Ensikosketuksia
paritus: Amycus Carrow / Alecto Carrow
ikäraja: K-16
genre: insestistä rakkautta ja angstia
varoitukset: viitteitä väkivaltaan ja synkkiin aiheisiin
beta: yhyy
yhteenveto: Lasten viaton leikki väännettynä kieroutuneen teinin fantasioiksi hääyöstä oman sisarensa kanssa, siinä on vaikea nähdä enää mitään viehättävää.
A/N: Tämä on ficci, jonka uudelleen julkaisemisen kanssa arvoin aika pitkään. Puhtaasti tekstinä tässä on jotain minua häiritsevää, mutta koska paritus vetoaa minuun ihan hirvittävästi, niin en yksinkertaisesti voinut jättää tätä pois. Ehkä tässä on jotain niin keskeistä oman tuotantoni huomioon ottaen tai jotain.
Poikasten tultua muutaman päivän ikään eri sukupuolet on erotettava toisistaan.
Luin tuon lapsena jostain jyrsijöitä käsittelevästä kirjasta. Ajatus oli minusta kovin karu, miksi sisarukset eivät saisi varttua yhdessä? Isä valisti minua aiheesta kysyttyäni ja silloin sain ensikosketukseni siihen, mikä minussa on aina ollut pahasti vialla.
Ehkä meidätkin olisi pitänyt erottaa toisistamme minun saavutettuani kymmenennen elinvuoteni.
Aihe kiehtoi minua suuresti, en tosin vielä silloin ymmärtänyt miksi, ja aloin järjestelmällisesti tutkia tätä "sukurutsaksi" kutsuttua ilmiötä. Pyydystin kaksi hiirtä ja eristin uudet sukupolvet poikue kerrallaan - muut vapautin, en tarvinnut kuin yhdet poikaset, jotka lisääntyisivät keskenään. Halusin nähdä, milloin harjoittamani jalostus tuottaisi vain kuolleena syntyviä jälkeläisiä, mutta saavutettuani yksikorvaiset ja kolmijalkaiset, muutenkin vain lievästi epämuodostuneet poikaset, Alecto tuhosi projektini heittämällä ne ulos yläkerran ikkunasta. Hän oli kuulemma kyllästynyt hiiriin, ne olivat rumia ja tyhmiä, minun pitäisi mieluummin käyttää aikani hänen viihdyttämiseensä.
Se ei luonnollisestikaan ollut minulle minkäänlainen ongelma.
Koulun aloittaminen ei herättänyt minussa minkäänlaista innostusta, en ollut iloinen tai jännittynyt. Tunsin vain syvää syyllisyyttä siitä, että hylkäisin Alecton useiksi kuukausiksi, en olisi pitämässä hänestä huolta. Ikävöin häntä jatkuvasti, kirjoitin hänelle päivittäin, vaikka hän vastasikin vain harvoin. Joululomalla varastin hänen yöpaitansa, jotta voisin myös koulussa ollessani nukahtaa joka ilta hänen tuoksuunsa ja läheisyyteensä.
Piilottaessani vaivihkaa kyseistä vaatekappaletta tyynyni alle, tajusin ensimmäisen kerran kunnolla, ettei kaikki ollut niin kuin piti - että minussa oli jotain hyvin epänormaalia.
Ja se oli vasta alku.
Minun ei olisi koskaan pitänyt alkaa analysoimaan asiaa. Jos en olisi miettinyt sitä, en olisi ehkä koskaan tajunnutkaan sitä. En olisi milloinkaan käsittänyt, miten kieroutunut olin. Tai ainakin se olisi luultavasti tapahtunut paljon vanhemmalla iällä, vasta silloin, kun olisin pystynyt käsittelemään asiaa paremmin. 12-vuotiaan on vaikea kestää täyttä ymmärrystä siitä, että on täysin viallinen ja epäkelpo yksilö, jolla on vinoutunut sukuvietti.
Isoisäni oli surmannut itsensä kuviteltuaan, että puutarhakasvit yrittivät käydä hänen kimppuunsa, ja tätini oli päätynyt Pyhän Mungon suljetulle osastolle luultuaan poikaansa toistuvasti aviomiehekseen. Minä tiesin, että tulisin kulkemaan heidän jalanjäljissään, tosin sillä erolla, että minä tiedostin oman sairauteni.
Meillä oli lapsina tapana leikkiä häitä - minä olin kunnioitetun suvun päämies ja Alecto minun neitsytmorsioni. Isä saattoi hänet vierelleni alttarille, ja äiti julisti meidät mieheksi ja vaimoksi. Toisinaan, kun vanhempamme eivät olleet näkemässä, vaihdoimme osia, olimme komea sulhanen Alec ja hänen punasteleva nuorikkonsa Amy.
Viimeisen kerran leikimme yleisesti hyväksyttyä pariskuntaa Alecton ollessa kahdeksan vanha. Mitä enemmän minulle tuli ikää, sitä enemmän kaipasin noita leikkejä ja sitä tunnetta, joka minut valtasi kun painoin huuleni sisareni huulille isän ja äidin katsoessa meitä lempeästi. Voi kuinka herttaista. Silloin he eivät nähneet siinä mitään väärää, silloin se oli heidän silmissään vain oikein ja hyvää. Jos he olisivat tienneet, mitä vain paria vuotta myöhemmin ajattelin tyydyttäessäni itseäni, se ei olisi enää ollut suloista; lasten viaton leikki väännettynä kieroutuneen teinin fantasioiksi hääyöstä oman sisarensa kanssa, siinä on vaikea nähdä enää mitään viehättävää.
Olin itsekin sitä mieltä, minä oksetin itseäni. Vihasin jokaista ajatusleikkiäni ja halveksuin kyvyttömyyttäni kiinnostua muista edes suunnilleen ikäisistäni tytöistä. Vuosien saatossa yritin tapailla monia: nuorempia ja vanhempia, vaaleita ja tummia, kikattajia, kapinallisia, boheemeja ja suojelijaa kaipaavia. Yleensä kyllästyin ennen kuin mitään ehti tapahtua, kaikki tuntuivat keskinkertaisilta ja mielenkiinnottomilta. Muutamia kestin kosketukseen asti, parin kanssa jopa suutelin, mutta sen jälkeen en halunnut nähdä heitä enää koskaan. Fyysinen kontakti teki heistä vastenmielisiä ja vulgaareja, he näyttivät sen jälkeen silmissäni karkeiden ja rivojen pilapiirrosten hahmoilta.
Ironista, voisi sanoa, sillä sellaisena minä näin itsenikin.
Ja sitähän minä olinkin.
Kun teini-ikäni lähestyi loppuaan ja luonnonvastaiset himoni eivät ottaneet laantuakseen, keksin toinen toistaan mielikuvituksellisempia tapoja etsiä itseäni. Ehkä miehet eivät olisi niin luotaantyöntäviä. Tai lapset. Tai eläimet. Pelkkä ajatuskin etoi, mutta mikä tahansa olisi parempi kuin pakkomielteeni Alectoon.
Yllättäen mikään ei onnistunut ja olin vielä kaksikymmenvuotispäivänäni neitsyt. Alecto nauroi minulle tunnustettuani kyseisen faktan leikkiessämme totuutta ja tehtävää totuusseerumin ja komennuskirouksen avulla, hänen siveytensä oli siinä vaiheessa enää pelkkä kaukainen muisto.
En halunnut hänen tietävän aiheesta enempää, joten pitäydyin siitä eteenpäin pelkissä tehtävissä. Alecto sen sijaan vastasi kysymyksiini auliisti ja enemmän kuin mielellään, hän suorastaan provosoi minua yksityiskohtaisilla kuvauksillaan esittämään entistä tarkempia kysymyksiä, utelemaan vielä vähän lisää, odottamaan sitä kaikkein likaisimman tapauksen paljastumista. Hänen puhuessaan hänen ilmeensä muuttui aina hieman aiempaa hekumallisemmaksi, hän kostutti kielellään huuliaan aina vain useammin, hänen olonsa kävi vähitellen epämukavaksi ja hän alkoi kiemurrella tuolillaan katsoen minua merkillisesti.
Minä tuijotin sisartani häpeilemättömästi ja näin hänessä itseni. Samat punaiset hiukset ja muutamat hailakat pisamat, siniharmaat silmät ja aivan liian kalvakan hipiän. Alectolla se ei tietenkään ollut liikaa, hänen kalpeutensa ei ollut sairaalloisen näköistä vaan ennemminkin aristokraattista, tai kohtalokasta, en minä tiedä. Katseeni kulki tahtomattani alemmas, kaulalle, solisluille, ja lopulta avaran kaula-aukon reunalle. Hänen rintansa kohosivat ja laskivat kiivaasti hengityksen tahdissa, ja minä toljotin kuin en olisi koskaan ennen naista nähnytkään.
Alecton sormet hipaisivat poskeani, ja minä kavahdin kauemmas.
Ei meissä ollut mitään samaa, ei hän ollut samanlainen kuin minä. Hänen hiuksensa olivat astetta vaaleammat kuin minun, minun raskaat ja surumieliset kulmani eivät varjostaneet hänen kasvojaan, hänen täyteläiset huulensa taipuivat hymyyn paljon useammin kuin minun. Vilkaisin vielä kerran pehmeitä rintoja ja tahattomasti levitettyjä sääriä, ja ravistin päätäni. Ei, minun oli keksittävä jotain muuta, minun oli päästävä eroon niistä ajatuksista.
Olin vihannut ja halveksinut Walden Macnairia siitä asti, kun olin kuullut Alecton antaneen koskemattomuutensa hänelle, enkä ollut milloinkaan epäröinyt näyttää tunteitani miestä kohtaan. En siis aluksi käsittänyt, miksi Macnair kertoi minulle organisaatiosta, joka voisi olla kiinnostunut minusta ja johon kuuluminen hyödyttäisi minua itseänikin. Myöhemmin käsitin, että mies oli vain lunastanut itselleen korkeampaa asemaa, mutta sama se minulle - olin viimeinkin löytänyt sen Jonkin Muun, jota olin etsinyt lapsesta asti.
Pimeyden lordi lupasi minun saavan kaiken haluamani, jos vain polvistuisin hänen eteensä ja toteuttaisin hänen käskynsä. Tiesin, ettei hän voisi koskaan täyttää lupaustaan, ettei edes hänellä ollut valtuuksia siihen, mutta minä tottelin mielelläni, minä olin valmis toimimaan hänen jokaisen oikkunsa mukaan. Olin uskollinen ja nöyrä palvelija, olin luova nero, joka vei uhrien kidutuksen ja nöyryyttämisen aivan uudelle tasolle.
En milloinkaan nauttinut siitä, olisin mieluummin kääntynyt pois, kuunnellut vain epätoivoista huutoa näkemättä tuskaisia kasvoja, mutta en koskaan tehnyt niin. Pidin saamastani kunnioituksesta ja olivathan monet luomukseni varsinaisia taideteoksia, omalla tavallaan kauniita kaikessa raadollisuudessaan, mutta ne jättivät minut silti kylmäksi. Odotin joka kerta saavuttavani sen täyttymyksen, jonka vuoksi olin hakeutunut kuolonsyöjäksi, mutta vaikka kuinka juoksin sen perässä, en koskaan saanut sitä kiinni. Toisinaan onnistuin ehkä hipaisemaan sitä, mutta ei mitään sen enempää.
En tietenkään pystynyt pitämään suutani kiinni Alecton kysellessä minulta missä kävin, miksi olin yhtäkkiä väleissä Macnairin kanssa ja olivatko tahrat vaatteissani verta. En ole koskaan osannut valehdella Alectolle, enkä siis silloinkaan voinut kertoa muuta kuin totuuden. Hän tietysti halusi mukaan ja jos olen jossain huonompi kuin Alectolle valehtelemisessa, niin kieltämään häneltä sitä, mitä hän minulta pyytää.
Kaikki meni vanhan tutun kaavan mukaan - minä esittelin Alecton, hän lumosi kaikki ja minä jättäydyin taka-alalle, pois valokeilasta, hoitamaan meidän asemamme ja tulevaisuutemme kannalta tärkeitä asioita. Minä olin äly ja hän karisma. Yhdessä olimme täydellisiä, erillämme taas kovin vajaita, vain puolikkaita ihmisiä. Tai ainakin minä olin.
Varsin pian Alecto alkoi viihtyä Rabastan Lestrangen seurassa aivan erityisen hyvin, ja minä vetäydyin entistä kauemmas varjoihini, entistä syvemmälle pimeyteen pohjaton mustasukkaisuus seuranani. Olihan Alectolla miehiä ollut, mutta se ei ollut koskaan ollut mitään vakavaa, siihen ei ollut koskaan liittynyt sellaista tiivistä yhdessäoloa ja lempeitä katseidenvaihtoja.
Kun Alecto kertoi kihlautuneensa Rabastanin kanssa, minä aloin suunnitella murhaa, joko omaani tai Rabastanin, en ollut aivan varma.
"Iloisen uutisen" jälkeen minä ja Alecto lakkasimme puhumasta toisillemme, me kommunikoimme keskenämme huutaen, rääkyen, kiljuen ja karjuen. Usein meillä ei ollut mitään sanottavaa, ei mitään aloitusta, mutta me riitelimme silti. Me emme vaivautuneet edes keksimään mitään hataria tekosyitä, me vain solvasimme toisiamme.
Se oli omalla tavallaan siihenastisen elämäni parasta aikaa. Minä sain viimeinkin purkaa turhautumistani siihen, jonka syytä se oli, eikä Alecto arastellut näyttää vihaansa kaikin mahdollisin tavoin. Kun minä olin liian voimaton liikkumaan ja Alecto kyllästynyt kidutuskiroukseen, hän kyyristyi ylleni ja minä nautin jokaisesta läimäytyksestä, jonka hän vain suostui minulle antamaan. Minä en piitannut siitä, kuinka kipeää se teki, olihan hän lähelläni, hyvin lähellä, ja täysin vapaaehtoisesti. Minä itkin kivusta ja huumasta, ja se ärsytti Alectoa vielä lisää ja usein hän mursi nenäni, koska hänen mielestään minä ansaitsin sen. Minun olisi kuulemma pitänyt jo aikoja sitten lakata olemasta surusilmäinen pikkupoika ja alkaa käyttäytyä kuin mies.
Hän sanoi sen ehkä sadannen kerran vihkimisen jälkeen, ensimmäistä kertaa tyynenä. Hän ei murtanut nenääni, ei lyönyt, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, en ollut tottunut kuulemaan niitä sanoja ilman hänen läheisyyttään. Vedin Alecton rintaani vasten ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa hengittäen niiden tuoksua niin syvään kuin vain kykenin, nyt sille kaikelle oli tullut loppu. Hän oli nyt rouva Lestrange, meidän ei enää ollut sopivaa tapella kuin koko ikänsä pellossa eläneet kurittomat kakarat. Vaikka ei se kai koskaan mitenkään erityisen soveliasta ollut muutenkaan ollut.
Alecton kynnet pureutuivat kankaan läpi käsivarteeni hänen ripustautuessaan minuun, hänen hengityksensä oli katkonaista ja hänen hartiansa vapisivat. Minä vihasin Rabastania, hän oli vienyt minun Alectoni ja saanut tämän itkemään avioliiton ensimmäisten minuuttien aikana. Toivoin, että mies tulisi viemään vaimonsa pois ulottuviltani mahdollisimman pian, että hän näyttäisi minulle pitävänsä Alectosta huolta.
Minä odotin Rabastania, odotin aivan jumalattoman kauan, mutta häntä ei näkynyt tai kuulunut. Lopulta Alecto käänsi kyyneleiset kasvonsa minuun.
"Amycus, vielä ei ole myöhäistä. Lakkaa olemasta -"
En halunnut kuulla sitä enää kertaakaan, se lause nosti mieleeni muistot joka ikisestä huudetusta sanasta, jokaisesta läimäytyksestä, huulilleni vuotavasta verestä ja Alecton hiustenlatvoista, jotka kutittelivat kasvojani. Minä muistin, miltä hän näytti silloin, kuinka hänen silmänsä leimusivat ja kuinka hänen lihaksensa jännittyivät lyödessä. En kestänyt hänen anovaa katsettaan, halusin hänen olevan vihainen, minun Alectoni, raivottareni. Ja mitään sen kummemmin ajattelematta minä painoin huuleni hänen huulilleen kesken lauseen ja tungin kieleni kömpelösti hänen suuhunsa.
Alecto vastasi minun liikkeisiini, hän veti minua lähemmäs itseään ja hänen rintansa painautuivat minua vasten juuri niin pehmeinä kuin olin aina kuvitellutkin. Hän muutti minun irvokkaan tekoni maailman sensuelleimmaksi suudelmaksi, hänen huulensa olivat kosteat ja kehonsa niin vastaanottavainen, että olisin voinut itkeä silkasta henkisestä täyttymyksestä, jos en olisi juuri lakannut olemasta surusilmäinen pikkupoika.
Hän irrottautui minusta ja sanoi olevansa minusta ylpeä. Hänen pyynnöstään minä avasin morsiuspuvun hakaset ja hän riisuutui, jättäen ylleen valkoisen korsetin ja sukkanauhat. Hän pyysi minun päällyskaapuani ja minä annoin sen hänelle ymmärtämättä minkään tarkoitusta, minä vain katselin, kun hän kääriytyi mustaan kankaaseen ja taitteli huntunsa kaapuni taskuun.
Alecto oli kuulemma saanut tarpeekseen niistä häistä, hän halusi lähteä.
Mutta ei kotiin.
Hän halusi johonkin kauemmas, toiselle mantereelle, toiseen maanosaan. Siellä olisi helpompi hengittää, uudet paikat ja uudet ihmiset. Siellä ei valvottu niin tarkkaan, siellä kukin sai tehdä, mitä halusi, ketään ei kiinnostanut. Se kuulosti minustakin hyvältä.
Alecto sanoi, että siellä saattoi tietyissä paikoissa mennä naimisiin tuosta noin vaan, ettei kukaan jäänyt tarkistamaan tulevan liiton osapuolien taustoja. Olihan meillä nyt eri sukunimetkin, ei kukaan arvaisi, ei kukaan kiinnittäisi huomiota yhdennäköisyyteen.
Hän sanoi, ettei halunnut olla Lestrange.
Ja minä vilkaisin kaavun taskusta pilkottavaa hunnun kulmaa, tartuin häntä kädestä ja polvistuin hänen eteensä.
