Otsikko: Vähemmän yksin
Kirjoittaja: Jolandina
Ikäraja: K-12
Paritus: Remus/Severus
Tyylilaji: Synkistelevää draamaa
Vastuuvapaus: En tietenkään omista mitään, mikä kuuluu J.K. Rowlingille (Potterversumi hahmoineen kaikkineen). Eikä tällä tehdä rahaa.
Kun Severus vihdoin sai ihmissuden ymmärtämään tilanteen, toisen silmissä ja koko kasvoilla paistava loukattu, petetty, kertakaikkisen maahan poljettu ilme oli jotain sietämätöntä.
Alkusanat: Tämä on kirjoitettu Finin LWX-haasteeseen, Kuurankukan haasteeseen lähettämät lyriikat löytyypi lopusta. Biisi on My Chemical Romance - I don’t love you, ja tosiaan aika lavealla tulkinnalla mennään.. Kuurankukalle kiitokset tuesta tämän kanssa <3
Vähemmän yksin
Yksinäisyydestä oli muodostunut Remuksen ainoa todellisuus jo lapsesta saakka. Vaikka hän loputtomien murskattujen haaveiden jälkeen silloin tällöin antoikin toivon nousta sisällään, hän oli kasvanut hyväksymään tilanteensa. Muuta hän ei jaksanut, eikä osannutkaan, odottaa.
Kouluaika kuitenkin muutti kaiken. Remus ei ollutkaan enää yksin, vaan osa jotakin, osa kelmejä. Porukkaa, jossa kaikki hyväksyivät hänet niin kuin hän oli, katsoivat häntä suoraan silmiin ja kohtelivat kuin vertaistaan. Kuin ihmistä.
Vaikka Remus oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana, hänellä riitti sylikaupalla myötätuntoa syrjittyä ja yksinäisiä kohtaan, eikä vähiten juuri sitä yhtä, joka hänen myötätuntoaan olisi ehkä kaikkein kipeimmin kaivannut; sitä yhtä ainoaa, jolle hän ei myötätuntoaan saanut osoittaa.
Remus kykeni elävästi muistamaan Siriuksen ja Jamesin tyrmäävät katseet, jotka oli saanut osakseen, kun ainoan kerran oli yrittänyt pitää Severuksen puolia suoraan heitä vastaan. Tämän kerran jälkeen Remus ei ollut uskaltanut enää yrittää. Ystävien menettäminen olisi ollut hirveintä, mitä Remus olisi voinut kuvitella itselleen tapahtuvan, eikä hän uskaltanut riskeerata sen uhalla lainkaan.
Kaikki, mitä hän saattoi tehdä, oli vain jättäytyä taka-alalle; jos hän ei itse osallistunut kiusaamiseen, sehän oli kuitenkin melkein kuin hän olisi asettunut puolustamaan kiusattua? Niin ainakin hän uskotteli itselleen.
Tylypahkan jälkeen Remus joutui ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kokemaan samaa ulkopuolisuutta kuin ennen kouluun menoa. Minne hän menikin, katseet olivat pitkiä, arvioivia ja alistavia. Nyt hänellä oli kuitenkin ystävänsä, ja vaikkei hän enää tavannutkaan heitä päivittäin, silti viikkoihin sisältyi useita hetkiä, jolloin hän saattoi unohtaa muut ja olla vapaasti seurassa, jossa häntä arvostettiin. Johon hän kuului.
Remuksen olisi kuitenkin pitänyt tietää paremmin. Hän oli ollut aivan liian pitkään liian onnellinen, hänen olisi täytynyt osata odottaa, ettei onni kestäisi hänen elämässään. Se ei kuulunut hänelle. Silti mikään ei olisi kyennyt valmistamaan häntä siihen, että hän menettäisi kaiken, yhdellä kertaa.
Niin kuitenkin kävi. Yhtäkkiä ei ollut enää Jamesia, Lilyä eikä Peteriä. Ei enää sitä Siriusta, jonka hän oli tuntenut. Vaikka yksinäisyys ei ollut Remukselle mitään uutta, nyt siihen oli lisätty menettämisen tuska. Aikaisemmin hänellä ei ollut ollut mitään, mitä olisi voinut menettää; nyt ei ollut enää mitään jäljellä menetettäväksi.
Suru ja sisuskaluja raastava paha olo oli turhankin helppoa hukuttaa viinaan. Ja istuessaan yksin hämyisän pubin varjoisimmassa nurkassa hän koki olevansa kuitenkin vähemmän yksin.
Eräänä iltana, kun Remus asteli väsyneenä kantapaikkaansa, tilasi juomansa ja kääntyi suunnistaakseen tutulle paikalleen, hän huomasi sen olevan varattu. Ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Hyvin pienen hetken asiaa harkittuaan Remus päätti mennä paikalleen. Muukalainen voisi poistua siitä, jos hänen seuransa ei kelpaisi. Kun yksinäinen, lysyssä istunut hahmo sitten nosti katseensa Remukseen, tämä tajusi tehneensä typerimmän päätöksensä aikoihin. Mustien silmien terävä katse lävisti hänet tehokkaammin kuin usea taika olisi tehnyt.
”Sinä.”
Hampaiden välistä sihahdettu sana ei kuitenkaan ollut niin täynnä vihaa, kuin Remus oli olettanut.
Remus valahti seinään nojaten istumaan penkille. Epätasainen kiviseinä raapi hänen selkäänsä ikävästi, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän laski lasinsa hitaasti pöydän pinnalle. Neste jäi pyörimään lasin reunoja myöten, etsien pakoreittiä vankilastaan. Remuskin olisi halunnut juosta pakoon, muttei toisaalta olisi halunnut liikahtaa mihinkään. Syvä huokaus karkasi hänen huuliensa välistä.
Miehet istuivat lähekkäin, vaihtamatta kuitenkaan sanaakaan. Vaikka Remuksen katse olikin tiiviisti keskittynyt hänen sisällöltään alati hupenevaan lasiinsa, hänen ajatuksensa eivät totelleet yhtä kurinalaisesti. Kuinka voimakkaasti hän halusikaan kertoa, kuinka pahoillaan oli. Pyytää anteeksi. Hän ei kuitenkaan saanut puettua haluaan sanoiksi, ja tiesi, etteivät muutamat kauniit sanat hänen raukkamaisuuttaan korvaisi.
”Hän oli sinulle tärkeä.”
Remuksen ei tarvinnut kysyä, ja toteamuskin tuntui yhtäkkiä aivan päivänselvältä. Hän ei tajunnut kuinka ei ollut osannutkaan ajatella asiaa siltä kannalta aikaisemmin.
Kun Remus vihdoin uskaltautui kohottamaan katseensa lasistaan, hän näki mustien silmien peilaavan hänen omat tunteensa. Toivo heräsi hänen sisällään: ehkä hän ei ollutkaan niin yksin kuin oli luullut olevansa. Joku muukin saattoi jakaa saman yksinäisyyden, saman menetyksen tuskan.
Remus ei olisi koskaan uskonut, kuinka kahden toisilleen lähes tuntemattoman nuoren miehen välinen keskustelu saattaisi soljua niin luontevasti. Silloin tällöin puolihuolimattomasti ilmaan päästetyt ajatukset olivat kuin suoraan toisen päästä, jaettu ulkopuolisuus ja yhteinen suru sitoivat heidät yhteen tiukemmin kuin monen vuoden tutustuminen. Lauseiden väliin jäävä, usein pitkäkin hiljaisuus ei ollut lainkaan painostava, vaan täynnä äänettömiä sanoja, yhteisymmärrystä.
Illan vaihtuessa yöksi, usean lasillisen ja tuopillisen jälkeen Remus tunsi havahtuvansa hereille hänet vallanneesta horroksesta. Hänen kätensä lepäsi rennosti pöydän päällä, ja aivan samoin oli Severuksen käsi hänen kätensä vieressä. Aivan lähellä. Remus tunsi olonsa liian raukeaksi ja nautinnolliseksi liikahtaakseen lainkaan.
Hänen katseensa harhaili toisen miehen kapeissa, pitkissä sormissa, siirtyen hieman rytyssä olevan mustan hihan verhoamaa kättä ylöspäin. Vasta nyt hän huomasi Severuksen tuijottavan häntä. Katse salpasi Remuksen hengityksen. Surun, himon ja kaipuun yhdistelmä oli lumoava. Remus unohti itsensä, Severuksen, sen ketä he olivat, ja hukkui katseeseen. Enää millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että vaikka he olivat ihan lähekkäin, he olivat aivan liian kaukana toisistaan.
Vaikka heitä erottavat tuumat väistyivät helposti heidän välistään huulten painuessa yhteen kokeilevaan suudelmaan, Remus ei tuntenut pääsevänsä tarpeeksi lähelle toista miestä. Ei vielä siinäkään vaiheessa, kun heidän alastomat, hikiset vartalonsa painuivat väsyneinä lähekkäin hänen makuuhuoneessaan ikuisuudelta tuntuvia hetkiä myöhemmin.
Ensimmäinen kerta toistui säännöllisen epäsäännöllisesti kuukausien kuluessa. Kuin huomaamattaan Remus ajautui toisen elämään, ajatusmaailmaan ja kokemuksiin, kokien ne ominaan. Yhdessäolo oli helpottavaa, jaetut hetket lupaus siitä, etteivät molemmat olleet täysin yksin. Sanaton yhteisymmärrys oli lohdullista, fyysinen läheisyys kipua turruttavaa. Remus koki heidän olevan niin samalla aaltopituudella, ettei turhia täytesanoja tarvittu.
Severus oli jotain täysin muuta kuin mitä Remus oli olettanut tämän olevan, eikä hän tiennyt, milloin kiintymys vaihtui riippuvuudeksi. Hän ei edes osannut erottaa niitä enää tosistaan. Eikä hän silti osannut olla ajattelematta sitä, että joskus tämäkin hyvä lähtisi hänen elämästään. Jossain vaiheessa Severusta ei enää yksinkertaisesi vain olisi, tai tämä ei enää haluaisi. Nämäkin ajatukset Remus hukutti fyysiseen läheisyyteen. Rakkauteen, kuten hän halusi ajatella ja toivoa.
Pian Remus tajusi elävänsä vain heidän yhteisiä hetkiä varten, odottavansa vain seuraavaa tapaamista, edellisestä uneksien. Irti päästäminen tuntui mahdottomalta. Silti silloin tällöin hän tunsi tavoittamattoman välimatkan olevan yhä heidän välillään.
***
Severus ei todellakaan tajunnut, miksi oli ensimmäisen kerran langennut Lupiniin, eikä osannut sanoa, miksi oli jatkanut suhdetta. Tai mitä suhdetta? Heillä oli vain yhteisiä öitä, pimeydessä jaettuja hetkiä. Ei mitään muuta. Eihän heillä edes ollut mitään yhteistä. Hän halusi estää itseään löytämästä mitään syvempää yhteyttä. Se oli vain seksiä, siksihän he eivät edes puhuneet toisilleen juuri mitään. Ihmissuden kanssa vehtaaminen oli vain hyvä tapa pitää harhailevat ajatukset kurissa.
Hän oli menettänyt sen ihmisen, joka merkitsi hänelle kaikkea. Jo kahdesti, toisella kertaa lopullisesti. Peruuttamattomasti. Lupin toi muuta ajateltavaa, auttoi unohtamaan. Mitä enemmän Severus kaipasi, sitä enemmän hän toista halusi, sitä voimakkaammaksi, rajummaksi hän kävi.
Kynnet raapivat jo valmiiksi revittyä ihoa, huulet ruhjoutuivat huulia vasten, ikävä haihtui. Tai ainakin hälveni, haalistui.
Kunnes Severus löysi itsensä ajattelemasta toisen tunteita. Ei tämän näin kuulunut mennä. Hänen ei kuulunut välittää siitä, mitä ihmissuden päässä liikkui. Ei olla kiinnostunut tämän hyvinvoinnista.
Severus ei muistanut, missä välissä oli päästänyt katkeruuden toista kohtaan hiipumaan. Missä välissä oli antanut itselleen luvan kehitellä jonkinmoisen, vaikkakin huteran, tunnesiteen toista kohtaan. Hän olisi halunnut olla katkera, piiloutua vihaisen kuoren alle, suojaan. Muttei hän enää päässyt, kun oli kerran päästänyt itsensä sieltä ulos.
Hän ei tiennyt, kuinka oli ajautunut tähän tilanteeseen, eikä varsinkaan sitä, kuinka päästä siitä pois. Toisaalta hän ei halunnutkaan siitä pois, ensimmäistä kertaa koko hänen elämänsä aikana hänellä oli joku, joka todella ymmärsi häntä. Joku, joka halusi häntä, sellaisena kuin hän oli. Oikeastaan toista kertaa, mutta ensimmäinen oli kielletty hänen ajatuksissaan. Ehdottomasti.
Silti hän ei osannut olla välittämättä toisen silmissä liian usein kytevästä surusta; samanlaisen katseen hän tunnisti heijastuneen peilin kautta hänen omista silmistään pahimmilla epätoivon hetkillä. Silloin, kun millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Millään muulla kuin sillä, kuinka kipua pääsisi pakoon.
Ei hän kuitenkaan halunnut auttaa toista pakenemaan. Hän halusi vain paeta itse.
Toisaalta hän ei myöskään halunnut satuttaa toista enää yhtään enempää.
Ainoa tapa, jolla hän uskoi kykenevänsä pääsemään tilanteesta eroon, oli se, että hän jättäisi toisen rauhaan. Lopettaisi tämän kaiken, mitä heillä olikaan: hän ei halunnut kutsua sitä edes kiintymykseksi. Eräänä yönä Lupinin huulilta karannut varovainen rakkaudentunnustus oli saanut Severuksen niskakarvat pystyyn, katkeran kuoren nousemaan pintaan. Severuksen pitäisi pelastaa toinen häneltä itseltään, ennen kuin hän aiheuttaisi tälle vielä enemmän tuskaa.
Toisen pelastaminen kävi kuitenkin huomattavasti hankalammin kuin mihin Severus oli varautunut. Lupin roikkui hänessä kiinni tiukemmin kuin hän oli huomannutkaan. Hienovarainen vihjailu kaikui kuuroille korville. Suorempikaan lähestymistapa ei tuottanut haluttua tulosta.
Mahdollisimman julmatkaan keinot eivät auttaneet, ihmissusi takertui häneen vain yhä voimakkaammin. Kuin tämä olisi elänyt hänestä, aivan kuin hän olisi ollut tälle happea, jota täytyi hengittää pysyäkseen elossa. Severus tunsi itsensä kuitenkin huonoksi ilmaksi: saastuneeksi, pahaa aiheuttavaksi, kuolettavaksi. Hän oli itse aivan liian tyhjä antaakseen toiselle mitään siitä, mitä tämä kaipasi. Mitä tämä tarvitsi ja myöskin ansaitsi.
Vaikka hän satutti itseään joka kerta, kun näki loukatun katseen Lupinin silmissä, suunnitelmassa oli pysyttävä. Jääräpäisinkin ymmärtäisi kyllä joskus, hän ei vaan saanut antaa periksi. Siitäkin huolimatta, että toinen aina suuttumuksen laannuttua palasi hänen luokseen.
Rohkelikkomaista jääräpäisyyttä Severus ei kuitenkaan ollut tottunut kohtaamaan, saati sitten käsittelemään. Miksei toinen suostunut lähtemään, nyt kun se vielä olisi jotenkuten mahdollista? Nyt, kun he eivät olleet vielä liian syvällä toisissaan.
Kun Severus vihdoin sai ihmissuden ymmärtämään tilanteen, toisen silmissä ja koko kasvoilla paistava loukattu, petetty, kertakaikkisen maahan poljettu ilme oli jotain sietämätöntä. Mutta muutakaan ei voinut.
Viimeinen kerta. Severus tiesi sen. Ei kukaan enää jaksaisi palata. Ei edes maailman hyväuskoisin houkka. Hän katseli kuukausien aikana tutuksi käyneen selän loittonemista. Hänen täytyi kerätä koko tahdonvoimansa käyttöön, ettei olisi huutanut toisen perään. Pyytänyt, anellut jäämään. Käskenyt, komentanut, rukoillut, luvannut ihan mitä tahansa. Mutta ei. Hänen täytyisi pysyä vahvana. Silti hän ei voinut olla toivomatta toisen kääntyvän, sanovan sanat, jotka hän lähes epätoivoisesti halusi kuulla. Sanat, jotka kertoisivat, ettei kaikki ollutkaan ollut vain kuvitelmaa.
Lupin kääntyi ovella katsomaan taakseen viimeisen kerran. Loukattu olemus oli hälventynyt hieman, silmissä paloi taistelutahtoa, hiven halveksuntaakin.
”Minä olin niin väärässä”, Lupinin ääni tihkui vihaa. ”Minä en rakasta sinua, enkä tiedä, rakastinko koskaan!” Mies ei vaivautunut avaamaan ovea, vaan kaikkoontui jättäen jälkeensä vain hennon ilmavirran. Tyhjyyden.
Severus huomasi polviensa tärisevän ja vaipui raskaasti istumaan käytävän kylmälle lattialle. Hän kolautti takaraivonsa kipeästi seinään. Tarkoituksellisen kovaa. Kyyneleitä ei tullut, muttei ollut myöskään voimaa liikkua minnekään. Hän oli taas menettänyt elämänsä tärkeimmän ihmisen. Ajanut toisen tahallisesti pois, pelastaakseen tämän itseltään. Aivan kuten Lilynkin aikoinaan.
***
Vuosien kuluessa Remus oppi ymmärtämään lyhyeen loppuneen suhteensa raadollisuuden. Molemmat olivat hakeneet toisistaan vain liennytystä pahalle ololleen, käyttäneet tosiaan julmasti hyväksi. Silti hän ei osannut olla toivomatta, josko kuitenkin taustalla olisi ollut jotain muutakin kuin vain tarve purkaa katkeruutta. Jotain oikeaa, todellista.
Kun Dumbledore kutakuinkin kymmenen vuotta myöhemmin tarjosi hänelle pimeyden voimilta suojautumisen opettajan virkaa Tylypahkasta, Remus ei empinyt kauaa. Vaikka hän tiesi, että joutuisi kohtaamaan taas Severuksen, vain Tylypahkan muurien sisässä hän oli koskaan ollut oikeasti onnellinen. Severuksen kohtaamisen aiheuttama häpeä oli pienempi paha kuin loputon yksinäisyys ja eristyneisyydessä eläminen.
Lukukauden kuluessa Remus ei silti kyennyt estämään itseään pohtimasta, suostuiko Severus keittämään niin täydellistä sudenmyrkkyjuomaa vain rehtorin pyynnöstä, vai saattaisiko taustalla olla jotain muutakin.
Well, when you go
Don't ever think I'll make you try to stay
And maybe when you get back
I'll be off to find another way
When after all this time you still owe
You're still the good-for-nothing I don't know
So take your gloves and get out
Better get out
While you can
When you go
Would you even turn to say
"I don't love you
Like I did
Yesterday "
Sometimes I cry so hard from pleading
So sick and tired of all the needless beating
But baby when they knock you
Down and out
It's where you oughta stay
When after all the blood that you still owe
Another dollar's just another blow
So fix your eyes and get up
Better get up
While you can
Well come on, come on
When you go
Would you have the guts to say
"I don't love you
Like I loved you
Yesterday"
I don't love you
Like I loved you
Yesterday
