Alemman maailman asukkaita
fandom: Moulin Rouge
paritus: Harold Zidler / Audrey
ikäraja: K-16
genre: draama, romance, pre-movie
sanamäärä: 5 x 250
yhteenveto: Salaisuuksista ja niiden suojaamisesta. Siitä, mitä sydämestä on jäljellä.
A/N: Kirjoitettu OTP-haasteeseen, inspiraationa toimi kyseisen haasteen sanalistassa tarjottu
aamuyö. Tämän piti myös osallistua neliapila-haasteeseen, mutta ficissä on niin tietynlainen asenne Audreyn sukupuoleen, etten yksinkertaisesti voi luokitella tätä haasteen vaatimusten mukaisesti... Koko teksti tuli kirjoitettua yhdellä helvetin pitkällä istumalla, kaikki mokat, melodramaattisuudet ja mahdollisesti oudot lauserakenteet menköön sen piikkiin. Näin aamukolmen jälkeen kuulostaa kyllä tosi hyvältä
Kommentteja rakastan.
IAamut ovat kunniallisten ihmisten aikaa.
He peittävät itsensä säädyllisesti, normeja noudattaen, nauttivat päivän ensimmäisen aterian, suuntaavat työhön ja liiketapaamisiin, hoivaavat lapsiaan. Kirjoittavat ehkä kirjeen taikka kaksi, huolehtivat palveluskunnan täsmällisyydestä tai nyökkäävät asiaankuuluvalla nöyryydellä isäntäväen oikuille. Odottavat kenties jo iltaa, mutta täyttävät silti vastuunsa ja velvollisuutensa. Ovat siellä, missä heidän pitääkin olla.
Kun Harold näki Audreyn ensimmäisen kerran, oli aamu, ja jo ensimmäinen silmäys kertoi Audreyn kuuluvan siihen toiseen ihmisryhmään, vähemmän kunnialliseen. Harvoin Haroldkaan oli liikkeellä ennen puoltapäivää, hänen maailmansa ei ollut vielä siihen aikaan hereillä, ja siksi hän toisinaan onnistuikin pakenemaan tavanomaista todellisuuttaan ajassa. Aamiainen kantakaupungin kahvilan aurinkoisella terassilla vastasi hänen käsitystään lyhyestä lomasta. Kauas hän ei päässyt, mutta se muutaman tunnin aikaero riitti, ei hän etäämmäs kai kaivannutkaan.
Ja kun hän sinä aamuna katseli ohikulkevia ihmisiä, hänen katseensa kiinnittyi kovapiirteiseen naiseen, joka tosin ei ollut nainen ensinkään - ei ainakaan sillä mittapuulla, jonka useimmat olivat omaksuneet. Hempeä huivi peitti kaulaa, arvatenkin erityisesti erästä epämieluisaa tosiasiaa sekä todisteita menneen yön tapahtumista, ja se kaikki miellytti Haroldia. Alamaailman asukkaana, samanlaisena kuin katseensa kohde, hän näki muita syvemmälle, esteiden ohitse, hän tiesi kaiken salaisuuksista ja niiden suojaamisesta.
Punainen kävelypuku korosti naisen pituutta, siinäpä vasta varsinainen ilmestys arkisten ihmisten keskellä leveine hartioineen ja höyhenpuuhkineen. Edellisen illan epäilemättä taidokkaan ehostuksen rippeet oli epätoivoisesti yritetty kätkeä uuden kerroksen alle, ja jos osasi katsoa tarkkaan, hatunlierin varjostamilla poskilla saattoi erottaa orastavan sängen.
Väärään aikaan, väärässä paikassa ja todennäköisesti pitkän yön väsyttämänäkin hän kantoi itsensä ylväästi, anteeksi pyytelemättä, arvokkuutta tavoitellen, ja ankara profiili painui lähtemättömästi Haroldin mieleen.
IIPäivä on yleiskäsite - se ei luokittele tai vedä raja-aitoja, sillä on monet kasvot ja se tuntee monta nimeä. Se ei pakene määrittelyjä; päinvastoin, sehän rakastaa niitä, se vain ei suostu taipumaan ainoastaan yhteen muottiin. Keskipäivä, arkipäivä, hyvää päivää, viikonpäivä, merkkipäivä, miten monta tuntia työpäivään kuuluukaan. Päivät seuraavat toisiaan kellon mukaan aina samanpituisina, muuta yhteistä niillä ei olekaan, niin erilaisilta ne näyttävät, tuntuvat, jopa tuoksuvat.
Kun Harold tapasi Audreyn ensimmäisen kerran, kuuli tämän nimen ja kosketti tämän kättä omallaan, oli päivä. Mikä päivä, sitä hän ei enää jälkeenpäin muistanut, ei sillä kai niin väliä. Jonkun hame oli taas ratkennut ja vain harvat osasivat itse parsia sukkansa niin, että niitä enää kehtasi esitellä, ja edellinen ompelijatar oli karannut naimisiin hyläten kertaheitolla entisen kotinsa. Kuka tahansa olisi siinä vaiheessa näyttäytynyt hänelle pelastajana, ja kun talon uusiksi virallisiksi
käteviksi käsiksi ilmoittautui tämä kummallisen kiehtova sekoitus kummankin sukupuolen parhaita piirteitä, Harold epäili jo kohdanneensa enkelin.
Olihan hän monenlaista nähnyt, ei Audrey sillä tavoin hänen maailmaansa mullistanut, mutta jokin teki tästä silti ainoan laatuaan; hän ei ollut mies mekossa tai edes kliseisesti komea nainen, eikä todellakaan mitään niiden väliltä. Ennemminkin hänet mielsi eräänlaiseksi yhteensulautumaksi, varjoissa syvistä syleilyistä siinneeksi, kuin Luojan koekappale kolmannesta sukupuolesta, jonka joutui hylkäämään sen hämmentävän täydellisyyden vuoksi. Hänessä ei ollut mitään parannettavaa, hän ei tarvinnut pelastusta, hän oli molemmat puoliskot ja samalla jotain paljon enemmän.
Ei hän kaunis ollut, ei sanan varsinaisessa merkityksessä - Harold oli tuntenut tusinoittain kauniita tyttöjä, muutamia poikiakin, eikä Audrey lukeutunut kumpaankaan joukkoon. Audrey oli jotain aivan erityistä.
IIIIllat ovat kunniattomien aamuja, lähtölaukauksia. Silloin he paljastavat pintansa ja piilottavat sen, mitä sydämestä on jäljellä, suuntavat työhön tekemään hikisiä, hekumallisia tuttavuuksia, sinetöimään sopimuksia suudelmilla ja tarjoamaan katinkultaa kimaltavia kädenpuristuksia. He täyttävät muiden oikkuja uuden ajan orjina, nöyrinä ja näennäisen tahdottomina, hankkivat elantonsa nahallaan, sekä selän että muidenkin ruumiinosien. Ovat sitä, mistä joku on valmis maksamaan.
Kun hämärä laskeutui Pariisin punaisten lyhtyjen ylle, Moulin Rougen ovet avautuivat niille, jotka janosivat nautintoja ja jotka olivat valmiita korvaamaan ekstaasinsa kulut kylmällä käteisellä. Kaikki oli kaupan, ja mitä ikinä keksikään kysyä, sen sai. Harold Zidler tunsi jokaisen paheen, ja mitä tuli elävän lihan markkinoihin kaikenkirjavine oheistuotteineen, hänen vaikutusvaltansa tuntui ulottuvan kaupungin kaukaisimpaankin kolkkaan.
Toisinaan Audreykin tuli yökerhon puolelle, vietti iltansa istumalla pienessä nurkkapöydässä, ihmisiä katsellen. Harold ei tiennyt, mitä Audrey näki, minkälaisin silmin hän muita tarkkaili. Oliko se vain kokoelma hänen kättensä töitä vai tuhansia taskuja täynnä rahaa riistettäväksi? Toisinaan muutamat miehet yrittivät jututtaa häntä, mutta Audrey vastasi hyvin harvoin, kääntyi vain poispäin niskojaan nakellen,
ei hän mikään huora ollut. Hän joi usein absinttia, sameana ja sokerisena, muttei koskaan kahta lasillista enempää, Harold kysyikin siitä kerran eräältä tarjoilijalta. Jälkikäteen se hävetti häntä.
"Sinä katselet minua", Audrey kuiskasi painaessaan neulan kärjen Haroldin takin kankaaseen. Huolellisin vedoin hän harsi irronnutta nappia takaisin paikalleen, katse kiinteästi työhönsä kohdistettuna, kunnes hän lopulta nojautui lähemmäs ja katkaisi langan hampaillaan. Eikä hän suoristauduttuaan enää perääntynyt. Harold kuljetti peukaloaan Audreyn leuan voimakkaalla kaarella, kaulalla, aataminomenaa korkean kauluksen läpi koskettaen, ja viimein suuteli niitä täyteläisiä, tummanpunaisiksi maalattuja ja absintista tahmeita huulia.
IVPimeässä kaikki ovat samanlaisia, kuninkaat ja narrit, yö ei tunne statuksia tai kunniamerkkejä. Se lankeaa yhtä synkkänä ja syntisenä kaikkien ylle, ja sen luonteen vuoksi kunniallisimmatkin saavat silloin hylätä hyveensä hetkeksi. Mikä tapahtuu pimeän aikana, jääköön pimeyteen, sitä ei valolla ole lupa lainkaan koskettaa.
Audreyn kädet kulkivat Haroldin keholla alhaalta ylös, vahvat sormet suorastaan pureutuivat lonkan löysään lihaan huulten hamutessa kovettunutta kalua väliinsä, painautumaan kosteaa kieltä vasten, koskettamaan kurkunpäätä. Ja hän imi niin antaumuksellisesti, että Harold tunsi toisen poskien painuvan kuopille tämän miellyttäessä häntä.
Toisinaan Audrey vetäytyi esitysten päätyttyä tanssijoille varattuun takahuoneeseen, nojasi kyynärpäillään kampauspöytään ja kohotti helmansa vyötärölleen paljastaen pitkät valkeiden silkkisukkien verhoamat säärensä, röyhelöiset sukkanauhat ja niitä kannattavan satiinisen vyön, sekä tietysti pyöreät pakaransa. Kalpeaa ihoa raidoittivat hennon punaiset painaumat, jotka kertoivat omalla äänettömällä kielellään Audreyn olleen koko illan ilman alushousuja - kuinka hameiden laskokset olivat jättäneet jälkensä iholle, kuinka Audrey oli odottanut yötä, kantanut tietoa tulevasta vaatteidensa alla. Kuinka Audrey oli odottanut
häntä.
Harold suuteli Audreyn reisiä, näykki tämän iholle toisenlaisia merkkejä intohimosta, kuljetti kieltään pitkin vähitellen avautuvaa vakoa. Painoi sormensa sinne, mitä hänelle niin toiveikkaasti tarjottiin, voiteli Audreyn sisältäpäin vaseliinilla, jonka joku oli armeliaasti pöydälle jättänyt. Heidän kehojensa yhtyessä hän saattoi koko ajan nähdä likaisesta peilistä Audreyn kasvot; tämän voimistuen voihkivan suun, nautinnosta kiinni puristuvat silmät, hiestä hiljalleen kostuvalle otsalle liimautuvat mustat suortuvat.
Niinä öinä Harold muisti, miltä Audrey oli näyttänyt kirkkaassa päivänvalossa. Kerran hän oli jo vähällä kysyä, kenen luota Audrey oli silloin lähtenyt, mutta hylkäsi ajatuksen saman tien. Heidän kaltaistensa ei kannattanut muistella menneisyyttä.
VPunaisten lyhtyjen sähköiset lamput sammutetaan samaan aikaan kun aurinko ilmoittaa itsestään kaukaisella kajastuksella. Kahta valoa ei tarvita, ei ainakaan jos toinen on arkisen maailman suurin kiintotähti, se ei siedä kilpailijoita. Syrjäkujien kulkijoille se on ankara ja armoton, se paljastaa huonot hampaat ja harmaan ihon, erinäisten rikkojen runtelemat raajat sekä surujen synkistämät silmänaluset. Humala kääntyy laskuun ja nousee sen jälkeen katkerana takaisin kurkkuun, hekuman huiputkin kärjistyvät lopulta pelkäksi rujoksi rappioksi. Ja kuin vanhojen kauhutarinoiden elävät kuolleet vetäytyvät Pariisin paheelliset pois valon tieltä, sulkeutuvat kaupungin unohdettuihin kolkkiin kuin katakombeihin ja vaipuvat uneen.
Harold veti verhot ikkunan eteen, peittäen lasin takaisen todellisuuden. Audrey napitti liivinsä auki, veti sen hitaasti harteiltaan, värähti ennen kuin teki saman valkoiselle puserolleen. Hänen korsettiaan koristivat kultaiset kukat. Harold kääntyi häveliäästi, naurettavaa tietysti, kaiken sen jälkeen, mutta ratkaisu tuntui silti sopivalta. Eihän hän ollut aiemminkaan
nähnyt, eikä hän tiennyt, haluaisiko Audrey hänen vieläkään näkevän.
Kello löi neljä.
Enää ei ollut yö, mutta ei vielä aamukaan.
Harold puhalsi viimeisenkin kynttilän sammuksiin ja meni vuoteeseen, lakanat tuntuivat kylmiltä ihoa vasten. Hän kuunteli, kuinka Audrey löysäsi korsettinsa nyörejä, veti viimeisenkin alushameen yltään, laskosti vaatteitaan liioitellun kauan. Hetken oli täysin hiljaista, kumpikin pidätti hengitystään. Audrey epäröi. Niin epäröi Haroldkin.
Lopulta patjan jouset notkahtivat Audreyn painosta, hän kääriytyi nopeasti peittoon ja painautui Haroldin kylkeen. Sen enempää ei kumpikaan uskaltanut koskettaa. He olivat elimellinen osa alempaa maailmaa, sitä vähemmän kaunista ja kunniallista, siellä ei pehmeämmille tunteille ollut sijaa. Sellaiseen ei ollut varaa. He olivat kuitenkin hetkeksi unohtaneet sen, ja nyt oli jo liian myöhäistä kieltäytyä.