mutta parin tunnin (hitto, jopa minuutin!) kuluttua haluan vain käpertyä jonnekin vällyjen väliin ja olla ihan yksin.
Bbuttis, mulla on sama juttu ja aina jossain välissä kaikkia sosiaalisia tapahtumia ja tilanteita iskee se tunne, että on ihan ylimääräinen siellä ja yleensäkin tuntuu siltä, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia muista ihmisistä kuin minusta eikä edes kuuntele mitä sanon. En jaksa alkaa tappelemaan tilasta ja ajasta ja muiden huomiosta muiden kanssa. Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Ei sillä väliä, mutta sitten taas toisaalta mietityttää, että miksi kukaan edes pyytä kun ei kerran kiinnosta. Joskus tuntuu jopa tosi nololta olla se ylimääräinen pyörä, jota roikotetaan mukana, mutta joka ei oikeasti ketään kiinnosta tai siltä näyttää ja tuntuu (tai kiinnostaa vasta viimeisenä ja aina silloin tällöin kun sattuu huomaamaan). Se on vähän säälittävää ehkä mutta mieluummin olen vähän säälittävä ihan itsekseni kuin seurassa.
Ja ihmiset tuntuu myös jotenkin aina suhtautuvan sillä tavalla. Siis että sitä on just se ihminen, joka on mukana mutta voisi ihan hyvin olla olematta. (Mutta toisaalta toi on kaksiteräinen miekka, koska sitten taas positiiviselta puolelta katsottuna ei tunnu ollenkaan pahalta myöskään jäädä pois - tietää että muut pystyy ihan hyvin pitämään hauskaa ja juhlimaan ilman minuakin. Mä tykkään siitäkin, koska ei tunnu siltä että muut olisi hauskanpidossaan koskaan riippuvaisia olemassaolostani, joten ei ole tunnetta pakosta olla paikalla. Ankeaa olisi, jos oma läsnäolo/poissaolo vaikuttaisi kovin suuresti muiden ihmisten elämään)
Toikin kyllä vaihtelee ihmisten ja omien mielialojen mukaan. Mun viihtymiseenkään ei paljoa toisaalta vaadita ja jos vaan ympärillä on jotain muutakin kuin pelkkiä ihmisiä (siksi en tykkää mennä pelkkiin seurustelubaareihin, koska noissa sen erityisesti huomaa ettei ole juttuseuraa seurassa vaan kaveritkin ryhmittyy puhumaan muiden kanssa ja huomaa jäävänsä ilman juttuseuraa hyvin äkkiä). En aina viihdy pelkkänä täytteenä, mutta toisaalta aika usein kyllä teen ihan sitäkin ja viihdyn ihan itsekseni seurassa varsinkin jos on musiikkia tai muuta seurattavaa ohjelmaa. Riippuu tosiaan tilanteesta. Syrjäytymisen tunne on pahempi mitä tutummassa porukassa on ja on varmaan aika tavalla itsestäkin kiinni, muttei sitä osaa muuttaakaan. Ainoa muutos vuosien mittaan sen suhteen on tapahtunut siinä, että sen tekee ihmisille nykyään enemmän tiettäväksi enkä tiedä onko se muutos ollenkaan edes hyväksi. No, on se ehkä itselle. Tietävät sitten muutkin etten ole aina tyytyväinen. (LOL! Olisinkin joskus) Sitä paitsi on aivan älyttömän ärsyttävää havaita itsessään mustasukkaisuutta kavereistaan tai edes sivumennen ajatella, että tuo ja tuo on parempia kavereita keskenään kuin minä ja tuo. Ne on just niitä, jotka tulee sosiaalisissa tilanteissa mieleen ja sitten alkaa ketuttaa se, että se on tullut mieleen, koska mitä hiton väliä eikä sitä normaalisti oikeasti edes ajattele. Tämä on joku lapsuudentrauma siitä kun aina menetti kaverinsa "paremmille piireille". Nyt ei sitten halua olla missään piireissä itse ja joka kerta kun havaitseekin itsessään sen asian, alkaa ketuttaa ja ottaa etäisyyttä.
Mä tykkään ihmisistä. Mutta vain ajatuksissani ja mielikuvituksessani.
Totuus taitaa olla aika toinen.