Nimi: Unelmaa ollut olemassakaan
Kirjoittaja: minä itse
Ikäraja: K-16
Genre: drama, vähän angst
Paritukset: Harry/Ron, Neville/Hannah
Varoitukset: huumeita, maininta seksistä ja kuolemasta
A/N: tajunnanvirtaahan tämä on aikalailla kokonaan
Ideasta kiitos ja kunnia Buttismuruselle :3
Unelmaa ollut olemassakaan
Elämä sykki suonissa, surisi päässä ja kiertyi hieksi korvanlehdille.
”Ei vittu!”
Harry raotti kiinnipuristettuja silmiään ja näki näkökentässään Ronin pisamaisen, innosta rypistyneen nenän. Hengittäminen oli hetken vaikeampaa.
”Mitä?”
Mustahiuksisen pojan ääni oli karkea, lima kurkussa pyrki tukkimaan sanat piiloon.
”Kompastuin. Neville lähti hakemaan lisää sätkiä.”
Pilven makea haju leijaili ullakolla, paha olo nivoutui solmuiksi vatsanpohjalle.
”Tuu. Mennään katolle.”
Ikkuna oli helppo saada kammetuksi auki kahdestaan, viimeisten kesäöiden tuuli puhalsi lempeästi lattian pölyä pois paikoiltaan. Piti saada asiat liikkumaan, mennä eteenpäin. Aina piti yrittää mennä eteenpäin. Niin ne saatanan sosiaalitantat kulmikkaitten silmälasiensa ja ekopaperilehtiöittensä takana piilotellen väittivät ja katsoivat opetellun myötätuntoisesti. Eteenpäin, eteenpäin, tukkeita ei suvaittu tässä oravanpyöräyhteiskunnassa, eikä kellään ollut aikaa surra hautakiven äärellä, kun piti rakentaa tulevaisuutta. Eilinen oli historiaa, puhumattakaan siitä, mitä tapahtui noin neljä kuukautta sitten. Tai ennen sitä. Mennyt oli historiaa, historia oli turhaa, roskaa, ei mitään järkeä muistella.
”Miks me tänne tultiin?”
”Koska.”
”Eiku, ihan tosi, miks?”
”Koska mä olen Harry vitun Potter ja saan tehdä mitä haluan.”
Taivaanrannassa vaaleanpunaiset pilvet lipui niin kuin aina ennenkin, muistuttivat siitä, että elämä jatkuu ja muuta älytöntä. Kuusenlatvat piirtyivät tummina ja väärinä vasten vaaleaa taivasta ja yhtäkkiä Harrya palelsi.
”Tässä, ota tää.”
Ilmeisesti Ron oli huomannut ja tarjosi nyt vanhoilta kirjoilta ja omenapiirakalta tuoksuvaa, nukan valloittamaa villatakkia toisen pojan harteille.
”Kiitti.”
Salaisuus oli siinä, että puhalsi savun heti ulos, eikä vetänyt henkeen. Olisi voinut alkaa yskittää.
Oikeasti se salaisuus oli siinä, että vetäisi sormet pois ihokosketuksesta kolmen sekunnin jälkeen. Olisi voinut johtaa mihin vaan.
Nevillen laahaavat askeleet kantautuivat korviin.
”Mä arvasin, että te istutte täällä.”
”Saitko sä ne?” Ron kysyi välittömästi ja melkein repi pari sätkää itselleen toisen pojan ojennetuista sormista.
”Mistä sä nyysit noita?”, Harry havahtui ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen.
”Finch-Fletchey toimittaa nykyään. Tietty entiset puuskupuhit saa halvemmalla, mutta ei se hinta paha rohkelikoillekaan ole.”
”Ei menny senkään pojan elämä putkeen.”
Neville hymähti.
”Menikö kenenkään?”
Harry irvisti.
”Hermionella menee hyvin nykyään.”
”Hei, oikeasti. Herm on ministeriön huora, se painaa kymmenentuntista päivää ja noin viittäkymmentä työntekijää siinä samalla.”
”Sitä tekee, mitä täytyy.”
Ron tuhahti happamesti.
”Hyväksytään nyt vaan se tosiasia, että me ollaan kadotettu sukupolvi. Ei me tästä enää nousta, niin että silmät kiinni ja kädet ja jalat vaunun sisäpuolella vaan.”
”Ja nyt jotain ilosempia asioita, kiitos. Kuten se, että mä olen millin päässä siitä, että opettelen lentämään.”
”Sä olet Harry entinen huispaaja. Sä jos kuka osaat lentää!”¨
”Ilman luutaa, Longbottom. Ilman luutaa.”
Ron takertui kiinni Harryn jalkaan, kun tummahiuksinen poika yritti horjua ylös.
”Et mene minnekään.”
”Kyllä mä nyt opettelen lentämään.”
”Joo, anna sen levittää siipensä, Ron! Päästä lapsi suureen maailmaan.”
Sanoja seurasi nauru, jollaista Nevillen suusta ei kai kukaan kouluaikoina odottanut kuulevansa.
Harry raahautui katon poikki Ron yhä jalassaan roikkuen. Punahiuksinen poika tarttui ylempää ja onnistui taklaamaan kaverinsa nurin.
”Ai saatana”, silmälasipäinen ähkäisi ja yritti pyristellä irti, mutta Ron oli voimakasrakenteisempi. Pian Harry löysi itsensä katon ja Ronin välistä, lantioluilla istuvan pojan sormenpäät viistivät pitkin raottuneiden huulien amorinkaarta. Harry värähti.
”Minne mä menisin, jos sä lentäisit pois?”
Neville seurasi kohtausta epäterveellä mielenkiinnolla ja alkoi nauraa uudelleen.
”Te jätkät olette huvittavia. Pankaa toisianne kerran ja kattokaa, mitä siitä seuraa, niin päästään tosta kissahiiri-leikistä pois. Mä en jaksa katella tuota enää.”
Ron punehtui ja mulkaisi etäämpänä istuvaa poikaa.
”Pilvi ei sovi sulle. Susta tulee paha suustas.”
”Paha suustani? Ei helvetti nyt, mä olin 17 vuotta kiltti äidinpoika, joka olis lähtenyt oikeesta elämästä maitojunalla kotiin. Jos sä et kestä mun suuta, niin ei voi mitään.”
”Älkää viittikö tapella.”
Harry onnistui löytämään sanansa takaisin.
”Eikä me todellakaan haluta panna toisiamme Ronin kanssa.”
”Mmhm.”
”Leijonanpennuilla ei ole siipiä.”
”Mitä vittua?”
Ron tuijotti pihan vadelmapensaita vakaasti.
”Ei ole siipiä leijonanpennuilla.”
”Joo, me kuultiin. Mutta mitä se tarkottaa?”
”Että ei me osata lentää. Me ollaan maassa, alhaalla, nollia.”
Harry pudisti päätään.
”Vaikka me luultiin koulussa, että meistä tulee jotain suurta.”
”Susta tuli, sä tapoit Voldemortin.”
Mustahiuksinen poika katsoi Nevilleen, joka poltti kolmea sätkää samanaikaisesti.
”Sä tapoit Naginin.”
”Mä en tappanut ketään.”
”Tuhosit hirnyrkin. Kaksi. Ja pelastit mun hengen kuka tietää, miten monta kertaa.”
”Apurin hommia. Ei kenenkään.”
Nevillen puhelin soi.
”Loooooooooong – Eäh. Mitä?”
Pojan ilme muuttui vakavaksi, tyyneksi, sätkä tipahti sormien välistä katolle kytemään.
”Ky- Kyllä olen Neville Longbottom. Ihan tosi, sehän – sehän hienoa. Milloin, ai, jo huomenna? Ei, ei tietenkään ole ongelma, nähdään kymmeneltä. Hienoa, kiitos, hei.”
”Oliko se joku tantta?” Ron murahti.
”Ei, ne soitti yhdestä ruokapaikasta. Mä sain töitä.”
Työt muutti kaiken. Työtä tekevistä tuli osa harmaata massaa, koneiston osa, yhteiskunnan orja. Ei sellaiseksi, oli vannottu vasta eilen, ei koskaan sellaiseksi. Ja nyt Neville oli jo jalka oven välissä.
”Mun pitää mennä. Pitää mennä – varaamaan aikaa.”
”Et kai sä nyt vierotukseen sentään?”
”Joo, kyllä mä ajattelin. Mä tarviin tän työn. Hannahin tulot ei riitä.”
”Sehän on töissä majatalossa!”
”Luuletko sä, että siellä kukaan käy”, Neville vilkaisi Harrya vinosti, eikä toinen osannut vastata mitään.
Ja yhtäkkiä Neville katosi. Ei ollut enää siinä. Fyysisesti paikalla, mutta sielu liisi korkeuksissa, unelmoi työpaikasta ja vapaudesta, jota ruokalan kellon tikitys rytmitti. Unelmoi Hannahin katseesta, kun tyttö kuulisi, perheestä, paremmasta huomisesta. Eri sarjaa.
”Ehkä mä olenkin aarnikotka”, poika hymähti ja melkein kompastui rappusten puutikkuihin alakertaan juostessaan.
”Mitä se höpötti?” Harry mutisi ja kietoutui tiukemmin takin sisään.
”Aarnikotkilla on siivet, leijonan ruumis ja siivet.”
Ronin tuijotus alkoi olla häiritsevää, mutta siitä huolimatta Harry ei osannut katsoa muuallekaan kuin sinisiin silmiin, jotka läikkyivät tuulenhenkäysten tahdissa.
Nevillestä ei kuulunut viikkoon mitään. Yhtenä aamuna Ron oli valvonut koko yön.
”Se kuoli kai yliannostukseen.”
~ * ~
Elämä muuttui levottomaksi. Satunnaisia sätkiä, tuijotuksia, vilkuiluja, varjoja silmäkulmissa, kyyneleitä poskilla.
Ron istui nojatuolissa, puhalteli savua kattoon. Harry olisi halunnut avata ikkunan, ettei haju tarttunut tapettiin. Toisaalta, mitä väliä sillä oli, kun se sama katku oli jo tunkeutunut heidän huokosistaan sisään, leimannut, merkannut omaksi. Saastunut. Huono.
”Mitä sä tuijotat?”
”Sua.”
Ei kai siinä tilanteessa kannata valehtelemaankaan ruveta. Ron kohotti toista kulmaansa ja tumppasi sätkän nojatuolin käsinojaan.
”Miks? Onko mun naamassa jotain?”
Harry naurahti.
”Pisamia. Aika montakin.”
Hiljaisuus venyi monen kellonkierron mittaiseksi. Tikitys häipyi hämärään, Harryn silmiä kirveli. Ron nousi ylös, venytteli, paljasti kaistaleen vaaleaa ihoa paidanhelman alta ja silmälasipäisen pojan piti nielaista kahdesti. Punapää käveli Harryn eteen, kohotti leukaa kädellä.
”Onko sulla kaikki okei?”
”Totta kai.”
Sinisten silmien tuijotus viipyili vihreissä, Harry laski mielessään tasan kolme sekuntia ja Ron käänsi katseensa pois. Oikeaoppista silmäpeliä, näin valloitat unelmiesi miehen.
Mitään unelmaa ollut olemassakaan.
Ron virnisti, häipyi keittiöön hakemaan teetä ja keksejä, jotka maistuivat vanhoilta, mutta ei heillä varsinaisesti muutakaan ollut. Harry Potter, kansakunnan sankari ja ihmepoika eli eltaantuneella teellä ja kekseillä, koska tuet tulivat vasta ensi viikolla. Hän oli pelastanut kansan ja nyt kansa yritti pelastaa häntä. Alussa Hermione oli soittanut ahkerasti, vaatinut etsimään töitä, mitä tahansa, mutta kaikki loppui aikanaan. Seuraavassa haastattelussaan jästien ja velhojen välisistä suhteista nainen oli maininnut kouluaikaisina ystävinään Luna Lovekivan ja Seamus Finniganin, jotka olivat häipyneet maasta heti sodan jälkeen ja välttäneet pahimman rappioitumisen. Tosin huhuttiin, että Seamuksen vihapuuskat saattoivat olla hyvinkin räjähtäviä.
He olivat taistelleet, puolustaneet ja sotineet oman sotansa, eikä kukaan ollut valmis auttamaan heitä sen jälkeen. Paitsi virastokuutioissaan lymyilevät keski-ikäiset kukkahattutädit, joiden mielestä taideterapia saattaisi rauhoittaa hermoja, uiminen auttaa pois pilvestä. Eivät tietenkään ottaneet huomioon, että jos pilven kastelee, se alkaa sataa. Mutta resurssit, niitä ei ollut koskaan tarpeeksi. Paitsi päiväkotilaisille ja vanhuksille.
Kuka heistä välitti, hehän pelastivat vain koko velhomaailman. Leijonanpennut. Linnunpoikaset, pikku-mäyrät ja miksei muutama käärmeensikiökin.
Ron palasi. Keksin kanelipöly kutitti kurkkua, se piti huuhtoa teellä alas, mutta homeisen vihertävä hanavesikin tuntui houkuttelevammalta. Siniset silmät katsoivat taas. Kolme sekuntia. Harry hengitti sisään, ulos, veti viimeisen henkäyksen sätkästä ja tiputti sen.
Syttyisikin tulipalo.
Ja sitten mustahiuksinen poika katsoi takaisin. Kolme sekuntia.
Toiset kolme, vastauksena kaksi ja puoli, sillä silmään meni roska ja oli pakko hieroa.
Ron virnisti ja vinkkasi, Harry yhtyi leikkiin.
Vapaata, huvittavaa. Ihan niin kuin ennen.
Jos Harry oli joskus kuvitellut, että Ronin huulet olisivat hellät ja hapuilevat, hän oli väärässä.
Täysin tyhjästä Ron ilmestyi hänen syliinsä, täynnä elämänjanoa ja malttamattomuutta. Suuteli hänen huulensa melkein verille, takertui hänen kauttaan elämään ja työnsi viileät sormensa kaula-aukkoa venyttämään. Ja Harry takertui toiseen aivan samalla lailla, kuljetti kätensä kylkiä pitkin niskaan ja Ron ähkäisi vaativasti. Päässä pyöri.
”Mitä tuo nyt oli?”
”Koska Neville oli oikeassa.”
Punahiuksisen lause yllätti.
”Mitä?”
”Meidän pitäis panna.”
Siinä se. Ei rakkaudentunnustuksia, ei helliä hipaisuja poskelle.
Meidän pitäis panna. Jotain aivan täysin muuta, kuin miten Harry oli tämän tilanteen kuvitellut menevän.
Mutta ei hän silti kieltäytyisi.
Kolmen vartin ja kahden minuutin kuluttua Harry kuljetti sormeaan laiskasti pitkin Ronin solisluita punahiuksisen napatessa hänen alahuulensa hampaidensa väliin ja näykkäistessä pehmeästi.
”Kaduttaako?”
”No ei helvetissä.”
”Hyvä. Voitaisiin tehdä tuo useamminkin.”
Harry tajusi, että Ron ei vain ollut niitä ihmisiä, jotka raahasivat kotiin ruusuja ja suklaarasioita. Ron oli oppinut esittämään faktat faktoina ja mielipiteet soljuivat selkeänä virtana ulos muiden lauseiden seasta.
”Niin voitaisiin.”
Harry painoi päänsä vasten toisen pojan kylkeä, kietoi kätensä tämän ympärille.
”Mä rakastan sua.”
Sen sanominen ei tuntunut yhtään hassummalta.
”Niin mäkin sua.”
”Aina?”
”Aina.”
Ulkona kumusi ukkonen, salamat rynnivät pitkin tummentunutta taivasta ja tuuli viskoi sadetta ikkunoihin. Sisällä Ron puhalsi pieniä pyörremyrskyjä Harryn hiuksiin ja nauroi toisen ilmeelle.
”Mä mietin, että pitäisikö meidän kokeilla vieroitusta.”
”Hankkia kunnon elämä.”
”Työ.”
”Ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin.”
”Kunnostaa tää kämppä.”
”Alkaa pärjätä omillamme.”
Harry nousi ylös, alkoi kiskoa farkkujaan jalkaan. Mitään unelmaa ollut olemassakaan.
”Mä lähden hakemaan lisää sätkiä, kunhan tuo ilma laantuu.”
”Joo. Mä annan sulle rahat.”
