemasta velvollisuuksia raukkamaisesti. Se käskee minun jäädä tänne, unohtaa typerät haikailut ja jatkaa kunniallista elämää, joka minulle on täällä Port Royalissa luvattu. Jos jotain on luvattu, se lupaus täytyy myös pitää. Varsinkin jos kyseessä on joku niin suuri asia kuin häät.”
Elizabeth oli huomannut muutoksen Willin katseessa, mies oli näyttänyt niin onnelliselta puhuessaan merestä. Hän tiesi, että hänen olisi luovuttava Willistä, tämän kohtalona oli lähteä merelle ja ryhtyä merirosvoksi, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Ilman Elizabethia. Syvällä sisimmässään hän oli tiennyt, ettei Will pysyisi hänen luonaan ikuisesti, hän vain ei ollut tahtonut myöntää sitä. Willin paikka oli Mustalla Helmellä Jackin vierellä, niin kuin hän itsekin sanoi. Ehkä juuri sen takia hän pystyi suhtautumaan asiaan järkevästi. Mieluummin hän menetti elämänsä rakkauden, niin kliseiseltä kuin se kuulostikin, miehelle ja merelle kuin toiselle naiselle. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään mahdollisuuksia Jackia ja merta vastaan. Rikkoen hiljaisuuden hän yllätti Willin pukemalla ajatuksensa sanoiksi.
”Sinun pitäisi mennä Jackin mukaan.” Will ei näyttänyt tajuavan, että Elizabeth oli tosissaan ja tarkoitti mitä sanoi. Hän vain tuijotti naista ymmällään osaamatta sanoa mitään.
”Olet onnellisempi, jos lähdet. Et kuulu tänne. Toivon vain, että et unohda minua kokonaan. Olen aina täällä, jos vaikka muutat mielesi.”
”Oletko aivan varma?”
”En, mutta haluan sinun olevan onnellinen. Sinun päätöksesihän se on, ei minun. Älä huoli häistä, minä selitän isälleni. Ainahan voimme vaikka valehdella vieraille, että merirosvot kaappasivat sinut.” Will veti Elizabethin lähemmäs kietoen hänet tiukasti syleilyynsä.
”Juuri tuon takia sinua rakastankin. Osaat aina sanoa mitä pitää tehdä, tilanteessa kuin tilanteessa ja pystyt suhtautumaan asioihin järkevästi etkä ala heti hössöttämään ja aiheuta kohtausta. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman sinua.”
”Lähtenyt Jackin mukaan muitta mutkitta”, Elizabeth hymyili pienesti Williin painautuneena kuin yrittäen pitkittää hetkeä mahdollisimman kauan.
”Autanko sinua pakkaamaan?”
”Kyllä minä selviän itsekin, mutta voit sinä auttaa jos haluat. Emme me kuitenkaan pääse lähtemään kuin korkeintaan huomenna. Miehistö on juhlimassa krouveissa, eivätkä he selviä ennen huomista, joten viivyn vielä tämän yön luonasi. Tuletko mukaani satamaan ilmoittamaan päätöksestäni Jackille?” Elizabeth nyökkäsi ja käsi kädessä he lähtivät kohti satamaa.
Oli jo myöhäinen ilta, aurinko oli laskemassa. Jack oli kivunnut mielipaikalleen keulankaiteelle istuskelemaan. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja hörppi automaattisesti rommia tuijotellessaan auringon painuvan horisontin taakse lähettäen viime säteensä värjäämään veden omalla punertavalla hohteellaan.
Hän oli varma, että menettäisi Willin lopullisesti, tämä oli liian kunniallinen karatakseen velvollisuuksiaan. Jos hän naisi Elizabethin, Jackilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia. Hän menisi häihin, kuten lupasi ja seilaisi sitten matkoihinsa niin pian kuin mahdollista. Yksi piraattina elämisen haittapuolista oli, että joutui elämään yksinäisenä. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että sattui löytämään harvinaislaatuisen naisen rinnalleen, joka suostui jättämään vapaaehtoisesti maalliset mukavuudet ja lähtemään merille. Toinen vaihtoehto tietenkin oli miehet, ei ollut mitenkään erikoista että merirosvot tunsivat vetoa molempiin sukupuoliin, suurin osa miehistöstä kun oli miehiä ja pitkät kuukaudet laivoilla lähensivät heitä entisestään.
Olihan Jack ennenkin tehnyt yhtä sun toista sekä miesten että naisten kanssa, mutta ei hän aikaisemmin ollut tuntenut näin vahvasti ketään kohtaan. Will oli ainutlaatuinen. Koska rakkaus ei kuulunut Jackin sanavarastoon, hän ei väittänyt rakastavansa toista miestä, hän vain tunsi syvää yhteenkuuluvuutta tätä kohtaan. Hän oli myös varma, että Will tunsi jotain häntä kohtaan, miksi tämä muuten olisi suostunut kahdesti, ajautuen toisella kerralla epäilemään jo valmiiksi suunniteltua tulevaisuuttaan.
Jack tiesi menettäneensä hänet. Huolimatta siitä, että Will oli puoliksi merirosvo, hän oli myös herrasmies, eikä jättäisi naista omien mielihalujensa takia. Jollei Elizabeth itse olisi niin typerä, että käskisi Willin lähteä, mitä Jack hyvin vahvasti epäili, ei kukaan voisi vapaaehtoisesti päästää sellaista miestä menemään. Jack oli vaipunut synkkiin mietteisiinsä kiroten itseään hölmöydestä, miksi hän oli antanut itsensä kiintyä Williin niin vahvasti. Hänellä oli ollut hyvin selvä tavoite, hän piti hauskaa niin monen kanssa kun halusi, mutta ei antaisi itsensä kiintyä kehenkään. Ja nyt mies nimeltä Will Turner oli kietonut kuuluisan kapteeni Jack Sparrown pikkusormensa ympäri ja saanut hänet romuttamaan kaikki hänen itselleen asettamat tavoitteensa niin tehdessään.
”We’re beggars and blighters and ne’er do-well cads. Drink up me ‘earties, yo ho. Aye, but we’re loved by our mommies and dads. Drink up me ‘earties, yo ho. Yo ho, yo ho, a pirate’s life for me.” Keulasta Will ja Elizabeth myöhemmin löysivät Jackin. Tämä tuijotti edelleen veteen, laulaen hiljaa vanhaa merimieslaulua ja painottaen lauluaan rommikulauksilla.
”Sinulla on hyvä mies, Elizabeth-kultaseni. Älä koskaan päästä häntä menemään”, hän lausahti vaivautumatta katsahtamaan tulijoita.
”Tuo tulee hieman myöhässä, Jack.” Elizabeth virkkoi värähtäen hieman viileän tuulenvireen leikitellessä heidän ympärillään. Will siirtyi vaistomaisesti lähemmäs lämmittääkseen naista, mutta tämä pudisti hiljaa päätään.
”Älä Will. Minun on muutenkin vaikea pidätellä itseäni heittäytymästä jalkoihisi ja rukoilemaan, että jäisit luokseni. Kyllä minä kestän pientä tuultakin, jos olen selviytynyt pahemmistakin tilanteista.” Jack kääntyi katsomaan heitä äimistyneenä kun Elizabethin lausumat sanat tihkuivat hänen rommin turruttamaan mieleensä.
”Hän lähtee kanssani? Sinä päästät hänet menemään?” Elizabeth nyökkäsi vastaukseksi. Jack nousi jaloilleen ja asteli tavallista enemmän hoipertelevilla askelilla naisen eteen.
”Etkö sinä tyttökulta ymmärrä mitä olet tekemässä?” hän melkein huusi kysymyksen ja painotti sanojaan heilutellen sormeaan toruvasti melkein kiinni Elizabethin kasvoissa, muuttaen sen suuntaa nopeasti osoittaakseen Williä.
”Olet tekemässä maailman suurimman virheen, jos päästät hänet menemään. Häntä täydellisempää ihmistä en ole koskaan ennen tavannut, olkoonkin vain, että hän ei välttämättä ole mikään varsinainen ruudinkeksijä, tai että hänen vaatetyylissään on aika paljonkin parantamisen varaa. En ole silti koskaan tavannut ketään jalomielisempää, rehellisempää, kunniantuntoisempaa ja toisia ajattelevaa ihmistä, joka sattuu vielä olemaan osittain merirosvo ja josta minä pitäisin. Toivon todellakin, että sinä ymmärrät mitä olet tekemässä, koska et tule koskaan tapaamaan ketään hänen laistaan.” Will punastui saamistaan kehuista ja Elizabeth painoi päänsä alistuneena, hän ei kestänyt katsoa Jackin suuttumuksesta leimuavia silmiä.
”Kiitos Jack, että muistutit juuri niistä asioista, minkä takia minä Williä niin paljon rakastan. Ja tiedän, että teen virheen, mutta en vain voi katsella häntä, jos hän joutuu elämään loppuelämänsä ansassa Port Royalissa. Haluan ennen kaikkea hänen olevan onnellinen, ja jos hän löytää onnen mereltä toisen miehen kanssa, minun on vain pakko päästää hänet menemään. Ehkä minä joskus löydän onneni jonkun toisen kanssa, mutta tulen silti aina muistamaan hänet. Anteeksi nyt, mutta minulla on vielä häät peruttavana.”
Elizabeth kiiruhti matkoihinsa jättäen miehet kaksin. Will oli lähtemäisillään hänen peräänsä, mutta Jack pysäytti hänet.
”Anna hänen mennä. Ei hän ole mikään posliinikukka, tiedät sen.” Will istahti kannelle ja hautasi päänsä käsiin. Jack huojui hetken paikoillaan ennen kuin istui hänen viereensä ja kietoi toisen kätensä hänen harteilleen.
”Olin varma, että valitset hänet.”
”Olisin valinnutkin, jollei hän olisi sanonut suoraan, että minun pitäisi tulla mukaasi. Hän on oikeassa, en olisi onnellinen täällä. Mutta en halua satuttaa häntä!” Hän ponkaisi pystyyn varoittamatta, kaataen kumoon häneen nojanneen miehen.
”Olisit satuttanut häntä joka tapauksessa. Hän olisi joutunut katselemaan sinua joka päivä tietäen, että olisit paljon onnellisempi jossain muualla. Joskus on vain osattava päästää irti, vaikka itse tahtoisi jotain aivan muuta.”
”Taidat olla oikeassa. Minun olisi parasta mennä, jos aion saada kaiken pakatuksi ennen kuin lähdemme.”
”Turhaan pidät kiirettä. Miehistöni oli varautunut useamman päivän ryyppyputkeen ja ovat täysin tuiterissa. En saa heitä töihin kuin korkeintaan huomisiltana ja silloinkin heillä kaikilla on takuuvarmasti kaamea krapula.”
”Haluan lähteä mahdollisimman pian. Mitä pitemmäksi hyvästelyt venyvät, sitä enemmän alan katua päätöstäni.”
”Voin yrittää etsiä heidät käsiini ja ilmoittaa suunnitelmien muutoksesta, mutta en lupaa, että se onnistuu.”
”Minun pitää joka tapauksessa mennä, lupasin viettää tämän yön Elizabethin kanssa. Lähetä minulle viesti kun olette valmiina lähtöön.” Toivotettuaan hyvää yötä Jackille, Will lähti laivalta jättäen kapteenin yksin tuijottamaan tyhjentynyttä rommipulloaan. Mietittyään hetken Jack päätti olla hakematta uutta ja suunnisti satamankrouveihin etsimään miehistöään, hän ei kuitenkaan elätellyt suuriakaan toiveita siitä, että löytäisi ketään heistä hereiltä, tai edes sen verran selvinpäin että nämä olisivat ymmärtäneet hänen käskyjään.
Will oli jo saanut kaikki tavaransa pakattua ja istui odottamassa Elizabethia melkein loppuun palaneen kynttilän heikossa valossa. Oli jo pitkälle yli puolen yön kun nainen astui sisään väsyneen näköisenä. Hän näytti hieman yllättyneeltä nähdessään Willin odottavan häntä tavarat valmiiksi pakattuina. Elizabeth antoi katseensa kierrellä hämärässä huoneessa, puolet tutuista tavaroista oli kadonnut.
”Se näyttää niin tyhjältä.” Willkin katseli huonetta, joka oli vain osa heidän kotiaan. Sen kaiken hän oli valmis jättämään saadakseen olla vapaa. Eikä hän katunut muuta kuin Elizabethin hylkäämistä.
”Niin näyttää. Miten isäsi kanssa meni?” Will kysyi kun Elizabeth käveli sermin taakse vaihtamaan vaatteitaan.
”Tiedäthän sinä hänet, hän raivosi aikansa ja vannoi julistavansa sinut lainsuojattomaksi, mutta minä sain hänet luopumaan siitä tuumasta. Jankutin hänelle niin kauan, että hän uskoi sen olevan myös minun tahtoni. Lopulta hän ymmärsi, vaikka asiaa ei hyväksykään, että se on parasta sekä sinun että minun kannalta, vaikka sydämeni murtuukin menettäessäni sinut. Hän lupasi hoitaa kaikki käytännön järjestelyt, mitä häiden perumiseen liittyy. Ja hän käski sanoa sinulle, että jos Musta Helmi ikinä saapuu Port Royaliin tai yrittää ryövätä hänen alaisuudessaan toimivia aluksia, hän julistaa sinut ja koko Mustan Helmen miehistön lainsuojattomiksi ja teloitettaviksi heti jos joku teidät täällä näkee. Hän teki myös hyvin selväksi, että minä en voi enää siinä vaiheessa vaikuttaa asiaan.”
”Kiitä isääsi puolestani, ja sano hänelle, että viesti meni perille, jos en itse tapaa häntä ennen lähtöäni.” Will sammutti kynttilän ja kipusi sänkyyn Elizabethin vierelle. Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja puristi tämän rintaansa vasten. Omiin mietteisiinsä vaipuneina molemmat nukahtivat.
Seuraavana iltana Musta Helmi odotti Port Royalin satamassa lähtövalmiina. Miehistö oli selvittänyt päänsä ennätysmäisen nopeasti ja Will oli saanut rahdattua tavaransa Jackin hyttiin, mikä tästä lähtien toimisi hänen kotinaan. Väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan laivan lähtöä ja supatteli kiihkeästi. Huhu oli kiertänyt nopeasti ja nyt kaikki tiesivät, että kuvernöörin tyttären häät oli peruutettu, koska hänen tuleva aviomiehensä oli päättänyt ryhtyä merirosvoksi.
Will seisoi laiturilla Elizabethin ja Jackin kanssa, kuten edellisenäkin päivänä. Kolmikko seisoi melko hiljaisena, kukaan ei löytänyt sopivia sanoja ilmaisemaan ajatuksiaan ja tunteitaan. Jack keinahteli kannoillaan hermostuneena, hän ei luottanut siihen, että kuvernööri pitäisi sanansa ja antaisi heidän poistua rauhassa ja pelkäsi koko ajan jostain ilmestyvän kasan sotilaita, valmiina pidättämään heidät.
”Ikävää pilata tämä herkkä hetki hoputtamalla, mutta meillä ei ole aikaa seisoskella tässä koko loppupäivää. Meidän pitäisi lähteä matkaan, jotta selviämme mahdollisimman pitkälle ennen kuin yö laskeutuu yllemme.”
”Pidä hyvää huolta hänestä, Jack. Tiedät miten tärkeä hän on minulle, ja sinulle myös.”
”Mitään muuta et voi olettaakaan, Elizabeth-kultaseni.” Jack lahjoitti jälleen tyylipuhtaan kumarruksen ja astahti taaemmas antaakseen Willille mahdollisuuden hyvästellä entisen morsiamensa.
”Lupaa minulle yksi asia, älä jää haikailemaan perääni koko loppuelämäksesi. Jatka elämääsi, en halua ajatella sinun elävän onnettomana loppuelämääsi.”
”En voi luvata mitään tuollaista. Enkä tule ikinä unohtamaan sinua.”
Will kohotti kätensä hyväilemään Elizabethin kasvoja kuin painaakseen ne mieleensä ja suuteli naista hellästi viimeisen kerran. Jack asteli lankkua pitkin laivaansa ja katsoen viimeisen kerran Elizabethin suuriin, ruskeisiin silmiin, Will seurasi perässä. Jack huusi lähtökäskyn miehistölleen ja nämä kiiruhtivat toteuttamaan sitä. Lankku vedettiin takaisin laivaan, kiinnitysköydet irroitettiin ja ankkuri kiskottiin ylös. Tuuli pullisti purjeet lähettäen Mustan Helmen seilaamaan kohti uusia seikkailuja. Will seisoi laivan perässä katsomassa loittonevaa satamaa. Hän näki väkijoukon vilkuttavan ja hajaantuvan sitten kuka minnekin. Yksinäinen hahmo kuitenkin seisoi laiturilla tuijottamassa auringonlaskua kohti seilaavaa laivaa. Jos joku olisi sattunut katsomaan yksinäisen hahmon kasvoihin, hän olisi nähnyt kuinka yksi kyynel valui pitkin vaaleaa poskea kimallellen auringon valossa. Se hahmo seisoi laiturilla vielä pitkään senkin jälkeen, kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä. Kyynel toisensa jälkeen valui hänen kasvojaan pitkin, eikä hän tehnyt elettäkään pyyhkäistäkseen niitä pois. Ne kyyneleet olivat ensimmäiset, mitä hän oli sallinut itsensä vuodattaa viimeisen parin päivän aikana. Ne olivat rakkaimpansa menettäneen naisen kyyneleitä.
Will ei kuitenkaan nähnyt kyyneliä, eikä sitäkään että Elizabeth seisoi yksinäisen ja eksyneen näköisenä laiturilla yön kietoessa hänet pimeään vaippaansa. Hän tunsi olonsa haikeaksi tietäessään, ettei enää koskaan tulisi asumaan Port Royalissa Elizabethin kanssa. Hänen elämänsä oli nyt täällä, merellä Mustalla Helmellä Jackin kanssa. Hän suuntasi askeleensa kohti laivaa ohjaavaa kapteenia. Hän kietoi kätensä takaapäin Jackin ympärille ja nojasi leukaansa tämän olkapäähän.
”Tervetuloa merirosvoelämään”, Jack käänsi ruoria ja puhkesi hiljaiseen lauluun, johon Will yhtyi.
”Yo ho, yo ho, a pirates life for me."
