Nimi: Sinä olet minun ikioma värini
Kirjoittaja: Herkkuoone
Beta: ei ole.
Ikäraja: K-12
Paritus: Sirius/Remus (mainintana Lily/James)
Tyylilaji: angst, deathfic
Vastuunvapaus: Kaikki kunnia tunnistamistanne henkilöistä ja paikoista kuuluu iki-ihanalle J. K. Rowlingille. Minä vain leikin hänen hahmoillaan.
Alkusanat: angstisempaa tarinaa tällä parituksella vaihteeksi, ettette huku ällösöpöyteen : D
~*~*~*~*~
Sinä olet minun ikioma värini
31. lokakuuta 1981
Sirius,
minä en ymmärrä miten saatoit tehdä tämän minulle tai Jamesille tai Lilylle! Minä luulin, että olet meidän ystävämme! Sinä lupasit, että suojelisit heitä ja kuolisit mieluummin itse, kuin pettäisit heidän luottamuksensa! Minä luotin sinuun ja sinä petit luottamukseni taas. Taas!
En anna tätä sinulle ikinä anteeksi. En voi käsittää, mikset sinä voinut tehdä niin kuin lupasit. Me vannoimme taistelevamme Voldemortia vastaan, emme ikinä luvanneet liittyä hänen puolelleen. Sinä vannoit olevasi musta – tai sinun tapauksessasi valkoinen – lammas sukusi keskellä.
Olisin mielelläni antanut sinulle uuden mahdollisuuden, mutta en voi. Olen niin pahoillani, että näin kävi. Meidän – sekä tietysti Kelmien – taru on nyt ohi.
Hyvästi Sirius.
Remus.***
5. syyskuuta 1993
Anturajalka,
minä varoitan sinua. Tylypahkan muurit ovat kestävimmillään ja Dumbledore suojelee Harrya ystävineen niin hyvin kuin voi. Sinulla ei ole mahdollisuutta tulla tänne, enkä todellakaan toivo, että joudut vaikeuksiin tämän asian vuoksi.
Toivon, että pidät itsesi visusti kaidalla polulla, etkä tee mitään typerää. Minä en nimittäin tiedä mitä teen, jos katoat elämästäni. Sinä olet minun ikioma värini, ja jälkeesi elämääni jää vain tyhjyyttä ja ikuista värittömyyttä, joka ei lopu koskaan. Pidä siis se mielessäsi, kun suunnittelet jotain typerää.
Kuutamo.***
17. kesäkuuta 1996
Sirius. Minä rakastan sinua. Anna anteeksi, etten ymmärtänyt sinua silloin, kun sinä olisit tarvinnut ymmärrystäni. Anna anteeksi.
Rakkaudella, Remuksesi.***
Kalmanhanaukio 12 oli hiljainen ja autio. Ainoastaan sen yhdessä huoneessa paloi himmeä valo. Hauras kynttilänliekki lepatti ja oli sammumaisillaan, mutta huoneen pöydän ääressä istunut tummatukkainen mies ei sitä huomannut. Hän oli kumartunut pöydän ylle painaen kasvot käsiään vasten. Hänen edessään sotkuisella, tummalla pöydällä oli kolme kirjettä, jotka olivat kaikki samalta henkilöltä. Mies ei voinut itselleen mitään, vaan antoi katkerien, suolaisten kyynelten kirvota silmäkulmistaan ja pudota alas pergamentille ja levittää siistin, tasaisen kirjoituksen jäljet.
Se ainoa, josta Remus oli koskaan välittänyt, oli poissa. Poistunut tästä maailmasta lopullisesti ja hylännyt hänet yksin tähän loputtomaan kylmyyteen. Remuksen elämä kadotti värinsä ja elämänilonsa sinä hetkenä, kun Sirius kaatui tuskallisen hitaasti verhon taakse taikaministeriössä käydyssä taistelussa. Hän joutuisi elämään lopunelämäänsä ikuisessa, tasaisen likaisenharmaassa puurossa, jossa ei olisi ketään, jonka vuoksi elää ja taistella.
Sirius oli ollut ensimmäinen, joka oli saanut aikoinaan kuulla Remuksen sisällä piilevästä ihmissuteudesta. Ruskeasilmäinen poika oli yllättynyt täysin siitä tosiasiasta, että toinen oli hyväksynyt hänet sellaisena, kun hän on. Sirius oli luvannut, että he tulisivat olemaan yhdessä nyt, aina ja ikuisesti. Tukemassa toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Niin ei kuitenkaan ikinä käynyt.
Nyt kun toinen oli poissa, tummien porttien tuolla puolen, iskivät kaipuu, murhe ja suru syvälle sydämeen. Remus oli yrittänyt koko päivän työntää murheen pois mielestään, jottei kukaan muu näkisi kuinka häneen sattuu. Nyt kaikki kauniit, yhteiset muistot ja hetket iskivät pistävänä kipuna rintaan ja saivat kyyneleet valumaan poskille vuolaina virtoina.
Remus halusi antaa periksi ja kuolla pois ikkunalaudalla lakastuvan kukan lailla, jota kukaan ei olisi enää kastelemassa tämän päivän jälkeen. Hänen elämänsä ei olisi mitään ilman Siriusta. Siriusta, joka oli lumonnut hänet leikkisällä hymyllään ja komealla olemuksellaan. Siriusta, jolle hän oli jo vuosia vannonut ikuista rakkautta ja kiintymystä.
***
Kun aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat saman, sotkuisen huoneen ikkunaan, oli huone jälleen tyhjä. Remus oli kadonnut tummaan yöhön vieden kirjeet, joita kukaan ei enää ollut lukemassa, mukanaan. Aiemmin niin kauniilta näyttänyt tummanpunainen ruusu ikkunalaudalla oli kuihtunut pois ja sen paikalla oli enää vain kasa harmaata tuhkaa. Tuhkaa, joka kertoi suuresta surusta ja tuskasta toisen ihmisen vuoksi. Ihmisen vuoksi, jota oikeasti rakastaa.
~ Fin. ♥
