Nimi: Huutaisi kaikille häpeästä
Kirjoittanut: Arte
Betannut: Picca
Ikäraja: S
Paritus: Hermione/Pansy
Tyyli: draamaa, surullisuutta, tunteita
Yhteenveto: Mitä tapahtuu PP'n kohtauksessa, jossa Hermione pakenee Ronin ilkeyttä muodonmuutostunnin jälkeen tyttöjen vessaan?
A/N Tekstejä, jotka on aloitettu iät ja ajat sitten, mutta saatu sitten hetken huumassa valmiiksi. Tästä tuli kovin erilainen kuin alun perin ajattelin, mutta tämä toteutustapa on paljon mielenkiintoisempi ja lukijalle haastavampi kuin edeltäjänsä. Siksi olenkin ehkä vähän hermostunut, millaisen vastaanoton tämä saa. Pidän tekstistä kovasti itse mutta toivon, ettei se anna liikaa omaa tulkinnanvaraa ts. lukija ei hämmenny liiaksi, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu.
Kommentit olisivat hienoja erityisesti tämän tekstin kanssa, koska haluaisin palautetta siitä, millainen teksti tämä teidän mielestänne on.
Huutaisi kaikille häpeästä
Ronin hampaat oli työnnetty ilkeän näköisesti alahuulen päälle ja käsi kohotettu korkeuksiin pojan hyppiessä tuolilla ja koettaessa matkia Hermionea parhaansa mukaan. Lavender ja Parvati ulvoivat naurusta.
Hermionen kädet tärisivät ja hän tunsi hallitsemattomien nyyhkäysten täyttävän rintakehänsä. Miten Ron saattoi! Kuinka tämä kehtasi tehdä hänestä pilaa... Hän tunsi poskiensa punehtuvan muistaessaan oman pilkallisen naurunsa Ronin ylikasvaneille kulmakarvoille, silmät kirkastuivat entisestään.
Mutta silti...!
Kello soi tunnin päättymiseksi. Hermione ponkaisi ylös, kaappasi laukkunsa nopeasti olkapäälleen välittämättä pöydällä lojuvista tavaroistaan ja ryntäsi ulos luokasta ennen kuin muut olivat ehtineet reagoida äkilliseen kellonsoittoon. Kenkien terävät lyönnit vasten kivilattiaa kaikuivat hänen ympärillään ja oli vaikeaa keskittyä, kun näkökenttä sumeni ja luokkatovereiden äänet kaikuivat korvissa. Hermione suuntasi kerrosta alempana sijaitsevaan tyttöjen vessaan, heittäytyi ensimmäiseen vessakoppiin ja puhkesi katkeraan itkuun.
*
Pansy istui pöntönkannen päällä ja kuunteli lähestyviä juoksuaskelia. Ne tömisivät käytävässä, ja pian ovi riuhtaistiin auki ja joku ryntäsi sisään. Kuului kova paukahdus, kun ovi iskettiin kiinni, ja sitten alkoi sydäntä raastava nyyhkytys. Pansy kohotti hieman kulmiaan. Kallisti päätään ja katsahti viereiseen valkeaan seinään, johon oli raapustettu ikitarttuvalla musteella typeriä lauseenpätkiä menneistä ajatuksista.
Kuka?
Hän nousi hiljaa pystyyn ja kuunteli. Nyyhkytys oli katkonaista ja nikottelevaa, pidäteltyä surua, joka patoutui rintaan ja purkautui sitten hallitsemattomina ryöppyinä, kun estäminen muuttui mahdottomaksi. Nenää niistettiin vessapaperin palaseen äänekkäästi.
Hän avasi oven hitaasti raolleen, hieman enemmän, kunnes pääsi livahtamaan ulos. Kapean huoneen vastakkaisella puolella seisoivat tuhriintuneet peilit, jotka heijastivat Pansyn ilmeettömät kasvot useaan kertaan. Luihuinen katsoi itseään silmiin pienen hetken verran – poskilla hehkui hailakka puna, silmät olivat tyhjät – ennen kuin antoi kenkiensä vingahtaa ja astahti toisen vessakopin eteen. Nyyhkytys lakkasi heti ja Pansysta tuntui, että itkijä oli työntänyt vessapaperia suuhunsa purutueksi.
Hän laski kätensä ovenkahvalle ja veti. Ovi avautui narahtaen sen verran, että Pansy saattoi nähdä kapeasta raosta sisään. Hän ei avannut suutaan edes silloin, kun tunnisti takkuisen hiuspehkon. Tuijotti vain nyrkkiin puristuneita käsiä ja kyynelten jättämiä rantuja rusottavilla poskilla. Raotti viimein ovea hieman enemmän niin, että saattoi ottaa pienen askeleen eteenpäin. Hänen kaapunsa hipoi Hermionen polvia.
“Mitä sinä haluat.”
Pansy avasi automaattisesti suunsa mutta huomasi, ettei löytänyt mitään sanottavaa. Ei hänen olisi kuulunut seisoa siinä hiljaa katsomassa, suu kiinni ja silmät särkien, katselemassa passiivisena poskille valuvia kyyneliä ja lyötyä olemusta. Oikea asenne olisi ollut huutaa ja pilkata ja ivata, nauraa räkäisesti ja solvata lisää kuraa niskaan, koska sitähän koko tyttö oli, kuraa.
Mutta kuinka hän olisi voinut, kun oli juuri äsken istunut täysin samassa asennossa viereisessä kopissa? Kämmeniin oli painettu syviä kynnenjälkiä, jotka tuntuivat käsiä liikuttaessa. Rinnassa ahdisti möykky, joka ei helpottanut useammallakaan nielaisulla. Kaavun taskussa oli ryttyyn puristettu vessapaperinpala.
*
“Mitä sinä haluat?”
Parkinson seisoi Hermionen edessä hiljaa tuijottaen, käsi ovenkahvalla. Ei sanonut mitään, vaikka Hermione olisi voinut vielä hetki sitten lyödä muodonmuutosesseestään vetoa, että tyttö nauttisi suuresti hänen ahdingostaan. Nauraisi kovaa ja pilkkaisi, huutaisi kaikille häpeästä. Ehkä tämä ei ollut vielä keksinyt tarpeeksi teräviä sanoja haavoittamaan häntä, tai latasi voimiaan. Odotti, ettei hän osaisi olla enää niin varuillaan ennen kuin iskisi.
Hermione puristi käsiään vielä kovempaa nyrkkiin ja painoi silmänsä tiukasti kiinni pakottaakseen kyyneleet pois. Hän ei halunnut olla heikko, ei varsinkaan Parkinsonin edessä. Se ei sopinut hänelle, heikkous oli heikkoutta varsinkin, jos kohde oli jotain niin mitätöntä kuin Ron ja tämän ilveily. Itkeä nyt sellaisen takia, hän oli tyystin menettänyt malttinsa...
Hän olisi halunnut nousta ylös, mennä pesualtaiden luo ja huuhdella kasvonsa kylmällä vedellä. Kiiruhtaa ulos ja esittää normaalia. Mutta Parkinson seisoi hänen edessään, niin lähellä että kaapu kosketti hänen polviaan. Hermionella ei ollut edes tilaa kohottautua eikä hän halunnut kosketusetäisyydelle luihuisen kanssa – ei varsinkaan, kun oli jo valmiiksi heikommassa asemassa.
“Väisty.”
Hermione niiskautti nenäänsä ja nielaisi hikkauksen. Hän vihasi värisevää ääntään.
*
Hermione ei ollut vieläkään kohottanut katsettaan ja kohdannut Pansya. Tyttö niiskautti nenäänsä ja koetti selvästi tukahduttaa tärisevän kehonsa liikkeet.
“Voithan sinä nousta ja lähteä, jos haluat.”
Pansyn teki mieli hymyillä neutraalille äänensävylleen. Toteamus kuulosti ennemminkin haasteelta, mikä luultavasti oli ihan viisasta. Miksi hän ylipäänsä oli valinnut neutraalin äänensävyn?
*
”Pansy, älä viitsi taas inistä. Ei sinun aina tarvitse valittaa noin paljoa.”
“Ei sinun ole aina pakko kerjätä huomiota, Pansy, on täällä muitakin ihmisiä kuin sinä.”
“Voisitko kerrankin ajatella muitakin kuin itseäsi, voisit edes vähän auttaa.”
“Ota nyt toisetkin huomioon, voi että on rasittavaa, kun käyttäydyt niin stereotyyppisen luihuisen tavoin.”
Mutta kun en minä!
*
Hermione tunsi kiukkua rinnassaan ja ponkaisi pystyyn. Hänen rintakehänsä painautui vasten Parkinsonia, kun luihuinen ei ottanut askeltakaan säilyttääkseen turvallista välimatkaa. Heidän hengityksensä kulkivat vastatahtiin, toisen rintamus ylös, toisen alas. Hermione sinkosi katseensa toisen silmiin ja hänen oli pakko ottaa tukea vessan seinästä säilyttääkseen tasapainonsa ja ollakseen kaatumatta tytön päälle. Ja koko ajan hän näki vain neutraalin, pelottavan passiivisen vastauksen vihreissä silmissä.
Hermione puristi huulensa yhteen ja läväytti kämmenensä vasten Parkinsonin hartiaa. Mutta liike toistettiin peilukuvana ja siinä he seisoivat, kapeassa tilassa, nenät melkein hipoen, sydämenlyönnit kurkussa tykyttäen. Kädet toistensa harteilla. Hermione kavensi silmiään haastavasti ja Parkinson toisti perässä. Nyt liikuttiin jo turvallisemmilla rajoilla, mutta sitten Pansy kallisti päätään hivenen oikealle eikä tarvinnut edes kumartua edemmäs.
*
Pansy pysäytti liikkeensä aivan Hermionen huulia vasten, ei painanut loppuun asti. Hän tunsi Hermionen hengityksen huulillaan, se kulki puuskauksina. Otteet hartioista olivat lujat ja varmat eikä katsekontakti ollut rikkoutunut kuin hetkeksi, kun rohkelikko oli nopeasti vilkaissut lähestyviä huulia. Hermionen silmäkulmissa oli vielä kosteita kyyneliä, ja Pansy kohotti viimein hitaasti sormensa pyydystääkseen yhden talteen. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja painoi sormensa pehmeästi huulilleen.
Hermione tuijotti.
“Minä en sinua pidättele”, Pansy tokaisi ja hymyili toispuoleisesti kuullessaan tutun äänensävyn. “Voit ihan rauhassa vollottaa lisää.”
*
Parkinson oli astunut kauemmas ja Hermione saattoi taas hengittää. Hän tuijotti tyttöä hetken aikaa sanomatta mitään, reagoimatta. Hänen rintaansa sattui ja Ronin sanat vihlaisivat edelleen, mutta toisen läsnäolo hillitsi silmien kirvelyä. Eikä luihuinen edelleenkään näyttänyt aivan täysin omalta itseltään. Hermione ei osannut järjestää ajatuksiaan, tuntui ontolta.
Käytävältä kuului askelia ja Hermione liikahti. Hän pujahti Pansyn ohi pesualtaiden luo katse lattian kaakeleissa ja juoksutti hanasta kylmää vettä kasvoilleen. Ovi avautui voihkaisten ja kevyet askeleet ilmestyivät sisään. Pieni käsi olkapäällä.
“Hermione? Oletko kunnossa?”
Hermione nosti katsettaan peilipintaan ja kohtasi Lunan huolestuneet silmät. Katsoi taakseen huoneeseen. Tyhjyyttä. Hän kääntyi kohti korpinkynttä ja hymyili laimeasti, kyyneleet tuntuivat polttavilta.
