Tapahtunut tähän mennessä: Beth etsii keittäjä-Ottoa ja joutuu hullujen kyläläisten ajamana pakenemaan pöheikköön. Crewen lempilapsi Johanna saapuu apuun ja vie Bethin ja Acarion Oton luokse. Otto on vampyyri! Acario ajaa pois heidät, mukaanlukien edesmenneen Renate Mendesin sisaren Isolden. Beth ja Acario palaavat Erlebergiin ja käyvät läpi vime aikojen tapahtumia. On tullut aika puhua Valentinesta!30. luku
Haudalla kävivät vain Klaus ja isä. Rouva Fertig oli laskettu leposijaansa Wiesbadenissa jo ennen heidän tuloaan, koska säät olivat niin lämpimät. Molemmat miehet olivat vaimeita koko matkan. Klaus ei normaalistikaan pitänyt siitä, jos joutui olemaan kahden pitkään isänsä kanssa, joten hiljaisuus oli oikeastaan toivottua. Klausin olo oli tyhjä, hän ei tiennyt miten olla. Hän ei osannut itkeä ja se tuntui harmilliselta. Äiti oli ollut pitkään sellainen mystinen hahmo jossakin kaukana, joten poismeno ei tuntunut oikein todelliselta. Ainahan äiti oli ollut poissa.
Isä joi itsekseen illalla ja hyräili lauluja kynttilälle. Klaus ei uskaltanut mennä väliin. Hän arveli isän käskevän heti seuraavana aamuna nostamaan matka-arkut takaisin vaunuihin ja että he lähtisivät viimein kotimatkalle Verdeniin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aamulla isä nousi virkeänä, toisin kuin olisi voinut illan viininkulutuksesta päätellä. Hän koputti Klausin oveen ja raahasi tämän mukanaan tapaamaan hoitohenkilökuntaa, joka oli pitänyt huolen rouva Fertigistä. He kävivät suunnilleen jokaisen ihmisen luona, joka oli ollut missään kosketuksissa äidin kanssa. He puhuivat, liittyen vainajaan tai johonkin yleismaailmalliseen, kuten säähän. Kohteliaisuuskäyntejä. Tämän olisi tullut mennä toisin perin: muiden olisi tullut tulla heidän luokseen. Klausista kaikki oli hieman kiusallista. Nämä ihmiset tunsivat hänen äitinsä paljon paremmin kuin mitä hän. Kukaan ei sanonut mitään poikkipuolista. Äiti oli varmaan ollut pyhimys.
Seuraavina päivinä isä kävi läpitse äidin omaisuuden, maksoi laskut ynnä muuta. Siihen ei vaadittu enää Klausia. Hän kävi pitkillä kävelyillä läheisessä puistossa, luki kirjoja ja kylpi kuumissa lähteissä. Oli hankalaa olla suhtautumatta kauniisiin kevätpäiviin lämpimän auringonpaisteen alla lomana. Äidin kuolema oli onnistunut harhauttamaan hänet Charlotte de Beurren petoksesta. Täällä kukkien ja terveyden keskellä se tuntui kaukaiselta, kitkerältä ajatukselta toisesta elämästä, johon hän ei halunnut ihan vielä palata. Klaus oli mielessään aina rakentanut tulevaisuuttaan sen varaan, että hän ja Charlotte olisivat yhdessä. Että he avioituisivat viimein, matkustelisivat jännittäviin paikkoihin ja lopulta asettuisivat aloilleen ja saisivat lapsia. Ei Charlotte ollut vaikuttanut kovin innokkaalta toteuttamaan Klausin suunnitelmaa, mutta poika oli uskonut ajan kanssa voivansa muuttaa toisen mielipiteen. Niin ei käynyt.
Kun asiat Wiesbadenissa alkoivat olla mallillaan, isä otti puheeksi, että oli aika jatkaa matkaa. Klaus ei halunnut, mutta tunsi olevansa liian arvokas henkilö inttääkseen.
Aurinko laski ja he istuivat majoituksensa puutarhassa katsellen lämpimänväristä taivasta. Leudossa tuulessa heiluessaan hennonkeltaiset kukat tuoksuivat vienosti, eivät sairaalloisen makeina kuten kesän lopussa. Perhoset lentelivät vielä ympäriinsä päivän viimeisessä valossa, vaikka sirkat olivat jo alkaneet soittaa iltasoittoaan.
”Kuulemma Basel on hurmaava tähän aikaan vuodesta”, isä sanoi, irrottamatta katsettaan kukkapenkistä. ”Kävin siellä sinun ikäisenäsi, mutta keskikesästä.”
Klaus tuijotti isää ymmärtämättä, mistä vanha mies höpisi.
”Jatkoimme matkaa sieltä Geneveen. Ystäväni asuu siellä edelleen. Emme ole nähneet vuosikausiin, emme varmaan sinun ja sisarustesi syntymän jälkeen, mutta kirjoittelemme edelleen. Hän kertoo kirjeissään usein kasvihuoneestaan. Kehuskelee kuinka upeita hänen
antirrhinum majuksensa ovat. Minä en ole biologi, kuten et sinäkään, mutta minun on pitänyt käydä Genevessä vielä, kun minussa on virtaa.”
”Tarkoittaako isä, mitä luulen?” Klaus uskaltautui kysymään. Jännittävä toivo nosti päätään.
”Sinun luulosi ovat usein melko harhaanjohtavia”, isä totesi kuivakasti. ”Enkä oikein luota sinuun ja serkkuusi Karliin kahdestaan Eurooppaa kiertämässä. Luoja tietää, ettei se poika usein astu ovesta ulkoilmaan...”
Toivo kukistui samaksi latteudeksi, kuin mitä kotiinpaluu edusti. Klaus pidätteli väkisin harmiaan. Eihän hänellä olisi paljoa odottaa tulevaisuudelta, jollei hän koskaan pääsisi tutkimaan Eurooppaakaan.
Isä katseli edelleen kukkapenkkiä, kulmat kohotettuina niin, että otsa oli pitkiä ryppyjä täynnä.
”Jos käy Baselissa, kannattaa vaivautua etelään Geneveen saakka. Ei matkustamisessa muuten ole mitään järkeä. Ja minua todella huvittaa nähdä Basel, kun olemme kerran jo täällä. Saat pitää isällesi seuraa vielä kuukauden tai kaksi. Ajattele sitä harjoituksena tulevaa varten.”
Klaus virnisti. Hän ei voinut uskoa tätä! Heti seuraavana päivänä isä aloitti matkavalmistelut. Viikko sen jälkeen he lähtivät matkaan, eikä yhdessä kulkeminen tuntunut yhtä tukalalta enää. Oli jännittäviä, uusia paikkoja nähtäväksi, asioita koettaviksi. Kesän lopussa hän katseli isän ystävän Martensin ja tämän kaksikymmentävuotiaan tyttären Lauran kanssa ilotulituksia. Isä palasi viimein Verdeniin, mutta Klaus jäi auttamaan Martensia Geneven yliopistolle. Seuraavan vuoden tammikuussa Klaus huomasi Lauran olevan oikeastaan hyvin kaunis. Päivät alkoivat tuntua aina vain merkittävimmiltä.
Helmikuussa hän aloitti rakkausrunot.
~*~
Aika oli vihdoin koittanut. Ilta Erlebergissä oli ollut mahdottoman pitkä ja monivaiheinen. Beth oli melko varma nukkuvansa useamman päivän putkeen kun kaikki saataisiin selvitettyä.
”Silloin kun teillä tuli Crewen kanssa erimielisyyksiä, puhuitteko jostain erityisestä?”
Acario nojasi pylväsänkyynsä.
”Emme me olleet eri mieltä mistään.”
”Niin, mutta varmasti puhuitte jostakin.”
”Mahdollisesti.”
Beth liikehti levottomana. Hän oli vetänyt takin paidan päälle näyttääkseen vähän järkevämmältä, mutta se ei paljoa auttanut. Ylisuuret hihat pursuivat takinsuista ulos.
”Ettekö voisi vain kertoa? Te tiedätte, mitä minä tarkoitan.”
”Minä en ymmärrä, miten te voitte tarkoittaa yhtään mitään.”
”Minä pyydän”, Beth totesi turhautuneena. Hän halusi saada tämän keskustelun käytyä ja siirtyä eteenpäin elämässä, mitä se sitten tarkoittikin. ”Olen valmis lupaamaan melkeinpä mitä tahansa.”
Acario tuijotti häntä tiiviisti.
”Nuo eivät ole sanoja, jotka olisi tarkoitettu sanottavaksi kevytmielisesti”, hän varoitti.
”Mitä väliä sillä on”, Beth sanoi. Oli sillä.
Acario nauroi. Se oli hyvin ilotonta naurua.
”Olet tyhmä. Luuletko, että minä unohtaisin tuollaisen lupauksen? Sinä luotat minuun nyt liikaa. Minä olen viimeinen henkilö maailmassa, jolle sinun kannattaisi vannoa mitään tuollaista.”
Beth ei säikkynyt, mutta harmistui toisen uhittelusta. Hän oli toivonut heidän edenneen tällaisista keskusteluista.
”Miksi te yritätte vieraannuttaa minua teistä? Minulla ei ole teidän jälkeenne enää ketään, johon luottaisin.”
”Et nyt ymmärrä. Sinä luotat pieneen, julkiseen osaan minusta, jonka olen koonnut vuosien varrella. Älä. Se on samanlainen teatteriesitys, mitä Klemens suorittaa.” Acario lähestyi tasaisin askelin Bethiä. ”Se, minkä osan sinä olet oppinut minusta, on pintaraapaisu. Tämä naamio, mikä minä olen, rakoilee vielä. Sen alla ei ole mitään inhimillistä. Sinä näit pienen palan totuutta, kun kohtasimme tiellä. Jonain päivänä olen liian väsynyt leikkimään tätä leikkiä. Silloin tulet katumaan, että koskaan lupasit minulle mitään.”
He seisoivat taas hyvin lähekkäin. Beth joutui katsomaan ylös, että näki toisen kasvot. Tummaksi maalatut tulevaisuudenkuvat eivät olleet muuta kuin epämiellyttävää höpinää sellaiselle henkilölle, joka oli vaarassa tuon tuostakin.
”Niin niin. Olisin kiitollinen, jos puhuisitte nyt.”
Acario tuijotti häntä hetken hyvin kylmästi, mutta luovutti viimein.
”Crewe antoi minulle kirjeen, jonka oli salannut joitakin vuosia aiemmin.”
Beth oli arvannut oikein!
”Minä käskin hänen antaa sen teille”, hän selitti. ”Se vaati paljon kipua. Minä olin niin mustelmilla, etten nukkunut selälläni pariin viikkoon.”
Acario tuijotti häntä. Beth kääntyi pois ja otti hieman tilaa.
”Minä ajattelin, että ehkä asia vaivasi teitä edelleen.”
”Mistä sinä tiedät näistä asioista?”
Ei kai auttanut kuin tunnustaa.
”Minä olen lukenut erästä päiväkirjaa.”
”Tämä ei kuulu sinulle mitenkään.”
Beth tunsi olonsa hyvin onnettomaksi. Acario varmaan inhoaisi häntä entistä enemmän tämän päivän jälkeen. Hän oli muutamassa minuutissa onnistunut romuttamaan puoli vuotta heidän ystävyydestään. Heillä olisi kovin ikävä ikuisuus edessään.
”Ei, ei se varmaan kuulukaan. Renate Mendes sai minut ensin asian jäljille, sitten Crewe. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, neiti Mendes yritti kovasti saada minut epäilemään sinua joka välissä. Mutta kuitenkin, jos saisin nyt valita, en olisi koskaan kuullutkaan koko asiasta.”
Sitten hän ryhdistäytyi.
”Mutta niin vain kävi, että minä sain selville asioita. Olin aluksi huolissani omasta turvallisuudestani. Sitten tajusin, kuten tekin ja Crewe olette todenneet, että minä tulen luultavasti kuolemaan nuorena.” Beth naurahti.
”Ymmärrättehän, tämän nuoren naisen päiväkirja ja kaikki kuulemani juorut vaikuttivat valtavasti kuvaani teistä. Tästä minä oikeasti halusin puhua silloin matkalla Leipzigiin, mutta te ette enää antanut. Olen kuullut Crewen version tapahtumista ja lukenut hyvin yksityiskohtaisen selostuksen päiväkirjasta, mutta kuulisin silti mielelläni teidän näkemyksenne.”
”En voi käsittää, miten tämä kiinnostaa sinua.”
”Minun täytyy saada tietää. Teidän on pakko kertoa.”
”Hyvä on sitten.” Acario katseli Bethiä hyvin myrkyllisesti. Oli yllättävää, ettei hän väittänyt vastaan. ”Mutta minä tulkitsen tämän niin, että te olette päättänyt olla lopun ikuisuutta minun kanssani. Jollette pysäytä minua nyt, niin pidän tätä sopimuksena siitä, että olette minun.”
Ja sitten hän syyttää minua melodramatiikasta!”Varmaan tiedätkin, mutta minä otan jokaisen sopimuksen, pienen tai ison, hyvin vakavasti. Tästä ei ole ulospääsyä.”
Beth halusi huomauttaa jotain nasevaa, mutta sanat jäätyivät kitalakeen. Kylmät väreet kulkivat hänen niskaansa pitkin. Hän ravisti ne pois päättäväisenä.
”Mitenköhän tämä eroaa nykyisestä järjestelystä? Vanhat sopimukset ovat edelleen voimassa.”
Acario hymyili hyvin sievästi.
”Pelkkä tieto miellyttää hirvittävästi synkempää puoltani.”
Avautuminen oli näemmä hirvittävän työn ja tuskan takana joillekin vampyyreille.
”Te kyllästytte minun seuraani ja sitten kadutte, että koskaan vaaditte mitään tällaista. Minä tulkitsen tämän niin, että te olette halukas elättämään minua maailman loppuun saakka. Se sopii minulle vallan mainiosti. Voitte alkaa puhua koska tahansa, minä kuuntelen kyllä.”
Acario loi närkästyneen katseen hänen suuntaansa.
”Te olitte tavallaan oikeassa. Minä en pitänyt näitä asioita mitenkään merkittävinä. Ne eivät ole tärkeitä, mutta jostakin syystä ne kuitenkin vaivasivat minua. Minulla oli siis ihminen kolmisenkymmentä vuotta sitten. Rakastaja. Hän oli ehkä hieman sinua vanhempi. Hyvin synkkä olento. Tapasin hänet metsässä Englannissa. Hän kertoi nimekseen Valentine, mikä ei tietenkään ollut oikea nimi. Hän oli Preussista kotoisin ja kokenut hieman epäonnea. Hän oli kihloissa erään miehen kanssa, joka kuitenkin petti häntä tytön ystävättären kanssa. Ystävätär kuitenkin tunnustautui. Hän ilmeisesti kertoi rakastajalleen aikovansa paljastaa heidän suhteensa, jolloin mies työnsi hänet parvekkeelta. Tyttö kuoli. Valentine näki tämän ja pakeni. Sitten minä poimin hänet mukaani. Olin aikeissa palata takaisin Erlebergiin ja halusin matkalle jonkun seurakseni.”
Acario istuutui sängylleen. Bethkin veti itselleen tuolin vakavana.
”Hän oli itsetuhoinen. Minä en pakottanut häntä mukaani, hänen ehtonsa tulemiselleen oli, että tappaisin hänet!” Acario naurahti ilottomasti. ”Tämä sopi minulle, varsinkin kun ajankohdasta ei ollut silloin vielä puhetta. Hän lupasi minulle melko lailla kaiken, kunhan vain veisin hänet pois. Hänet etsintäkuulutettiin ystävättärensä murhasta, me jätimme Englannin. Hän pyysi minun apuani, halusi, että tappaisin hänen kihlattunsa. Kieltäydyin. Me asetuimme Erlebergiin, mutta hänen kostopuheensa vain jatkuivat ja jatkuivat. Hänellä oli aina vain uusia ideoita ja suunnitelmia, joihin hän pyysi apuani. Kieltäydyin joka kerta.”
”Miksi te kieltäydyitte?” Beth kysyi.
”Ei minulla ollut syytä suostua. Joskus myönnyin johonkin, mutta hän ei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Hän maistui hyvin paljon katkeruudelle. Minä join hänestä hyvin vapaasti, niin vain, ettei hän kuolisi. Hän harvemmin kävi missään, makasi vain huoneessaan. Häntä oli hankala saada innostumaan mistään. Sitten eräänä iltana Crewe puhkaisi hänen silmänsä. Crewe oli mustasukkainen ja epäilen hänen tehneen sen tahallaan. Olin kertonut hänelle suunnitelmistani tytön suhteen. Hän ei ollut kovin innoissaan.”
”Silmä saatiin kuitenkin korjattua ja vaikutti siltä, kuin asiat olisivat palanneet normaaliksi. Minä lähdin vähäksi aikaa tapaamaan Klemensiä. Kun tulin takaisin, Crewe kertoo minulle tytön lähteneen jonkun päivän aikana. Että tämä vei vaunut ja aikoo Englantiin.”
Acario katsoi Bethiä hyvin tiukasti.
”Minulle ei ollut mitään lappua, selitystä. Hän oli vain lähtenyt. Pidin tätä sopimusrikkomuksena, hän oli suostunut lähtemään mukaani ja toinen ehto oli vielä toteuttamatta. Joten lähdin hänen peräänsä Englantiin. Olin vihainen, koska ajattelin, että hän olisi edennyt kostosuunnitelmistaan edes vähäsen. Löysin hänet helposti. Hän ilmeisesti aisti minun lähestymiseni, sillä hän jätti kaiken asutuksen taakseen ja pakeni kauemmas ihmisistä. Ajatteli sen kai jaloksi, että olin aikeissa teurastaa jokaisen vastaantulijan. Paikka oli melko lähellä metsätapaamistamme.”
Nyt Beth saisi kuulla, mitä oikeasti tapahtui. Hän toivoi olevansa tarpeeksi vahva kestämään totuuden, oli se sitten mikä tahansa.
”Minun saavuttaessani hänet, hän oli ahdistanut itsensä umpikujaan. Kalliolle, takana jyrkkä pudotus. Hän on jo melkein paniikissa, kun saavun paikalle.
"Älä - minä en halua hänen saavan tietää, että kuolin. Hän ei saa elää lopun elämäänsä rauhassa. Yrittäkää ymmärtää, minä elän vihasta häntä kohden. En tunne mitään."
Hän valehtelee. Hän ei ymmärrä ollenkaan sitä tyyneyttä, kun ei tunne mitään.
"Minä... te, te lupasitte!" Hän vaikenee hetkeksi ja nielaisee. "Me vannoimme... Ehdolla--"
"--että saatte vaikuttaa kuolinpäiväänne, todellakin. Onko teillä jotain tätä iltaa vastaan?" ”Monilta asioilta olisi kai voitu välttyä. Minä en tiennyt hänen kirjeestään. Hän painotti siinä, että palaisi ja toivoi hartaasti, että luottaisin häneen. Hän ei viitannut kirjeeseen enää kun kohtasimme, hän oletti, että olin lukenut sen. Minä oletin, että hän oli paennut välittämättä sopimuksestamme. Minä olin vihainen ja hän olí hyvin väsynyt. Matka oli rasittanut häntä ja hän oli hyvin heikon oloinen.”
"Anna minun vain..." hän parahtaa kuuntelematta.
"Muistatteko te mitä lupasitte minulle? Minkä vannoitte minulle?"
"Kaiken! Kaiken mitä minulla on!" sanoo hän ääni väristen, "Mutta vain... en ikuisesti. Oletin sen olevan itsestään selvää. Ei minun olisi koskaan pitänyt lähteä teidän mukaanne. Haluan lopettaa tämän. En jaksa enää."
Pidän kiinni hänen vasemmasta hartiastaan. Ilmeisesti liian kovaa, hän rypistää silmänsä kiinni kivun edessä. Hän on tärisee ja riuhtoo pois hysteerisesti. Minun otteeni löysenee, muttei petä.
"Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vaatia mitään. Mikään ei velvoita minua kuuntelemaan teidän toiveitanne. Minä noudatan meidän sopimustamme."
"Eikö edes kunniantuntosi, Ac--"
Hänen lauseensa katkeaa minun kämmeneni osumaan. Hänen päänsä nytkähtää hieman sivulle ja vasen kätensä nousee automaattisesti hieromaan poskea.
Se ei ollut hyvä idea. Hän sisuuntuu - Jokin ilkeä kovettaa hänen katseensa ja vääntää suun ivaan.
"Katso näitä jälkiä, oi rakkaani", sanoo hän ja avaa hieman kaulustaan paljastaen useat puremajäljet. Miksi hän luulee sen tekevän vaikutuksen minuun? "Ennen kuin päätät tämän tarinan, katso Saatanan kädenjälkeä. Kuolemaa! Niin, minä tiedän kyllä. Osaan erottaa sen jo silmistäsi. Luonteesi. Sinä olet sairas." ~*~
”Minä en tiedä tekikö hän niin tarkoituksella vai ei, mutta hän astui taaksepäin. Hän oli seisonut aivan reunalla. Minä olin kääntynyt selin häneen. Kun tajusin hänen putoavan, oli jo liian myöhäistä. Hyppäsin hänen peräänsä, mutta hän makasi jo alhaalla kivien päällä, kuolleena. Olen nähnyt satoja ihmisiä kuolleina, joten sen ei olisi pitänyt vaikuttaa minuun mitenkään. Minulla on ollut ihmisiä ja rakastajia useampi kymmenen. Mutta minä en lähde mihinkään, istun ja katselen rikki mennyttä ruumista. En pystynyt ymmärtämään, miten en ehtinyt ajoissa, miten hän muka olisi voinut kuolla nyt. Melkein kesken lauseen. Paikalle tulee joukko miehiä, hieman kuten tämänpäiväinen joukkio, mutta kolmisen kertaa isompi. Heidät on lähetetty tytön perään. Minä en kiinnitä heihin mitään huomiota, mutta he tietävät jo luonnostani. Ehkä hän on varoittanut minusta, en tiedä.”
”Mutta jos he olivat vain ihmisiä, kai te olisitte voinut--”
”Niin ja silti en tee mitään. Kun minä huomaan heidät, yksi syöksee jo katkaistun lapionvarren rintani lävitse. Sitten toinen. Minut vangitaan, teljetään hopeaan ja muurataan piiloon kellariin, koska he eivät tiedä mitä tehdä minulla tai uskalla. Odotan siellä kolmisenkymmentä vuotta, nukkumatta.”
Acario katseli häntä vaisusti. Kohotti kättään kohti Bethin kasvoja, antoi sen kuitenkin laskeutua saman tien takaisin polvelle.
”Ennen kuin lähdimme Leipzigiin, kävimme katolla. Muistathan? Olit pudota. Se oli hyvin samanlainen kohtaus kuin... Pelkäsin, että kaikki alkaisi taas alusta.”
Beth ei tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta. Tärkein oli kuitenkin vielä kysymättä. Hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa sykettään.
”Minä kysyisin yhtä asiaa, sir. Valentine kuoli. Kuka minä olen?”
Acario katsoi häntä pitkään.
”Minun ihmiseni? Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole aina aavistustakaan mistä ilmestyit siihen. Vapautumiseni jälkeen niin moni asia on ollut epäselvää...”
Beth katsoi Acariota kauhuissaan. Varmastikin hän pilaili!
”Mutta sinuakin kutsutaan Valentineksi? Sinä vapautit minut viime vuonna ja olet ollut mukanani siitä lähtien.”
Ei tämä voinut olla totta!
”Minua kutsutaan sillä nimellä, koska te kutsutte minua niin! Minä olen teidän mukananne, koska ette antaneet minun lähteä.”
”Niinkö? En muista kuulleeni sinun esittäytyvän koskaan. Minun oli viime vuonna vielä hieman hankala erottaa unet todellisuudesta. Se on helpottunut hieman sitemmin, mutta--”
Minä tulen hulluksi, Beth ajatteli. Tämä ei voi johtua siitä, etten muka olisi esittäytynyt!
”Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuka minä olen? Olen palvellut teitä alkusyksystä, nyt on melkein kesä! Olen riskeerannut henkeni useamman kerran teidän takianne. Herranjestas, minut melkein tampattiin kuoliaaksi tänään kun yritin saada kyläläiset pois talon luota!”
Acario närkästyi.
”Sinä olet minun ihmiseni. Siinä tulisi olla meille molemmille tarpeeksi tietoa. Sinä olet myös yksi ärsyttävimmistä olennoista, joita olen koskaan tavannut. Inspiroit yhdessä päivässä minussa sen verran tunteita, kuin normaalisti tuntisin kymmenessä vuodessa. Tajuatko, kuinka kuluttavaa sellainen on minun iässäni? Alennuin joskus kuvittelemaan, miten saisin sinut hengiltä, vaikken koskaan tule tieten tahtoen edes satuttamaan sinua. Sinun seurassasi minä olen heikko ja jollain masokistisella tavalla pidän siitä. Paljon osuvampaa olisi kysyä, kuka minä olen sinulle. Häviän Klaus Fertigille, häviän Renate Mendesille ja häviän jopa viinipullolle!”
”Te satutitte häntäkin.”
Beth puhui Valentinesta.
Puhti katosi Acariosta. Hänen olkapäänsä lysähtivät hieman.
”Niin, mutta ajattelin korjanneeni suuren osan virheistäni. En ole edes koskaan purrut sinua, en juonut liikaa tai edes paljoa. Olen ollut hyvin varovainen.”
”Teidän olisi pitänyt varoa hänenkin kanssaan.”
Bethin sisällä myllersi suuri hämmennys kaikesta kuulemastaan. Hän oli kuukausien mittaan totuttautunut ajatukseen, että Acario oli tappanut rakastajansa, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.
”Minä tein virheen ottaessani koskaan hänet mukaani. Hän ei ollut hyödyllinen ja minun olisi pitänyt huomata heti, että hänen pitämisensä oli ajanhukkaa.”
Bethistä tuntui, että Acario yritti todistella jotain itselleen.
”Hän rakasti teitä.”
Acario naurahti ja vakavoitui samantien.
”Älä puhu asioista, joista et tiedä. Minä en luvannut hänelle mitään. En kehunut tai yrittänyt olla mieliksi.”
Acarion asenne oli niin ärsyttävä, että Bethin teki mieli heittää häntä jollakin.
”Ei rakkaus toimi sillä tavalla.”
”Onneksi seurassani on asiantuntija!”
”Minä rakastan teitä.”
Beth säikähti tajutessaan, mitä oli juuri sanonut.
”Täysin platonisesti tietenkin”, hän kiirehti korjaamaan. Sanat maistuivat niin puisilta, ettei hän pystynyt kohottamaan katsettaan.
Acario tuijotti häntä herkeämättä. Hän oli sanoa jotakin, mutta Beth ehti väliin ensin.
”Ei minun ollut tarkoitus... Taidan mennä nyt. Paljon tekemistä ja niin eteenpäin.” Beth nousi ylös niin nopeasti, että tuoli oli kaatua.
”Ei sinun tarvitse.” Acario tarttui häntä kädestä ja veti varovasti lähemmäs. Beth tuijotti toisen kättä yrittäen saada selville, halusiko rimpuilla pakoon vai jäädä. ”Sinun ei todellakaan tarvitse. Muistaakseni sinun piti juoda minusta.”
Sanat olivat pehmeitä. He istuutuivat takaisin sängylle. Olisi ollut järkevämpää siirtyä tuolille sängyn ääreen, mutta Acario piti hänestä edelleen kiinni.
”Itse asiassa, minua epäilyttää päästää sinua yhtään mihinkään.
Luoja ties kuka sinun perässäsi huomenna on.”
Acario kuulosti hieman rouva Näheriltä, siis Kutscherilta, sanoessaan sen.
”Miksi te haluatte tätä?” Beth kysyi.
”Monesko kerta tuo on, kun kysyt? Minä en keksi enää uusia vastauksia.” Acario kääri hihaansa ylös. ”Paranet nopeammin. Sinun hyvinvointisi on minulle eduksi. Haluan eroon jokaisista hampaanjäljistä kehollasi. Kymmenen muuta syytä! Pidän ajatuksesta sitoa sinut tiukemmin kiinni itseeni.”
Hän tuijotti Bethiä haastavasti. Beth tiesi, mitä halusi kuulla, vaikkei uskonutkaan niin käyvän koskaan.
”Tiedäthän, tämä on melko yksipuolinen järjestely. Olet hirvittävä heikkous minulle, etkä tunnu käsittävän sitä. Olet kuolla jatkuvasti. Olen yrittänyt teeskennellä, ettet olisi mitään, että olisit samantekevä, mutta turhaan. Sinä et voi kuolla. Pelkään romahtavani, se olisi naurettavaa. Minun kuolemani sen sijaan – se aiheuttaisi kenties sinulle hetkellistä mielipahaa ja lähinnä taloudellisen ahdingon.”
Hän ei pistä hirveästi arvoa minun tunnustukselleni, Beth huomasi harmikseen.
”Niin. Minun elämäni vain pyörii teidän ympärillänne.”
Vastaamisen sijaan Acario puri rannettaan ja tarjosi sitä Bethille. Beth epäröi. Hän tiesi kyllä, ettei mitään kamalaa varsinaisesti ollut tapahtunut ennenkään ja hän halusi kovasti, että puremajäljet paranisivat ja katoaisivat. Se tuntui siltikin joka kerta raskaalta päätökseltä. Lopulta hän tarttui ranteeseen ja vei sen huulilleen. Musta neste oli paksua ja verkasta. Makua ei voinut kuvailla, se oli ennemmin aavistuksia, kuin mitään konkreettista. Salaisuuksia. Veri virtasi itsekseen alas hänen kurkkuaan, katosi, ennen kuin siitä sai otetta. Beth kuuli oman sykkeensä hetken aikaa hyvin voimakkaasti. Kuuli Acarion sulkevan silmänsä ja oman verensä kohinan. Sydämeen pisti. Sitten se meni ohi, haipui hiljalleen. Haava Acarion ranteella oli kuroutunut umpeen.
~*~
Huimasi. Beth asettui selälleen makaamaan varovasti. Vahvat kädet tukivat häntä.
”Oopium.”
Huone ei pyörinyt hänen silmissään, se kiemurteli.
Acario katseli häntä verkkaisesti. Yleensä hänen silmänsä olivat hyvin tummat, tai punertavat. Nyt Beth oli näkevinään niissä kultaa. Mikä oli kultaa? Kyyhkysiä, jotka lensivät taivaalla. Hän hätkähti. Kerälle kiertynyt lohikäärme. Joku nauroi.
”Se kuluu pois. Joit melko paljon. Siihen menee hetki.”
”Auringonvaloa lehtiverhon lävitse.”
Acario hymyili hänelle. Beth pudisti päätään. Jokainen hengenveto vei pienen kerroksen sekavuutta pois. Hänen sydäntään särki ja teki mieli sanoa jotain viisasta.
”Ette te ole paha. Kaikki yrittävät kääntää minua teitä vastaan tai saamaan minut pelkäämään, mutta ette te ole paha. Olette yhtä lailla harmaa kuin kaikki muutkin.”
Beth tarttui Acariota kädestä.
”Mittasuhteet vain ovat erit.”
”Mitä tuo tarkoittaa?”
Beth ei kertonut. Sen sijaan hän hymyili hiljaa hyvän tovin, kunnes tunsi olonsa normaalimmaksi.
”Ennen kuin päädyin vaatimaan teiltä vastauksia silloin matkalla Leipzigiin... Halusin pyytää, että pitäisitte Crewen pois minun kimpustani. Päätin kuitenkin, että asioista puhuminen olisi tärkeämpää.”
Acarion hymy haihtui.
”Et sinä tarvitse mitään erityistoiveita sellaisen pyytämiseen.”
Vihainen.
”Mitä hän on tehnyt? Mikset ole sanonut mitään?”
Beth katui aiheen mainitsemista.
”Olin melko varma, että sain hänet aisoihin. Minä olin epävarma miten te reagoisitte. Ajattelin, että kenties jo tiesitte.”
”Mitä typeryyttä tämä nyt on? Minä olen käskenyt häntä käyttäytymään seurassasi!”
”Ei sillä ole väliä enää. Minun ei pitänyt edes puhua asiasta. Hän menettää malttinsa niin kovin helposti.”
Acario tuijotti hyvin tiukasti Bethiä.
”Ei sinun kuulu piilotella tuollaisia asioita.”
”Sanoitte itsekin Leipzigissä, ettette tulisi apuun, jos jotain tapahtuisi.”
Toinen jähmettyi. Yritti ilmeisesti muistaa.
”Eiköhän meille molemmille ole kuitenkin selvää”, Acario sanoi viimein. ”Että minä tulisin väliin, vaikka yrittäisitte itse sahata jalkanne poikki. Luultavasti päiväsaikaankin.”
”Minä aina kuvittelin olevani melko merkityksetön teille.”
”Onnistuin siis vakuuttamaan ainakin toisen meistä, eikä siitä seurannut näemmä mitään hyvää. Joka tapauksessa, olisin seurannut sinua varmaan täältä Bysanttiin.”
”Bysanttia ei ole enää olemassa.”
”Samantekev--”
”Moneen sataan vuoteen!”
”
Mutta, saisinko minä nyt puhua? Mutta lopulta en ole koskaan ollut se, joka sinut auttaa pulasta.”
Beth tunsi olonsa hieman kiusaantuneeksi.
”Olette varmasti. Eikä sillä ole väliä.”
”On sillä. Sinä olet minun taakkani”, Acario sanoi. ”Ja vahvuuteni.”
Väkeviä sanoja. Beth kuunteli vaiti ja hengitti syvään. Hän halusi säilyttää ne sisälleen, tallentaa tämän hetken ja muistella sitä myöhemmin.
”Mistähän me seuraavaksi puhuisimme?” Acario sanoi tovin hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensä oli kujeileva, yrittäen karistaa aiemman vakavuuden pois. Hän nojautui Bethin ylle kevyesti kuin kissa, jätti toisen käsivarsiensa väliin. ”Ehkä tiedustelen, miksi olet niin halukas lupaamaan kaikkesi minulle. Tai kenties selität, miksi sykkeesi on niin nopea nyt. Sinähän et pelkää minua.”
Beth ei tiennyt muistelisiko tätäkin myöhemmin. Hän yritti perääntyä hieman, miettien kuuluiko hänen käskeä toinen pois. Acario hymyili ja asettui lähemmäs. Hänestä tämä oli hauska leikki.
”Kylläpä sinä olet nyt hiljaa. Olet halunnut puhua koko illan.”
”Minua väsyttää”, Beth valehteli. ”Hauska nähdä kuitenkin, että te viihdytte.”
”Minähän sanoin, että tietyt asiat miellyttävät synkempää puoltani.”
”Niinkö? Minusta tuntuu, että minulla on teidän valoisampi puolenne kokonaan näkemättä.”
Acario nauroi. Ei se ollut vitsi, mutta Bethkin hymyili.
”Kauanko auringonnousuun on aikaa?”
”Puoli tuntia?”
Beth nousi istumaan ja Acario väistöi sivuun.
”Mitä? Onko jo aamu?”
”Hyvin pian. Aurinko nousee joka aamu aikaisemmin kesää kohti.”
Beth lysähti takaisin sängylle ja hieroi ohimoaan. Hän ei halunnut kohdata ulkomaailmaa. Hän makasi hiljaa paikallaan hyvän aikaa, nuokkuen unen ja valveen välimaastossa. Viimein hän ravisteli itsensä ylös ja kertoi Acariolle, että hänen piti mennä. Acario ei vastannut – hän makasi Bethin vieressä liikkumatta ja silmät suljettuina. Kai hän oli jo nukahtanut.
Minä rakastan häntä. Se oli jotain hirvittävän itsestäänselvää, melkein yksinkertaista. Oli hyvin vapauttavaa viimein myöntää se itselleen. Tuntui suurelta itsepetokselta, ettei Beth ollut huomannut asiaa ennen.
Beth ravistautui mietteistään. Hänen pitäisi nukkua ja sitten oli hirvittävästi asioita hoidettaviksi. Hän katsoi Acarion tyyniä kasvoja ja kumartui vielä tämän puoleen, suudellen toisen otsaa kevyesti. Hänen oli tarkoitus mennä jo, mutta hän painoi vielä huulensa toisen huulille. Hänen sydämensä takoi rummun lailla ja hän riistäytyi irti, halveksuen hieman itseään. Jos hänellä oli rohkeutta tunnustaa tunteensa tuosta vain, ei hänen tulisi täytyä turvautua tällaiseen halpamaisuuteen. Acario nukkui.
Beth marssi ovelle yrittäen pidätellä kaikkia tunteitaan kasassa. Hän oli jo tarttua ovenkahvaan, kun kuuli äänen takaansa:
”Yritän päättää tässä, oletko yllättävän rohkea vai pelkuri.”
Beth jäätyi paikoilleen sillä välin kun lämpö lehahti hänen kasvoilleen. Tämä ei voinut olla totta. Hän nosti leukaansa viimein pystyyn, lauloi päänsä sisällä hoosiannaa ja totesi:
”Ai olittekin hereillä. No, ette ole kummoinen suudeltava muutenkaan.”
Lapselliset kommentit eivät tuntuneet tässä häpeän määrässä enää miltään. Hän tarttui ovenkahvaan tarkoituksenaan paeta nopeasti, mutta Acario oli samassa hänen takanaan, tarttui kädestä kiinni, pyöräytti hänet ympäri ja painoi huulensa Bethin huulille.
Se ei ollut viaton, varastettu huulten hipaisu. Beth yritti sanoa jotain, alleviivata yllätystään, mutta raottuneet huulet tarjosivat tilaisuuden syvetä. Acarion käsi kiersi hänen selkänsä taa, veti lähemmäs. Se oli juovuttavaa. Kaikki muu unohtui: ei ollut Ottoa, Renate Mendesiä, Creweä, Klausia, neiti de Beurrea tai Klemensiä. Kun Beth vastasi suudelmaan, Acario tarttui häneen tiukemmin, nosti ylös vasten seinää. Kaikki oli vaativampaa, terävämpää. Puoliksi voitonriemua, puoliksi säikähdystä tapahtuneesta. Bethin jalat eivät koskettaneet maata, seinä selän takana oli kova. Hän tiesi yhtäkkiä aivan tarkalleen mitä halusi. Ei tarvinnut olla hämmentynyt tai eksyksissä. Hän kietoi jalkansa Acarion ympäri, kiitollisena housuista hameen helman sijaan. Ei tarvinnut olla häveliäs. Hänen kätensä kiersivät toisen rintakehää ja käsivarsia, tietämättä mihin asettua. Acario oli paljon määrätietoisempi liikkeissään. Hänen huulensa liikkuivat Bethin leuan linjaa pitkin kaulalle viileinä suudelmina. Beth käänsi päätään sivuun kun toinen repi kaulukset auki. Hänen hengityksensä oli katkonaista, sydämenlyönnit lähes kivuliaita. Olo oli melkein kuumeinen.
Sitten Acario pysähtyi. Sitä kesti sekavan sekunnin, kunnes hän suoristautui ja laski Bethin maahan. Bethin polvet olivat pettää.
”Aurinko”, Acario tokaisi. Beth ei sanonut mitään, puristi vain huuliaan tiukasti yhteen. Auringonnousulla ei kyllä yleensä ollut mitään väliä, Beth huomautti itselleen. Hän ei sanonut mitään, mutta katsahti Acariota.
”Itsehillintäni ohenee olemattomiin väsyneenä päiväsaikaan. Satutan sinua.”
Siihen ei voinut sanoa mitään vastaan. Acarion kasvot sen sijaan! Beth ei osannut yleensä lukea ajatuksia, mutta tuo katse kertoi hyvin ylimielisesti sanomaansa:
Odotetaan vielä vähän aikaa. Muutama vuosi. Kymmenen.Beth pudisti päätään vakavana. Acario kohotti kulmiaan. Beth oli oikeassa.
Hän katsoi syvälle Acarion tummiin silmiin, ymmärtäen viimein jotain.
”Ehkä minun sijastani teidän tulisi miettiä oletteko itse pelkuri vai yllättävän rohkea.”
Ei ollut kyse pelkästään nykyhetkestä, eikä se ollut syytös, mutta
pelkuri oli melko todennäköisesti sellainen sana, jolla Acarion sai menettämään malttinsa. Toisen silmissä välähti aavistus jotain vaarallista, mutta se tukahtui jähmeään nyökkäykseen.
Bethkin nyökkäsi. Hän tunsi olonsa päättäväiseksi.
Tämä ei ollut tässä.”Hauskaa päivänjatkoa sitten.”
Beth kääntyi sen sanottuaan jo lähteäkseen, mutta Acario tarttui häntä vielä käsivarresta.
”Pysy turvassa.”
Se oli jotain käskyn ja rukouksen välimaastosta.
Beth nyökkäsi jälleen, pehmeämmin. Hänen teki mieli kääntyä vielä ympäri ja syleillä toista, mutta hän kävi ovesta, kiipesi rappuset ylös ja ulko-ovesta viileän aamuauringon värittämälle pihalle. Hän ei tuntenut väsymystä, joka iskisi vielä, vaan antoi itselleen hetken hengittää raikasta ilmaa. Ei ollut mitään aihetta hymyillä, hän muistutti itseään, mutta ei kuitenkaan pystynyt estämään itseään. Oli melkein kesä. Päivät olisivat pidempiä nyt, mutta Beth huomasi oikeastaan odottavansa hämärää.
*
