Vahvemman oikeudella
paritus: Pansy/Ginny
ikäraja: K-16
genre: angstiin taipuvaa draamaa
beta: dally
yhteenveto:
Punaiset hiukset kiiltävät pimeässäkin likaisina, sinä näytät aina vain kamalammalta.
A/N: Kokeellinen teksti, yritin kovasti päästä eroon femme-maneereistani
Tekstin nimi ei ole erityisen onnistunut, mutta tähän päiväänkään mennessä en ole parempaa keksinyt.
Ne, jotka väittävät, että vihan ja rakkauden välinen ero on hiuksenhieno, eivät ole koskaan todella vihanneet ketään. Kaikki ne vastenmielisyyden vivahteet - kiihkeä ja kuluttava raivo, puhdas viha, pitkin selkäpiitä hämähäkin lailla hiipivä inho. Se saa koko kehon värähtelemään, nostaa ihon kananlihalle, vie ihmisen aistiensa äärirajoille ja samalla sulkee muun maailman pois.
Minä katson sinun pureskeltuja, rupisia huuliasi, ja sinä naurat, kovaa ja kirkkaasti, et lainkaan kuten pehmeässä pimeässä kuuluisi. Täällä varjojen tulisi hallita, kokonainen maailma pelkkää mustaa ilman harmaan selitteleviä sävyjä, synkkä harmonia vailla kaltaisiasi kimakoita riitasointuja. Ja minä vihaan, halveksun sydämeni pohjasta sinun pudottaessasi liian pitkälle poltetun tupakannatsan, kaivaessa melkein tyhjästä askista vielä toisenkin savukkeen, tai ehkä se onkin jo kolmas, hitostako minä tiedä, ei kiinnosta. Sinä sytytät sen toispuolisesti hymyillen, niin kitkerää ja katkeraa, vittumainen akka, sinä teet sen vain piruillaksesi - näyttääksesi, ettet pelkää.
“Yritä vaan, et sinä kuitenkaan ole mikään kuolonsyöjä.”
“Ja mistä sinä sen muka tiedät?”
“Senhän sinä haluaisit tietää… Kunhan heitin.”
“Jos olisin sinä, miettisin vielä toisenkin kerran ennen kuin avaan turpani.”
“Ja jos minä olisin sinä, miettisin vielä toisenkin kerran ennen kuin nuolen sisäsiittoisten, mielenvikaisten idioottien perseitä.”
“Professori Carrow ei ole mielenvikainen idiootti!”
“Kumpi?” sinä kysyt ja kohotat kulmaasi.
“Turpa kiinni, verenpetturi!”
Etkä sinä sano enää mitään, hymähdät vain ja pudistelet päätäsi. Liioitellen. Vedät syvään öistä ilmaa filtterin läpi. Punaiset hiukset kiiltävät pimeässäkin likaisina, sinä näytät aina vain kamalammalta, vitun hirveät siniset kumisaappaat eikä yhtäkään korvakorua tai sormusta. Rypistynyt savuke roikkuu suupielestäsi ja sinä revit kynsinauhojasi, minä näen kuinka hauras tupakkapaperi liimautuu huuliesi kuivahtaneeseen sisäpintaan ja odotan kuulevani, kuinka repäiset sen varovasti pois, mutta sinä et tee sitä vaan annat tupakan olla paikallaan. Savuttaa itsekseen.
Sinä katsot minuun uudelleen, hymähdät uudelleen, keskityt repaleisiin kynsinauhoihin uudelleen. Väitetään, etteivät huispaavat tytöt ajele ihokarvojaan, ja olen aivan varma, että sinun kohdallasi se pitää paikkansa. Minä nojaan seinään sinun vieressäsi, ehkä minä yritän tulla lähemmäs, ja ajattelen, että haluaisin naida sinua niin kuin naisten ei kai kuuluisi tehdä toisilleen. Nussia nopeasti ja helvetin kovaa, suutelematta ja turhia lääppimättä, ei mitään sensuellia tai kaunista, ei korsetteja ja sukkanauhoja. Eikä mitään erityisen rivoakaan, vain yksinkertaisesti naida. Tunteettomasti. Koskettaa kainalokuoppien kuparinvärisiä karvoja ja laueta sormesi sisälläni, katsoa lattialla lojuvia mutaisia saappaita.
“Mitäs kyyläät?”
“Mitäs luulet?”
“Vitun naurettavaa”, sinä toteat ja otat viimein savukkeen sormiesi väliin. Kämmenselkiesi iho on kuivaa, kuin matelijan nahkaa, suomuista ja hilseilevää, sinä näytät kamalammalta kuin tajusinkaan, ja minä haluan sinua. Ja vihaan. Sinä pudotat taas tupakannatsan, ja minä harkitsen, voisinko tehdä sen - toteuttaa sen toiveen, koskettaa kylmin sormin ja ottaa sinut. Vaikka väkisin. Vahvemman oikeudella, kuten kuolonsyöjät, olenhan minä kiduttanutkin. Ja sinä toistat: “Vitun naurettavaa.”
“Minä sinulle naurettavat näytän, petturihuora.”
Läimäyttäessäni sinua kuulen, kuinka liha kohtaa lihan, kovat rystyset luisen posken, ja sinä naurat taas, edelleen yhtä kovaa ja kirkkaasti. Etkä sinä sylje verta, kuten toivoin. Hymyillen tulet lähemmäs, kai kasvosi punoittavat hieman, vihmova sade liimaa hiuksesi pitkin päätä, painaa märät suortuvat suupieliin ja kaulalle, ja sinä näytät taas hieman paremmalta. Kohtalokkaalta.
Sinä kosketat huuliani ja kuiskaat minun olevan meistä kahdesta se petturihuora, kuiskaat sen niin läheltä, että tunnen höyryävän hengityksesi korvallani. Minä kuiskaan halveksivani sinua. Ja haluavani sinua. Ja sinun kätesi nousevat kasvoilleni, kosteat sormet ja varma ote. Minä nojaudun sinua kohti ja odotan huulet valmiiksi avoimina, ja sinä sokaiset minut kumauttamalla otsasi otsaani vasten. Syljet silmilleni, potkaiset hyhmäistä kuraa polvilleni.
“Sinä et ole mitään. Eikä sinusta ikinä tule mitään.”
Minä yritän huutaa perääsi, kirota ja kirkua, mutta ei ole mitään sanottavaa. Sinä katoat tummanvihreässä takissasi yöhön, kuuntelen askeltesi ja märän maan ääniä. Niin kuin sinä sanoit - ei mikään kuolonsyöjä, ei vaikka yritän, ei vaikka haluan. Tai halusin. Ja yritin. Enkä minä enää muista, mitä minä ajattelin, mikä helvetti minä oikein kuvittelin olevani, kun en kuitenkaan siihen yltänyt. En edes sinun kanssasi. En edes sinua varten. Ei yhtään mitään, vaikka sinua minä vihaan, halveksun, tunnen raivon ja inhon ja kaikki muutkin vastenmielisyyden vivahteet.