3. Luku
Seuraavana aamuna makasin lattialla otsa rypyssä, yrittäen turhaan nyt ottaa selvää tästä tilanteesta. Mielessäni pyöri vain, että olin nainut jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut edes ihminen. Jonkun sellaisen kanssa, jota en edes tuntenut. Ja että olin ollut hyvin suostuvainen. Olin etukäteen pitänyt itselleni hermostuneita preppauspuheenvuoroja, että tärkeintä oli selvitä hengissä täältä, mutta olin siltikin odottanut olevani väkisinkin vastahakoinen tai kauhuissani.
No enpä ollut. Sen sijaan nyt minua sattui mitä kummallisempiin paikkoihin ja ympäri kehoani oli pieniä mustelmia ja naarmuja. En ollut jostain syystä saanut tullessani mitään mustelmia, vaikka kohteluni olikin ollut niin karua.
Oli karmeaa herätä taas ikkunattomassa huoneessa siihen, että kasvoton savimies toi lisää hedelmiä. Niiden näkeminen väänsi vatsaani, vaikken oikeastaan tuntenut nälkää enää. Pelkkää heikotusta. Kippasin ne pois taas päättäväisesti, pidätellen samalla henkeäni. Roskis oli nyt täynnä.
Olin tulla hulluksi huoneessa. Ovi oli aina lukossa, joten nyhjötin yksikseni neljän seinän sisässä. Miksi minua pidettiin lukkojen takana? Kai siitä pitäisi saada jotain etuisuuksia jos makasi paikan pomon kanssa. Olin viimeksi ollut yhtäjaksoisesti näin pitkään sisällä kymmenvuotiaana, kun sairastin vesirokon.
Kun Olio toi taas hedelmiä, en yrittänyt lähestyä sitä, mutta olin asettunut sävyisästi oven lähelle niin, että näin käytävälle. Sellainen vilkaisu parin päivän ikkunattomassa tilassa lahoamisen jälkeen oli naurettavan mielenkiintoinen. Käytävä oli kapea, ja sitä peitti sininen matto. Se teki haarautui parin kymmenen metrin päässä ja loppui umpikujaan. Parin metrin päässä seisoi tuttu tyyppi!
Lihansyöjäjousimies, pidellen salkoasetta. Aiemmin olin pelännyt häntä, mutta nyt päättelin statukseni demonihierarkiassa nousseen sen verran, ettei hän enää kehtaisi töniä minua.
“Hei, Lihansyöjä!” minä huikkasin oven läpi, kun Olio oli taas mennyt. Ei kuulunut mitään, joten päätin olla kovaäänisempi:
“LIHANSSYÖJÄÄÄÄH!!”
Käytävältä kuului askelia ja sitten ärtynyt, kiusaantunut ääni.
“Mitä sinä mesoat?”
Olin riemastunut, vaikka ovi vaimensikin hänen ääntään melko lailla.
“Se olen minä, kirjeenkantaja.”
“Kyllä minä tiedän kuka siellä on. Koko hovi tietää historian huonoimmasta uhrilahjasta.”
“Ahaa”, sanoin. Olin historian huonoin jossain. Onneksi historia ei ollut kovin pitkä! “Saatko oven auki siltä puolen?”
Lihansyöjä repesi nauramaan.
“Yritätkö vieläkin karkuun?”
Harmistuin.
“En minä sitä. Minun on tylsää. Haluaisitko pelata vaikka korttia? Onko sinulla kortit?”
Hän avasi oven. Lihansyöjällä oli salkoase ja minä tiesin kyllä kuinka pahaa jälkeä niillä sai aikaan: Salkoaseella pystyi tuikkaamaan toisen hengiltä kolmen metrin päästä, paljon ennen miekan kantamaa. Siksi Akatemia suosittelikin naisoppilaille juuri sitä ja sitten jousta. Vastustaja ei saisi ylivoimaa vain sen takia, että oli sataviisikymmentäkiloinen raavas karju ja minä tytön tyllerö. Valitsin kuitenkin jousen, koska luulin sen harjoittamisen olevan kevyempää. Miten väärässä olin ollutkaan!
Minunkin pitäisi saada jostain ase itselleni pakoani varten.
Nyt kun näin Lihansyöjän kunnon valossa ja ilman mitään huppuja, saatoin todeta hänen olevan aika ruma. Hänellä oli pikimustat, tylsät silmät, eikä oikeastaan kunnollista ihoa, vaan vihertävä, suomumainen pinta. Hänen tukkansa oli kuivaa heinää, paitsi, että se oli väriltään kuin kloorikäsittelyn saanut blondi. Yllään hänellä oli jokin univormua muistuttava harmaa puku. Aika epäsiisti.
“Sinä et astu tälle puolelle, enkä minä sille puolelle”, Lihansyöjä sanoi, “Jos sinä poistut huoneesta, minä tuikkaan sinua tällä kylkeen ja jos minä tulen sinne, prinssi varmaan suuttuu, enkä halua arvuutella mitä hän sitten tekee.”
Hän väläytti hyvin terävähampaisen hymyn. Minäkin hymyilin, tekohymyäni.
Me istuuduimme lattialle ja hän jakoi kortit.
“Lihansyöjä, sinä voit valita pelin”, sanoin. Minua kiinnosti tietää, mitä pelejä demonit pelaisivat. Pidin paljon korttipeleistä ja varsinkin korttitempuista. Kortit olivat nimittäin erikoisuuteni. Kiinnostukseni niihin juonsi ihan lapsuuteen. Minulla oli paria vuotta vanhempi serkku, Elias, jota ihailin leikki-ikäisenä suunnattomasti. Hän osasi kaikenlaisia näppäriä temppuja korttien ja kolikoiden kanssa ja opetti minuakin vanhempiensa harmiksi. Kun hän 15-vuotiaana lähti opiskelemaan talon rakennusta kaupunkiin, hän vihki minut seuraajakseen ja antoi varmasti laittoman taikatemppukirjansakin minulle. Siinä missä muut lapset olivat musikaalisesti tai taiteellisesti lahjakkaita, itse olin sorminäppärä.
Hän katsahti minuun närkästyneenä.
“Nimi on Rahko.”
“Rahko”, toistin ja vilkaisin korttejani pettyneenä. Ihan tavalliset pelikortit!
“Minä olen Pihla.”
Rahko voitti kaksi kertaa peräkkäin ja oli ilmiselvästi mielissään. Hän oli epätasainen pelaaja, eikä varmaan usein voittanut. Kyseessä ollut peli,
Karnivori, ei ollut minulle tuttu, joten jouduin keskittymään ensin paljon rakenteeseen.
Sain houkuteltua hänet pelaamaan pienillä panoksilla: Hän pisti peliin korttipakkansa ja minä viimeisimmän hedelmävadin. Pelkän vadin, Rahko ei ollut kiinnostunut hedelmistä.
Olin saanut tarpeeksi monta harjoituskierrosta ja voitin helposti. Rahko luovutti korttinsa hampaitaan kiristellen. Hymyilin hänelle iloisesti ja suljin oven välistämme, vilkuttaen vielä perään, sillä hänen mukaansa kello oli sen verran, että Olio tulisi pian hedelmävadin kanssa ja oli parempi olla pitämättä mitään meteliä pelituokiostamme.
Loppupäiväni koostui korttitaloista ja pasiansseista, samalla kun kävin mielessäni läpi, mitä tarvitsisin pakoa varten. Iltaa kohden aloin hermoilla, josko prinssi tulisi taas. Minua jotenkin nolotti kohdata hänet uudelleen. Emmehän me edes tunteneet toisiamme ja silti olimme harrastaneet seksiä. Se oli varmaan väärin. Tekisimmekö me taas jotain sellaista? Mitä jos minä en haluaisi?
~*~
Illan saapuessa oveen koputettiin ja hän tuli sisään. Minä hämmästytin meitä molempia äkillisellä siveyden puuskalla. En rohjennut katsoa häntä edes silmiin.
“Mitä kuuluu?” prinssi kysyi. Hän oli verhoutunut tänään hailakkaan siniseen, joka muistutti minua ohuen pilviverhon takaa kuultavasta taivaasta.
Se oli hyvin viaton kysymys.
“Ei kummempia”, minä sanoin kylmästi. No mitä minulle nyt voisi kuulua: olin viettänyt päivän neljän seinän sisässä. Minua harmitti hänen teeskennelty sävyisyytensä ja kiltteytensä, kun hän oli kuitenkin se, jonka takia viruin täällä.
Vilkaisin häntä huolettoman oloisesti ja ei hän ollut kyllä rumistunut sitten eilisen.
“Ehkä kerrot minulle enemmän itsestäsi, Pihla Ilmarintytär.”
Se ei ollut hyvä ajatus, koska minulla oli jo nyt täysi työ muistaa valheeni. Olin valehdellut polvivammasta, murtuneesta ranteesta, pikkusisaruksista ja neitsyydestä. En olisi halunnut uskoa, että prinssi olisi valmis surmaamaan jonkun, jonka sisällä oli juuri käynyt, mutta kyseessä olivat kuitenkin demonit.
“Jos… te kertoisitte minulle itsestänne, Prinssi?”
Hän rojahti viereeni sängyn tyynykasaan. Olin aikaisemmin potkinut koppuraisen peiton sängystä ja olio oli tuonut puhtaat lakanat.
“Esimerkiksi mitä?” Prinssi kysyi. Hän tuntui lämpimältä, elävältä. Huoleni alkoivat jälleen himmetä mielestäni. Oli vain hän ja minä, tässä ja nyt.
“No mitä te teette vapaa-ajallanne?” Käännyin kyljelleni makaamaan ja tutkailin hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat kapeat ja hopeaiset. Seurasin katseellani hänen sydämenmuotoista hiusrajaansa. Hiukset olivat tänään takana nauhalla kiinni.
Toivoin, ettei hän vastaisi mitään teurastamiseen tai aivojen syömiseen viittaavaa.
“Pelaan shakkia.”
“Shakkia?”
“Niin. Se on lautapeli. En koskaan torju shakkihaastetta.”
Minäkin pidin shakista. Kuten varmaan kaikista peleistä ja kilpailemisesta yleensäkin. Voittamisesta. Olin mielissäni, että meillä oli jotain yhteistä.
“Mitä sinä teet vapaa-ajalla?”
Mietin vastausta hetken. Minulla ei oikein ollut harrastusta, ellei pikkurahan hankintaa laskettu. Yleensä istuin iltaisin vain Mikan seurassa ja tuijottelimme kaminani tulipesään. En kuitenkaan ollut halukas kertomaan Mikasta eteenpäin. Hän ei kuulunut tähän sotkuun.
Akatemiassa tein pieniä palveluksia ihmisille maksua vastaan. Niillä rahoilla sain aina hankittua jotain pientä, kuten vaikka kosteusvoidetta kuivien talvien varalle. Lisäksi ainakin yritin aina säästää rahaa, että pystyin lomilla käymään kotona ja viemään jotain kiiltävää rihkamaa tai makeisia nuoremmille serkuilleni isosta maailmasta. Tätini ja setäni eivät olleet sellaista kirjoittavaa tyyppiä, että jos halusin pitää kotiväkeen yhteyttä, minun piti lähteä paikan päälle.
“Minä ratsastan. Tai ratsastin. Minulla oli hieno ravuri.”
“Mitä sille tapahtui?”
En halunnut tunnustaa olevani niin köyhä, että olin vaihtanut hyvän hevosen kehnoon, klapien ja maitokiisselin toivossa.
“Möin sen. Sain niin hyvän tarjouksen, etten kehdannut kieltäytyäkään. Eikä minulla ole ollut armeijan jälkeen käyttöä niin hienolle hevoselle.”
Puhuin koppavasti, itsevarmasti. Kuin hevosella ei olisi ollut mitään väliä, vaikka oikeasti olin vähällä itkeä luopuessani siitä ja joka kerta uuden hevosen nähdessäni tunsin tyhmää vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Se oli vain ratsastukseen käytettävä eläin, ei mikään luotettava ja uljas olento kuten edelliseni.
“Minulla on lohikäärme.”
Nyökkäsin hyvin hitaasti. Demonijuttuja…
”Voin joskus viedä sinut katsomaan sitä.
”Se olisi mukavaa.” Hän ei siis suunnitellut pitävänsä minua täällä ansassa ikuisesti!
Olimme hetken hiljaa, jolloin koti-ikävä iski taas.
“Päästäisitte minut pois täältä”, anelin viimein. “Minä kuulun ihmisten pariin.”
Prinssin hymy laimeni ehkä hieman.
“En voisi, vaikka haluaisinkin. Periaatekysymys. Ja minusta sinä kuulut minun alleni.”
Hän silitti poskeani, enkä muistanut enää mikä oli minusta ollut aiemmin niin ikävää.
Harhaannuin miettimään, tarkoittiko hän hierarkiaa vai konkreettisesti alleen.
“Miksi te halusitte minut rakastajaksenne?”
“Ei, vaan sinä halusit minut rakastajaksesi, muistatko? Annoin kaksi vaihtoehtoa.”
Olin toivonut, että hän olisi tunnustanut ihastuneensa sinisiin silmiini tai jotain muuta sen sellaista romanttista. Jotakin vihjettä siitä, että minun tuli olla täällä. Että hän liittyi jotenkin kohtalooni.
“Mutta minä ehkä pidin hieman siitä ajatuksesta, että olet siipirikko soturi.”
Prinssi silitti hajamielisesti kättäni.
“Aika kiihottavaa oikeastaan. Että vaikket näytäkään paljolta, olet silti vaarallinen sotilas, joka on mennyt rikki. Ja vaikutit melko tyhmänrohkealta. Melkein tärisit pelosta, mutta väitit silti vastaan hoville, jonka melkein jokaisesta jäsenestä olisi ollut hauskaa repiä sinut palasiksi.”
Hän suuteli kaulaani ja kuiskasi korvaani:
“Montako raukkaa likaista ihmistä sinä olet teurastanut?”
Suutelin miestä hiljentääkseni hänet. Oikeasti minua puistatti. En halunnut kuulla mistään palasiksi repimisestä tai teurastamisesta. Enkä minä ollut koskaan tappanut ketään, olin saanut koulutukseni harvinaisen pitkänä rauhanaikana ja urani oli loppunut lyhyeen, ilman että minua olisi kutsuttu rintamalle. Olin selittänyt itselleni Akatemiaan liittyessäni, että pystyisin kyllä jotenkin välttämään taistelutilanteita, että hakeutuisin toimistotöihin, niin ettei minun tarvitsisi tahria käsiäni vereen. Ihan potkujen saamista en kuitenkaan ollut suunnitellut.
Yksi asia johti toiseen ja puolen tunnin kuluttua makasin alasti Prinssin kainalossaan, paistatellen hänen lämmössään. Halusin, ettei hän lähtisi ihan pian, vaan lojuisi tässä turhana, minun vieressäni. Kehoni oli veltto ja väsynyt ja varmasti ylös noustessa taas joka paikkaa särkisi. Minulla oli sormissani yksi hänen hiuskiehkuroistaan ja yritin tutkia sitä jotenkin huomaamattomasti. En ollut ikinä nähnyt niin hienoa tukkaa. Väristään huolimatta se oli pehmeää ja jokainen hius ohut, toisin kuin olisi voinut luulla. Hetken kuluttua huomasin hänen katselevan minua.
”Onko teillä muita rakastajia?” minä kysyin otsa rypyssä. Ajatus siitä, että hän vuoroiltoina makoilisi jonkun toisen vieressä näin oli inhoittava.
“Ei ole. Harmi, ettet ollut neitsyt”, hän sanoi koruttomasti. “Olisin voinut mennä kanssasi naimisiin.”
Se oli niin omituinen kommentti, etten keksinyt mitään vastausta, vaan tuijottelin vain vuoteen jalaksia. Ilmeisesti hän huomasi vieroksumiseni.
“Minun pitää mennä naimisiin joka tapauksessa pian. Alan olemaan sen ikäinen, että minulla pitäisi olla perillinen.”
Minulta ei lohjennut kommenttia tähänkään vähään aikaan. Vaimoksi siis kelpasi kuka tahansa vähemmän vakaa tinasotilas.
”Minkä ikäinen te olette?”
”Viisikymmentä, muutama päälle.”
Älähdin järkyttyneenä! Hän näytti niin erikoiselta, etten osannut ollenkaan arvella hänen ikäänsä, mutta viisikymppinen oli jo vanha mies! Ei hän edes haissut vanhalle.
Hän nauroi, ilmeisesti arvaten ajatukseni.
”En minä ole vanha! Unohdin, kuinka vähän aikaa te ihmiset kestätte... Moni täälläkin sanoisi, etten ole vielä edes aikuinen, jos kehtaisi. Isäni on satoja vuosia vanha. Olen johtanut Hovianikin vasta vähän aikaa.”
Siinä oli hieman sulateltavaa. Ikä on vain numero, muistutin itseäni. Mutta olin niin toivonut, että olisimme olleet saman ikäiset tai edes lähellä toistemme ikävuosia. Se olisi tuntunut hieman tasa-arvoisemmalta.
“Minä en halua tulla raskaaksi”, suustani purkautui yhtäkkiä. Tätä olisi pitänyt miettiä ehkä hieman aikaisemmin. Pystyikö siitä edes tulemaan raskaaksi, jollei vastapuoli ollut ihminen?
“Sinähän kylvit vihreässä vedessä”, hän sanoi tyynesti.
“Niin?”
“No kai sinä nyt ymmärrät, mitä se tarkoittaa!”
“En oikeastaan”, minä mutisin.
“Jaa”, hän sanoi. Aihe oli ilmeisesti hieman kiusallinen. “Miten ihmiset sitten estävät raskauden?”
Todella hyvä kysymys. Minulla ei ollut aavistustakaan. En ollut koskaan päässyt kovin läheisiin väleihin kenenkään pojan kanssa
sillä tavalla ja silloinkin kun olin miettinyt asiaa – no, sanotaanpa vain, että vauvat eivät olleet silloin heti ensimmäisenä mielessä.
Akatemiassa oli pelkästään tyttöjä. Meidän kirjastostamme oli siivottu pois kaikki romanttinen lukeminen ja satunnaisilla terveyskasvatuksen tunneilla meille painotettiin, että vain heikot sortuvat lihallisiin suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kuinka ylväs nainen olikaan seisoessaan yhteiskunnassa puhtaasti omillaan. Akatemian käyneistä naisista ei toivottu mitään kotirouvia.
“Minä en tiedä”, myönsin rehellisesti ja tajusin korjata sanomisiani saman tien. “Me emme ajatelleet niin pitkälle silloin.”
Hän vain nyökkäsi. Minun kuviteltu aikaisempi kumppanini ei kiinnostanut häntä.
~*~
Jälleen valkeni uusi päivä. Tai ainakin päättelin niin kellon viisarien liikkeestä.
En tuntenut nälkää, vaan roppakaupalla huimausta aina kun käännyin liian nopeasti. Roskis ja jokainen piiloon jäävä nurkkaus oli kasapäin täynnä hedelmiä, joiden imelä tuoksu sai kuolan valumaan.
Aloin tulla hieman mökkihöperöksi. Olin ehdottomasti ulkoilmaihmisiä, joten tällainen sisällä lahoaminen ei sopinut minulle ollenkaan. Olin myös hieman pettynyt itseeni, etten ollut keksinyt jo pakokeinoa. Minun olisi pitänyt kysyä jotain ovelaa Prinssiltä, huijata häntä kuten saduissa puijataan peikkoja ja noitia, mutta ajatukseni alkoivat aina harhailla kun viimein olimme kahden.
Olio tuli tuomaan aamiaista.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin. En jaksanut enää pelätä savihahmoa, kunnen kerran saanut muutakaan seuraa. Kaipasin kovasti juttukumppania tässä vieraassa paikassa. “Olet jotenkin pienempi!”
Ei vastausta.
“Hei, et olekaan sama tyyppi, vai mitä? Teitä on siis useampiakin.” Nousin kokonaan sängyltäni. “Kuuletko sinä minua? Tai no niin, eihän sinulla ole korvia…”
Ovi oli auki ja näin käytävällä seisomassa Rahkon, keihäs kädessään. Hän jutteli hyvin karvaisen miehen kanssa. En kuullut mitä he puhuivat, mutta se näytti ehkä enemmän riitelyltä. Karvamies taputti Rahkoa olkapäälle hymyillen, eikä Rahko näyttänyt kovin innostuneelta. Kun mies oli poistunut, vilkutin lihansyöjäkaverilleni. Hän pyöräytti mustia silmiään, mutta tuli kuitenkin lähemmäs.
“Mitä?” hän kysyi ja jäi ovensuuhun kun olio lähti.
“Rahko, ystäväni! Vie minut kävelylle!”ehdotin.
Hän pudisti päätään.
“Ei onnistu. Minä olen vartiossa nimenomaan mahdollisten pako- ja murhayritysten varalta. Sehän tästä nyt puuttuisi, että kulkisit isoja, avoimia käytäviä.”
Epäilin kenenkään uskovan minua niin vaaralliseksi, mutta Rahko ei suostunut vastaamaan lisäkysymyksiin.
Vilautin hänelle yhtä vaaleanpunaisesta oranssiin taittuvaa hedelmää, olion tuomasta korista.
“Minä olen saanut syödäkseni vain näitä kohta kolme päivää.”
Tarkkailin hänen reaktiotaan.
“Ihan se ja sama. Minä en luota mihinkään hedelmiin.”
Joten hedelmissä
oli jotain outoa. Luojan kiitos, olisi ollut kamalaa ajatella, että vainoharhaisena olisin näännyttänyt itseäni turhaan.
“Mutta lihansyöjänä pystyt ymmärtämään tuskani. En tosiaankaan ole saanut muuta kuin hedelmiä. Mitä ruokaa sinulla on mukanasi?”
Halusin heikotuksen menevän pois.
“Minä olen töissä”, hän sanoi, ja korjasi ryhtiään.
Minä odotin yhä vastausta. Hän pyöräytti silmiään ja veti taskustaan pienen kääreen.
“Grillattuja päästäisiä.”
Päästäiset olivat jonkin sortin hiiriä. Olin silti valmis kokeilemaan, mutta Rahko pudisti uudelleen rumaa päätään ja laittoi paketin takaisin harmaaseen taskuunsa terävästi hymyillen.
“Oliko tuo äskeinen tyyppi ystäväsi?” minä kysyin. Halusin vahingoniloisen ilmeen pyyhkiytyvän pois.
“Ystävä, ha! Me pelasimme eilen Kimbleä ja sovimme, että häviäjä tekee voittajan työvuoron. Hän tuli vielä ilkkumaan, kun ei saanut eilen tarpeekseen.”
Minua pitivät vankina pahat, Kimblellä uhkapelaavat demonit. Voi luoja…
“Älä katso minua noin. Itsehän veit korttini eilen.”
“Pelaatteko kivi-sakset-paperia jos vien Kimblenkin?”
Rahko oli lyödä oven kiinni, mutta tungin jalkani ja käteni väliin.
“Älä nyt suutu! Laskin vain leikkiä. En minä halua sinun Kimbleäsi. Sitä ei voi pelata yksin ja en usko Prinssin pitävän noppapeleistä.”
Hän avasi oven uudelleen ja katseli minua päästä varpaisiin tyytymättömänä.
“Sinä et ole yhtään samanlainen, kuin hänen korkeutensa edellinen ihminen.”
“No, hän taisikin kuolla niin ehkä ihan hyvä vaan”, sanoin ja jatkoin samaan hengenvetoon: “Mihin hän kuoli?”
Jos Prinssi oli syönyt hänet, minä alkaisin toivoakseni inhoamaan häntä ja se selkeyttäisi asioita huomattavasti.
Rahko katsoi taaksensa. Käytävä oli tyhjä.
“Hän kaatui portaissa. Se oli
onnettomuus. Aiheesta ei sovi puhua sen enempää ellei halua hankaluuksiin.”
Minä olin hiljaa hetken ja päätin vaihtaa puheenaihetta.
“Kuule, onko tuo luukku tuossa seinällä roskakuilu?”
Rahko kääntyi katsomaan parin metrin päässä olevaa pientä ovea.
“Onhan se. Turha haaveilla pakenevasi sieltä, se johtaa suoraan roskauuniin. Sinne prinssi käski kipata edellisen rakastajansakin.”
Liikaa yksityiskohtia!
“Ei vaan kun täällä huoneessani on kaikki roskikset ääriään myöten täynnä, niin ajattelin että jos tyhjentäisit ne minulle.”
“Veisin sinun roskiasi? Luuletko minua palvelijaksesi? Vie kuule ihan itse vaan.”
“Juu juu, ei tarvitse tuohtua”, sanoin ja hymyilin itselleni. Ensimmäiset askelet huoneen ulkopuolella. Niin pieni asia tuntui suurelta voitolta.
Rahko asettui keihäänsä kanssa roskakuilun viereen vahtimaan.
Tyhjensin ensin uuden korillisen hedelmiä alas kuilusta ja hain sitten roskiksella vanhoja lastillisia.
“Miksi sinä heität hyviä hedelmiä menemään?”
“Minäkin taidan olla hieman enemmän lihansyöjä”, sanoin virnistäen. “Saan näitä monta korillista päivässä.”
Näin nyt hieman nurkan taakse, ja siellä näkyi alas vievät portaat. Minä en ollut kyllä tullessani kiivennyt mitään portaita.
“Onko tuo portaikko aina ollut tuossa?”
“Ei, se tuli tänä aamuna. Toivottavasti se pysyy tuossa ainakin muutaman päivän, sillä se oikaisee työmatkaani melko lailla. Aikaisempi käytävä mutkitteli varmaan kilometrin verran ylimääräistä.”
“Mitä? Muuttuvatko käytävät ja portaikot?”
Rahko nauroi hörönauruaan.
“Tietenkin muuttuvat. Ei kai tässä olisi mitään ideaa, jos ne olisivat aina samanlaiset.”
Minä en nähnyt kyllä mitään logiikkaa tässäkään. Miten minä ikinäkään löytäisin tieni ulos jos käytävät muuttuisivat?
“No miten sitten löydätte paikasta toiseen?”
“Tunnen sen tietenkin. Tiedän mihin olen menossa, ja suuntaan sinne. Mitä sitten jos reitti vähän muuttuu. Etkö sinä sitten tunne missä olet?”
“En. Missä minä olen?”
Nauru jatkui.
“Siinä sinulle riittääkin miettimistä, tyttöseni. Minä en tiennyt, että te ihmiset olette noin omituisia”, hän sanoi ja raapi suomuista poskeaan.
“No täällä ei ole ikkunoita. Olemmeko me maan alla?”
Hän nyökkäsi.
“Vuoren sisässä. Hienossa palatsissa.”
“Minä en edes tiennyt, että näillä vuorilla olisi... hovi.”
Minä en ollut ihan edes uskonut demonihoveihin ennen tänne tuloa.
“Ahaa, olit siis pahaa-aavistamaton muukalainen, jonka kylänvanhimmat lähettivät uhrina?”
“Ei, vaan tuleva appiukkoni lähetti minut viemään kirjettä sairaalle ystävälleen toiselle puolelle vuorijonoa.”
“Et tainnut olla mikään suosikkiminiä. Näistä vuorista ei pääse läpi ja sen pitäisi olla ihan yleistä tietoa. Sopimuksen jälkeen emme ole saaneet enää hakea ihmisiä kaupungeista ja kylistä, vaan on pitänyt tyytyä vuorille eksyjiin. Määrätietoisesti tulevat ovat lahjuksia.”
Rahko kohotti puhuessaan leukaansa, kuin tehdäkseen akateemisemman vaikutuksen.
Mikähän sopimus se sellainen oli?
“No herra Kurki ei varmaan tiennyt sitä”, minä puolustelin. Turhaan.
“Herra Prinssi on kyllä antanut sellaisen tiedonannon kaikkiin kyliin. Siitä on useampi vuosikymmen aikaa, mutta varmasti jokainen vuorten lähellä kasvanut tietää, ettei tänne ole tulemista leikkimielellä.”
Olin epäillyt petosta kyllä jo salissa Prinssin edessä, mutta työntänyt sen mielestä silloin. Oli liian loukkaavaa ajatella, kuinka pahasti minut oli petetty ja häpeällistä kuinka hyväuskoinen olin ollutkaan.
Kasvoin kauempana vuorista ja herra Kurki tiesi sen. Hän oli erikseen käskenyt minun olla hiljaa pikku tehtävästäni. En ollut kertonut edes Mikalle, jonka kanssa minun piti sentään mennä naimisiin!
Miksen ollut ymmärtänyt epäillä mitään? Herra Kurki oli osoittanut vastenmielisyyttään minua kohtaan vuosia ja minä olin uskonut hänen yhtäkkiä vain muuttaneen mielensä. Puristin käteni nyrkkiin ja syöksin hedelmät kuiluun sellaisella voimalla, että seinämään jäi lommo.
Kostaisin vielä, kunhan vain pääsisin täältä.
*