6. luku
Pari varista raakkui taivaalla liidellessään. Ilta näytti selkeältä, ja tie vähemmän kuraiselta kuin vielä viime viikolla.
”Osoitteeni on kirjoituspöydälläsi. Kirjoitin sen melko isolla, jotta huomaat”, Klemens sanoi noustessaan komeaan nelivaljakkoonsa, ”Ja jos sattuisi käymään niin, että joku olisi unohtanut ikkunan auki ja tuuli puhaltaisi lappuseni taivaan tuuliin, niin kopio alkuperäisestä löytyy kirjastostasi, Decameronen kansien välistä. Ja jos sattuisi niin ikävästi, että kirjasto palaisi maan tasalle, niin Flavianilla on suljetussa kuoressa vielä yksi. Odotan siis kirjettäsi. Laitoin kirjepaperia valmiiksi esille.”
Acario nyökkäsi myöntelevästi. Kai hänen olisi pakko kirjoittaa.
”Kerro terveiseni ystävällesi.”
”Minulla on vain yksi. Näkemiin!” Klemens huudahti vaunujen lähtiessä liikkeelle mahtipontisesti. Valentine ja Crewe vilkuttivat jonkin aikaa, silkasta kohteliaisuudesta kai, koska kukaan tuskin näki heidän elettään. Vähitellen hevosten ja vaunujen äänet vaimenivat ja tilalle jäi vain raakuntaa. Acario tunsi hienoista melankoliaa ystävänsä lähdön vuoksi, mutta kesään oli kuitenkin lyhyt aika.
”Osaako Johanna tehdä moderneja juhlapukuja?” Acario kysyi, katsellen vieläkin tietä.
”Ei osaa”, Crewe myönsi astuttuaan ensin Acarion viereen, ”Arkikäyttöön sopivia moderneja pukuja kyllä, mutta juhlapuvut ovat ilmeisesti monimutkaisempia...”
”Vai niin. Saat kutsua sitten toisen ompelijan.”
”Kaupungissa kuuluu olevan eräs sangen hyvä, mutta hän on rampa, eikä tee kotikäyntejä.”
”Onkohan helpompaa ostaa hänet tänne vai käydä hänen luonaan?”
”Minä otan selvää”, Crewe vastasi ja kumarsi.
~*~
Parin päivän kuluttua herra Klemensin lähdöstä, kun talossa oli jo keittäjä ja kaikkien inhimillisten vatsat täynnä säännöllisin väliajoin, Beth oli kaupungilla Acarion kanssa. Hän oli enemmän kuin huojentunut, ettei törmännyt Klemensiin enää joka kulman takana, vaikka se oli tietenkin verottanut seuraelämää… Ei enää korttipelejä. No eipä ainakaan tarvinnut murehtia panoksista. Tästä lähtien jos Beth saisi lainaksi hevosen, hän pitäisi siitä hyvää huolta.
Oli alkuilta ja illallisaika (minkä takia oli sangen harmillista, etteivät he olleet kotona) ja he olivat erään ompelijan liikkeessä. Hän oli lyhyt ja pyylevä nainen, joka ontui vasenta jalkaansa. Hyvin tuimailmeinen ja äkkipikaisen näköinen naisihminen, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta oli kauniin mustan pukunsa takia ainakin edustava. Hän oli jäänyt aivan hiljattain leskeksi, miehensä ja heidän ottotyttärensä menehdyttyä tulipalossa, joka oli tuhonnut melko täydellisesti heidän pikku talonsa. Koko kaupungin onneksi talo oli sijainnut kaukana muista taloista, ja näin kaikki muut olivat säästyneet taloudellisilta vahingoilta. Frau Näher oli kuitenkin menettänyt kaiken. Paitsi asiakaskuntansa. Rouva oli ennen avioitumistaan ollut töissä ompelijana kartanossa Achimissa, ja kyseisen kartanon rouva tilasi häneltä edelleen.
Eipä tilaisi enää, Beth mietti, sillä Acario oli melko kirjaimellisesti ostanut rouva Näherin, hyvään hintaan, ja tämä muuttaisi Erlebergiin viikon sisällä (voitiin tietenkin kyseenalaistaa kuinka soveliasta tällainen oli, kun aviomiehen kuolemasta oli alle kuukausi, mutta raha puhui omaa kieltään ja Fraun hankala asema sen murretta). Tänään kyse ei kuitenkaan ollut siitä, vaan mittojen ottamisesta, sillä Acario halusi uusia pukuja. Beth piteli tämän päällystakkia, hattua ja hanskoja, ja siirsi syrjään saappaat sillä aikaa kun rouva Näher surupukuineen hääri mittanauhojen ja kangaspalojen kanssa, kyseli toivomuksia ja sen sellaisia. Kun Acario pukeutui uudelleen, hän katsoi odottavasti Bethiin.
”Sir?”
”Mitä te vitkuttelette? Ottakaa kengät ja takkinne pois, haluan lähteä kotiinkin jossain vaiheessa. Minulla on nälkä.”
Työntäen jälkimmäisen lauseen mielestään Beth riisui takkinsa ja laittoi sen tuolin karmille roikkumaan ja asetti kenkänsä siivosti tuolin eteen. Hän olisi enemmän kuin mielissään uudesta puvusta, mutta Acario oli ilmeisesti huonolla tuulella. Mikä oli hyvin, hyvin huono juttu, varsinkin yhdistettynä nälkään. Rouva Näher nilkutti Bethinkin ympärillä, nousten välillä pienelle tuolille kun oma pituus ei riittänyt (pituusero oli sentään vähäisempi kuin mitä Fraulla ja Acariolla) ja Beth levitti käsiään aina pyynnöstä ja yritti vastailla jotain järkevää kysymyksiin kankaasta. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään mielipidettä siitä, mutta Acariolla tuntui olevan. Rouva Näher totesi jossain vaiheessa, että tekisi parhaansa. Beth ei ollut huomannut pidättelevänsä henkeään ennen kuin sai taas kengät jalkaansa ja takin ylleen.
Kun he olivat paluumatkalla vaunuissa Beth otti suosiolla takin taas yltään, sillä sen hihat olivat jäykät. Hän olisi käärinyt kauluspaitansa hihoja myös, ellei Acario olisi ehtinyt häntä ennen. Vaunuissa oli pimeää, joten Beth ei ollut nähnyt Acarion riisuvan hansikkaitaan. Eikä hän myöskään nähnyt, kuinka tämä tarttui hänen käteensä, viilsi ranteen auki jälleen kerran ja joi. Tunsi vain.
~*~
Elämä oli melko rauhaisaa siihen asti kun rouva Näher muutti Erlebergiin. Beth oletti jotenkin, että talo täynnä verenhimoisia vampyyreja ei olisi mikään rauhan tyyssija, mutta siltä se koko lailla näytti. Acario huomasi nopeasti Bethin toimettomuuden, ja alkoi määrätä hänelle tekemistä. Sen takia Beth istui nyt saman pöydän ääressä kuin Crewe ja selasi vanhalta haisevaa muistikirjaa, joka oli täynnä haalistuneita merkintöjä tuloista ja menoista. Päivämäärät olivat useita vuosikymmeniä vanhoja, eikä missään oikein lukenut mitään mielenkiintoista. Kynttilän valo vipatti kun Crewe kirjoitti. Johanna istui Crewen vieressä etäisyydellä, joka Bethistä oli hieman epäsiveä. Johanna ei tuntunut pitävän sitä minään, vaan haukotteli raukeasti ja katseli seesteisesti ympäriinsä.
”Kello alkaa olla jo paljon”, Beth aloitti hiljaisen harkinnan jälkeen. Hänen kätensä olivat ristissä pöydän päällä ja peukalot pyörivät odottavasti. Crewe nosti katseensa papereistaan ja tuijotti Bethiä kylmästi.
”Miten niin? Tässä on mennyt tuskin puoltatoista tuntia vielä.”
”No minä olen ollut jalkeilla koko päivän”, Beth sanoi ja vilkaisi Johannaan merkitsevästi, mutta tämä ei vastannut hänen katseeseensa, ”lopetetaan jo tältä päivältä. Eiköhän teilläkin ole muuta tekemistä.”
Crewen silmissä välähti.
”Typerä ulkomaalainen, aivan kuin minä jättäisin Johannan yksin teidän seuraanne. Kyllä minä tiedän mitä teidänlaisenne ulkomaalaismiehet yritätte jäädessänne kahden naisen kanssa.”
Beth hiljeni typertyneenä Crewen purkauksesta. Hän katseli itseään kookkaampaa Johannaa, jonka terävät kulmahampaat vilahtivat aina tämän haukotellessa.
”No ottakaa hänet mukaanne.”
”Ha, aivan kuin teihin voisi luottaa, typerä englantilainen!” Crewe tuhahti. ”Kuka se poika on? Se joka nukkuu ukon kanssa samassa huoneessa.”
Ukko oli ilmeisesti Kutscher.
”Otto, keittäjä, mutta teidän ei sovi puhutella tai yrittää lähestyä häntä.”
”Miten niin?” Crewe kysyi.
”Kyllä minä tiedän, mitä teidänlaisenne miehet yritätte jäädessänne kahden kenen tahansa kanssa”, Beth sanoi, ja meinasi syödä sanansa saman tien, sillä Crewen kasvot synkkenivät melkein pelottaviksi.
Sitten tämä kuitenkin hymähti ja melkein hymyili.
”Typerä englantilainen.”
”Tunnetteko te minua lainkaan nimeltä, herra Crewe? Teistä tuntuu olevan hauskaa solvata minua ainakin.”
”Te ette ole esittäytynyt.”
Niin, koska kun ensi kerran tapasimme, yrititte pahoinpidellä minua, Beth ajatteli. Hän tiesi kuitenkin, että vältteli tilanteita, joissa joutuisi itse esittelemään itsensä.
”Eikä kukaan muukaan ole minua esitellyt?”
”On toki, herra Valentine”, Crewe sanoi, ja sulki muistikirjan pöydältä. Se päästi ilmoille tukahtuneen kumahduksen.
~*~
Rouva Näher piti muuttoaan Erlebergiin uuden elämän alkuna, vaikka kaikki rakkaus vanhaa kohtaan sai hänet toisinaan lyyhistymään seinää vasten. Hän ei koskaan ollut kuullutkaan kenestäkään lordi Dwyresta ennen kuin tämän synkännäköinen palvelija oli käynyt tiedustelemassa häneltä pukujen teettämisestä. Hän tiesi Erlebergin nimeltä, niin kuin yleensä kaikki seudun asukkaat, mutta ei muistanut koko Verdenissä asumisaikanaan kuulleensa isäntäväestä. Ulkomainen, salaperäinen isäntä oli ajatuksena niin epäilyttävä, että hän olisi oitis kieltäytynyt, jos rahatilanne olisi antanut myöden, ja jos hänellä olisi ollut parempi vanhuudenturva varalla.
Häntä olisi haluttanut kysellä paljon kaikenlaista, mutta ei halunnut näyttää tungettelevalta ainakaan heti alkuun. Erleberg oli hieman asumattoman näköinen sieltä täältä, piha ei ollut saanut kaikkea sitä huomiota, mitä olisi ansainnut ja sisätiloissa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ilmaan ja roikkuisi raskaana synkissä nurkissa. Rouva Näher ei kuitenkaan ollut mikään romantikko, ja hänestä talon synkkämielisyys korjautuisi nopeasti uusilla seinäpapereilla ja kevyemmillä verhoilla. Herra Kutscher oli hakenut hänet hevoskärryillä kaupungilta ja se oli ollut hyvä, sillä he olivat jonkinasteisia tuttavia ennestään, niin että rouva Näher ei ollut tuntenut itseään enää niin levottomaksi. Hän tapasi myös Oton, surkean näköisen nuoren miehen, jonka Kutscher esitteli herra ja rouva Brezelmannin pojaksi. Tämä ei puhunut mitään joten rouva Näher oletti tämän olevan se paljon juoruttu latvasta laho poika, joka ei tuohon ikäänkään mennessä ollut oppinut puhumaan.
Hän tapasi myös taas ruipelon herra Valentinen, jonka pukua oli tehnyt silloin kun ei keskittynyt isännän vaatteisiin. Hänelle ei ollut aivan selvää kuka tai mikä kyseinen henkilö oli, ja missä kohtaa tämä seisoi arvojärjestyksessä. He olivat tavanneet tietenkin jo mittoja ottaessa ja Valentine käyttäytyi nyt hyvin huomaavaisesti, kyseli miellyttikö huone häntä ja pyysi ilmoittamaan mikäli sieltä puuttuisi jotain. Illalliselle osallistui vain he neljä, mikä oli entistä omituisempaa. Kai talossa täytyi olla muutakin palvelusväkeä? Ja miksi herra Valentinekin söi heidän seurassaan? Illallinen oli nopeasti ohitse ja herra Valentine saattoi hänet makuuhuoneen ovelle, mikä oli jo hieman tungettelevaa. Ehkä se oli tapana Englannissa.
”Hyvää yötä, rouva. Laittakaa toki ovenne säppiin yön ajaksi, ettette vaikka kävelisi unissanne nyt vieraassa paikassa. Älkääkä lähtekö yön aikana harhailemaan minnekään, tämä on iso talo ja täällä eksyy helposti pimeällä.”
~*~
Aiemmin samana päivänä, kun Kutscher oli ollut hakemassa rouva Näheriä, saapui pihaan mies hevosen selässä. Beth näki tämän ikkunasta ja kiiruhti ulos, sillä hän koki itsensä vähän niin kuin pomoksi päiväsaikaan. Yhä hevosen selässä istuva mies tervehti häntä ja kertoi kantavansa kirjettä lordi Dwyrelle.
”Minä voin toimittaa sen eteenpäin”, Beth sanoi. Lähetti antoi kirjeen ja ratsasti hyvine päivänjatkoine pois. Beth tutki hetken valkoista kirjettä, nimeä ja sinettiä, mutta myönsi sitten itselleen ettei asia kuulunut hänelle ja työnsi kirjeen povitaskuunsa. Hän ajatteli ensin jättää sen Acarion kirjoituspöydälle, tai sujauttaa oven ali tämän makuuhuoneeseen, mutta se ei kai olisi ollut kovin kunnioittavaa kirjeelle, varsinkaan kun hänellä ei ollut sille mitään astiaa tai tarjotinta asettelua varten. Aikaisen illallisen jälkeen hän koputti Acarion makuuhuoneen oveen, toivoen, että tämä ei ollut lähtenyt vielä minnekään.
”Sisään.”
Bethillä oli toisessa kädessä kynttilä, sillä huone oli maanpinnan alapuolella, eikä siellä siksi ollut toivoakaan luonnonvalosta. Hän oli käynyt siellä vain kerran aiemmin.
”Teille saapui tänään kirje, sir.”
”Tuo se tänne.”
Ilmeisesti tänään ei ollut kiire minnekään, sillä Acario makasi vielä sängyssä. Sänky oli kaunis, mutta raskaan näköinen kookas pylvässänky. Huoneessa oli myös marmorinen ruumisarkku, joka oli vielä raskaamman näköinen. Beth laski mennessään kynttilän pienelle pöydälle, sillä seinällä paloi lämmintä valoa säteilevä öljylamppu.
”Oletteko te kunnossa, sir? Olette yleensä ollut jo hyvän aikaa jalkeilla tähän kellonaikaan.”
Acario otti kirjeen ja mursi sinetin. Pylvässängyn sisus oli osittain dramaattisten varjojen peittämä, niin että Beth erotti vasta Acarion noustessa istumaan, ettei tällä ollut paitaa. Beth päätteli viisaasti, että nyt oli tahdikas aika poistua.
”Ei, älkää menkö mihinkään. Täysin kunnossa. Olen nukkunut hieman huonosti vain.”
Beth kääntyi sellaiseen kulmaan, ettei nähnyt vilaustakaan hyvin vaaleasta ihosta ja seurasi katseellaan katon kuviointia. Seinillä ei ollut tauluja, mutta katto oli kuvioitu. Miten jännittävää. Tuossa taisi olla aavistuksen epäsymmetrinen kohta. Hän yritti keskittyä kiemuroihin ja kaariin, mutta takaa kuuluva hiljainen paperin rapistelu huomautteli kaikenlaista.
”Minä voin katsoa Teidän korkeudellenne pai--,
päällivaatteet, mikäli suotte.”
Mutta ilmeisesti se ei ollut ollenkaan suotavaa, sillä Acario tarttui Bethin takin hännyksistä samalla kun Beth oli astumassa askelta eteenpäin. Beth kaatui vuoteelle. Ja nousi saman tien ylös. Silloin hän havaitsi Housut. Ne eivät olleet viikattuina lattialle, kuten pahemmassa visiossa olisi käynyt, vaan ihan Acariolla yllään.
”Ei, jutellaan ensin.”
”Niin?”
”Minulla on tässä tanssiaiskutsu. Kahden viikon kuluttua perjantaille varakreivi de Beurren luona. Mitä mieltä olette?”
”Sepä hienoa”, Beth sanoi varovasti ja vilkuili valkoista kutsukorttia. Acario onnistui näemmä käyttämään samanlaista asiallisen viileää keskustelusävyä kuin vaatteet päällä kirjoituspöytänsä ääressä, mikä oli melko häiritsevää.
”Ajattelinkin, että suostuisitte. Asunnekin pitäisi olla valmis siihen mennessä.”
Beth oli osannut aavistella, että jonkinlainen koukku kävelisi tässä keskustelussa vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kaikki johtui luultavasti siitä, että toinen heistä ei ollut arvonsa mukaisesti puettu ja molemmat istuivat sängyllä.
”Minua ei taida olla kutsutte, sir.”
Acario heilautti kättään vähättelevästi.
”Saan kai minä viedä jonkun mukanani.”
Sai varmaan ja Beth ei varmaan loppujen lopuksi pystyisi kieltäytymään, sillä hän mieluummin oli samaa mieltä ja samalla puolella kuin Acario. Acario oli yleensä hyvin kohtelias hänelle ja osoitti jonkinlaista kiinnostusta hänen hyvinvointiaan kohtaan, mutta sitten oli ne kylmät, halveksuvat katseet, joita hän välillä sai. Ne katseet, jotka saivat Bethin epäilemään, että Acario olisi halunnut taittaa hänen niskansa aina välillä, muttei kohteliaisuudesta tohtinut.
”Luultavasti kai mieluummin menisitte yhdessä herra Crewen kanssa?”
”Enpä oikeastaan.” Acario risti kätensä syliinsä kuin tavallisen pöydän ääressä. Beth oli salaa mielissään. Ehkä tanssiaiset olisivat hauskat. Miesten vaatteissa ja miehenä osallistuminen oli tietenkin hieman perverssiä, eikä Beth osannut yhteenkään tanssiin miesten askelia. Mutta olisi liian myöhäistä ompeluttaa naisten juhlapuku. Eikä varmaan voinut olla nainen jos omasi lyhyet hiukset. Beth haroi harmissaan tukkaansa.
”Kun nyt mainitsit Crewen, oletko nähnyt häntä vielä tänään? Hänen piti täyttää allas minua varten.”
Beth ei ollut nähnyt Crewea. Mistähän altaasta oli kyse? Hänelle ei tullut muuta mieleen kuin lintujen kylpyallas, mutta koska pihalla oli muutenkin niin kosteaa ja kylmää linnut tuskin halusivat kylpeä. Beth mietti pitäisikö hänen kenties mainita Acariolle, että nyt ei välttämättä ollut otollisin vuodenaika linnuille kylpeä.
”Asian voisi tietenkin tarkistaa. Menemmekö yhdessä?”
He menivät. Acario kietoi ensin kuitenkin vihreän aamutakin ylleen. Makuuhuoneesta pääsi näppärästi pienelle käytävälle, joka johti kaakeloituun huoneeseen, jonka keskellä oli kulmikas allas täynnä vettä. Vain yksi seinälampuista oli sytytetty, joten vesi näytti liikkumattomanakin tummalta ja uhkaavalta. Luultavasti kovin monet linnut eivät uskaltautuisi sinne.
”Tämä on minun toinen kylpyhuoneeni”, Acario jatkoi, ”Tämän rakennuttaminen oli uskomattoman hankalaa, arkkitehti ei ottanut millään ymmärtääkseen mitä tarkoitin.”
Allas oli tarpeeksi iso uimista varten, eikä koko kylpytilassa ollut niin kylmä kuin mitä olettaa olisi voinut.
Acario kyykistyi altaan vierelle, kokeili kädellä vettä ja teki ilmeisesti jonkin henkilökohtaisen päätöksen. Veden pinnalle jäi kosketuksesta väreitä, jotka piirsivät aina vain isompia ja isompia ympyröitä.
”Kai se menettelee. Crewe ei ole täällä. Pesettekö selkäni?”
Acario riisui aamutakkinsa, viikkasi sen ja ojensi Bethille. Beth oli ensin liian hämmentynyt ajattelemaan ja sitten hänen teki mieli huutaa tuskastuneesti jotain ääneen. Hän mietti minkä synnin oli tehnyt, jotta illasta oli tullut näin omituinen ja missä kohtaa hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ettei hänen elämästään olisi tullut näin epäsopivaa. No tietenkään hän ei voisi pestä kenenkään miehen selkää. Hän oli nuori naimaton tyttö ja hänen äitinsä oli sanonut, että helpoin tapa helvettiin oli lankeemuksen kautta.
”Enpä taida, sir. Oletteko te nyt kuitenkaan aivan kunnossa?” hän sai kysyttyä. ”Miksi te olette puolipukeissa vielä tähän aikaan?”
Aamutakin hiha oli valahtanut erilleen. Acario nousi ylös ja kääntyi katsomaan häntä, hyvin tyhjä ilme kasvoillaan.
”En minä tarkoittanut mitenkään tunkeilla, vaan…”
”Niin?” Acario sanoi.
”Tai siis, no…”
”Niinpä. Minä olen tosiaan hieman huonosti pukeissa, koska aikomuksenani oli kylpeä.” Acario näytti vaivaantuneelta ja ärsyyntyneeltä joutuessaan selittämään asuaan.
”En todellakaan ajatellut, että pitäisitte asiaa noin tärkeänä.”
Nyt Beth tunsi itsensä hivenen naurettavaksi ja pikkumaiseksi.
”Ota kaapista pyyhkeitä ja kylvetään yhdessä”, Acario ehdotti sovittelevasti.
Ei, ei, ei. Tuo ei ole normaalia, Beth mietti. Hän livistäisi heti ensimmäisen mahdollisuuden tultua. Yksinäisyys oli sekoittanut hänen isäntänsä pään.
”Te alatte muistuttaa jotenkin herra Klemensiä”, Beth mutisi hiljaa hakiessaan pyyhkeitä. Ikävä kyllä vampyyreilla oli erinomainen kuulo.
”Mitä te tarkoitatte, Valentine?”
Ojasta allikkoon. Beth mietti ohikiitävän sekunnin, mitä oikeastaan tarkoitti, ja tunsi sitten kuumotuksen leviävän kasvoilleen.
”En yhtikäs mitään, sir! En niin mitään!” Hän tempaisi kaapin oven auki hyvin päättäväisesti. Nopea liike sai pyyhkeen putoamaan alas itsestään. Beth nappasi sen ja olisi kääntynyt ympäri, marssinut Acarion luo, luovuttanut pyyhkeen, toivottanut oikein hyvät uintihetket ja livahtanut paikalta, mutta yhtäkkiä Acario seisoi kaapin vieressä. Beth säpsähti.
”Ei vaan ihan oikeasti, miten niin muistutan Klemensiä?”
”En minä tarkoittanut sitä niin! Ette te muistuta, olette hyvin kohtelias ja herrasmies ja ette läheskään niin tungetteleva kuin…” Beth harppoi ovelle päin, mutta Acario oli taas hänen edessään. Suoraan edessä ja niin lähellä, että Beth melkein menetti tasapainonsa pysähtyessään. Häntä alkoi jo pyörryttää tällainen yhtäkkinen joka paikkaan ilmestyminen.
”Kuin Klemens?” Sanat upposivat painavina ilmaan. Acario tuijotti Bethiä suoraan silmiin, eikä Beth keksinyt muuta, kuin tuijottaa takaisin hieman säikkynä. Ainakaan iirikset eivät olleet sillä tavoin punaiset kuin mitä ne joskus olivat. Mustat vain. Heti sen ajatuksen jälkeen syvä punainen alkoi täyttää värikalvoja edeten keskustasta reunoille. Beth yritti repiä katseensa irti, mutta se oli hieman hankalaa kun he olivat niin lähekkäin. Hän yritti keskittyä silmien sijasta suuhun, mutta aina välillä välähtävät terävät kulmahampaat eivät olleet paljoa mieltä tyynnyttävämpi näky. Ja koska hän ei oikein kehdannut katsoa mitään paljasta siitä alemmas, päätyi hän tuijottamaan Acarion nenänpäätä.
”…joka ei ole herrasmies?”
Beth sai viivytettyä vastaamista, sillä ovi kävi ja Crewe astui sisään kantaen pientä puulaatikkoa. Hän kumarsi syvään ja tyylikkäästi Acariolle. Seurasi nopeatempoista ja kauniisti soljuvaa vieraskielistä keskustelua, jonka aikana Beth mietti hyviä poistumisrepliikkejä. Hän voisi yhtä hyvin mennä nukkumaan ja häpeämään, kun ruokatarjoilukin oli ohitse. Keskustelu kuitenkin vaimeni ja Crewe jäi tuijottamaan häntä. Acariokin kääntyi katsomaan taas Bethiä. Acarion selän takana Crewen huulille piirtyi vahingoniloinen hymy.
”Crewe tässä epäilee”, Acario aloitti, hyvin poliittiseen sävyyn, ”että teillä ja herra Klemensillä on jonkin näköinen salasuhde?”
Allikosta jorpakkoon. Hyökkäys on paras puolustus. Acariota vasten Beth ei oikein osannut sanoa mitään, mutta Crewe oli aivan toinen juttu. Tuskin hänen kasvonsa muutenkaan olisivat voineet kuumottaa sen enempää. Beth vaihtoi kielen saksaksi ja oli topakka.
”Herr Crewe, otan tuon kunnianloukkauksena. En olisi uskonut teidän levittelevän ja keksivän tuollaisia perättömiä huhuja selkäni takana. Olkaa hyvä, ja ottakaa huomioon, että teidän juoruilunne loukkaa minun lisäkseni herr Klemensiä.”
Koko rimpsu oli suuri vale, sillä Beth oli valmis uskomaan kaikkea pahaa Crewestä. Acario luultavasti huomasi sen, muttei sanonut mitään. Crewen hymy kuoli ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi aikonut hyökätä hänen kimppuunsa. Se katkesi kuitenkin siihen, että Acario laski kätensä Bethin olkapäälle. Se ei ollut mikään ystävällinen tai rauhoittava olalle taputus, vaan kylmä ja painava muistutus. Crewe rauhoittui saman tien.
”Nyt, jos kerran kukaan ei suostu seurakseni, haluaisin kylpyrauhan.”
Beth poistui huoneesta vasta Crewen jälkeen, jotta tämä ei olisi puukottanut häntä selkään.
~*~
Tanssiaisilta saapui täydellisen ajallaan ja Acario oli myös valmis. Crewe oli auttanut häntä pukeutumaan uusiin vaatteisiin, ja he molemmat olivat mananneet tuskastuneesti nykymuotia. Miksei muoti voinut olla samanlaista edes muutama kymmenen vuotta kerrallaan? Vaatteet olivat yksinkertaistuneet, miesten puvut eivät olleet enää niin riemunkirjavia, ja nykyään ei enää tarvinnut sietää haisevia peruukkeja. Tummansininen takki ylsi polviin ja myötäili pakolla muovattua vyötäröä, paidan kaulukset suojasivat kaulaa (kauluksista tulisi ongelmia janon aikaan, joten ehkä hänen kannattaisi jättää miehet sikseen ja keskittyä naisiin). Silinteri ja valkoiset hansikkaat olivat tyylikkäät. Ehkä tässäkin vuosikymmenessä oli hohtonsa. Crewe auttoi hänelle päällystakin ovella päälle ja ojensi kävelykepin, joka sentään oli ollut sama viimeiset viisikymmentä vuotta.
Crewe ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Acario tiesi, että tätä harmitti kotiin jääminen kuin pikkupoikaa. Valentine oli kuitenkin hyödyllisempää seuraa keskustelun kannalta, sillä Crewe ei ollut seurannut maailman menoa moneen kymmeneen vuoteen. Acariosta joutui harmikseen myöntämään, että hänen ainoa jälkeläisensä ei ollut saanut paljon mitään hyödyllistä aikaiseksi sillä aikaa kun hän oli ollut… poissa. Tusinaa puolimielistä vampyyria ei voinut oikein laskea positiiviseksi.
Valentine liittyi heidän seuraansa yrittäen huomaamattomasti nykiä omaa kaulustaan. Valentinen asu oli hyvin samanlainen kuin Acarion, hieman halvempi, eri sävyissä ja vähemmän yksityiskohtainen vain. Luokkaeron oli hyvä näkyä.
Crewe kumarsi heidän noustessaan vaunuihin ja perääntyi sitten murjottaen. Acario vastasi käden heilautuksella. Ajuri kannusti hevosia matkaan. Ilta oli alkanut.
~*~
Varakreivitär de Beurre silmäili juhlasalia sydän pakahtuneena. Hän oli jälleen kerran ylittänyt itsensä. Kristallikruunu kimalsi, jokainen nurkka hohti puhtautta ja talon paras loisto oli esillä. Mukaan lukien uudet kristallimaljat ja hänen tyttärensä. Ehkä ilta ei vetänyt vertoja hänen nuoruutensa Pariisin lempeille kesäiltojen tanssiaisille (varsinkin kun oli melkein talvi), mutta kyseessä oli silti ikimuistoista loistoa. Piano soi miellyttävästi ja tunnelma oli hilpeä. Useita pareja oli tanssimassa, ja loput vieraat seurustelivat rattoisan oloisesti seinän vierustoilla. Neiti de Beurrekin oli näemmä taas tanssimassa. Varakreivitär loi hyväksyvän katseen tyttäreensä, joka oli levännyt tuskin kahta tanssia illan aikana.
Hänen tyttärensä oli hurmaava kaunotar, selvästi tullut äitiinsä. Pitkä ja hyväryhtinen, ylväine, melkein aatelisine kasvoineen ja kauniine vaaleine kiharoineen, jotka oli koottu tänään hyvin edustavaan kampaukseen. Vastikään valmistuneen taivaansinisen puvun kankaat oli tilattu Pariisista saakka, ja se osoitti modernia aistikkuutta gigothohihoineen. Varakreivitär myönsi kyllä, että ehkä kauneus oli katsojan silmissä, mutta hänenmielisiään katsojia oli tänä iltana liikkeellä runsain määrin.
Pienen haun jälkeen varakreivitär huomasi uuden tuttavuutensa, ulkomaalaisen lordi Dwyren, joka oli oikein hienon miehen oloinen. Ja rikkaan. Varakreivitär olisi ollut ensimmäisenä tutustuttamassa ilmeisesti naimatonta lordia tyttärelleen, ellei tällä olisi ollut yhtä vakavaa ulkonäöllistä puutetta. Se ei ollut mitään kasvoissa, saati vartalossa, niiden osalta varakreivittären oli pakko myöntää lordi melko komeaksi mieheksi. Ei, vika oli hiuksissa. Suurimmalla osalla miehistä ongelma oli luultavasti hiusrajan nousu ja tukan harveneminen. Lordi Dwyrella taas tukkaa oli aivan liiaksi. Mustat, hieman kiharaiset hiukset olivat niin pitkät, että ne olivat sidottu leveällä silkkinauhalla taakse, ja valuivat siltikin vielä kohti selkärankaa. Miten vanhanaikaista! Modernin herrasmiehen tukka oli lyhyt ja sivuille kiharrettu, kaikkihan sen nyt tiesivät. Pitkä tukka sai Dwyren näyttämään joltain kirjailijalta tai muulta taiteilijarentulta.
~*~
Beth pakeni tanssiaissalista kadotettuaan Acarion näkyvistään. Vähintään puolet vieraista puhuivat ranskaa, jota Beth ei tiennyt parin perusfraasin lisäksi ollenkaan. Oli kuuma ja miehen lanteille tarkoitetut kureliivit eivät ottaneet istuakseen. Ennen kuin hän oli joutunut pukemaan edellä mainitut, hänen ei ollut käynyt mielessäkään, että miehetkin joutuivat käyttämään korsetteja. Varmaan koska hän ei ollut vielä silloin nähnyt ketään miestä pukeutumassa, ja hänen arkivaatteensa eivät olleet mitään salonkikelpoisten gentlemannien vaatteita. Hän oli vain ajatellut herrasmiesten olevan nykyään luonnostaan sellaisia kapeavyötäröisiä. Hän puikahti sivuovesta pieneen hämyiseen salonkiin, jonka punaisissa seinäpapereissa kultaiset vaakunat esittelivät komeuttaan. Ilmassa tuoksui tupakka ja salin häly tuntui jotenkin kaukaiselta, vaikka väliin jäävä ovi oli sepposen selällään.
Hän oletti olevansa yksin, ja istuutui kahdenistuttavalle sohvalle syvään huokaisten. Hänellä oli taskussaan nenäliina, jolla oli hyvä taputella tuskanhikeä otsalta.
”Pakenetteko kenties ihailijoitanne?”
Puhuja oli nainen, joka istui kapean huoneen toisella laidalla, aivan Bethin edessä. Naisen oranssinkirjava mekko sulautui niin hyvin huoneeseen, että Beth ei ollut huomannut tätä lainkaan.
”No, en olekaan ennen nähnyt teitä, herr..?”
”Valentine”, Beth sai sanottua karhealla äänellä. Valentine kunnes toisin mainitaan. Tupakki tunkeutui hänen päänsä sisälle eksoottisena huumeena. ”Olen pahoillani, rouva, en huomannut teitä tullessani.”
”Neiti”, nainen korjasi pehmeällä äänellä. Tällä oli maidonvaalea iho ja punainen tukka, joka oli kiharrettu pään päälle samanlaiseen kampaukseen kuin melkein kaikilla naisilla tuntui tänään olevan. Tukkaneulat ja hiusverkot sentään vaihtelivat. Syvän punaiset huulet. Silmien väriä ei voinut näin hämärässä erottaa. ”Neiti Mendes. Älkää toki pahoitelko, ei tämä minun kamarini ole. Itse asiassa, olisin erinomaisen kiitollinen jos pitäisitte minulle hetken verran seuraa. Suuret väkijoukot pääsevät aina yllättämään minut. Enkä oikein välitä tanssimisestakaan enää.”
”En minäkään”, Beth myönsi. Ehkä siksi, ettei hän osannut. Onneksi herroja oli enemmän kuin naisia, niin ettei hänen ollut pakko tanssia. Jännittävä tilanne, he keskustelivat ilman muodollisia kolmannen osapuolen esittelyjä.
Neiti Mendesin jalokivet kimmelsivät. Beth yritti arvioida neidin ikää tuloksetta. Ehkä kolmekymmentä. Sitä oli kuitenkin aika hankala uskoa, neiti Mendes oli aika hurmaava ollakseen vanhapiika.
”Oletteko te kenties ulkomaalainen?”
”Kyllä”, Beth myönsi hieman harmissaan. Vaikka saksa oli hänen isänsä äidinkieli, ei hän ilmeisesti koskaan oppisi puhumaan sitä niin, että muut eivät tajuaisi hänen olevan muualta. ”Englantilainen itse asiassa, neiti.”
”Ah, niinpä tietenkin. Asutte kuitenkin täällä? Perheenne kanssa?”
”Lordi Dwyren.”
Neiti Mendes kohotti kulmiaan ja aikoi ilmeisesti sanoa vielä jotain hunajaa hypnotisoivalla äänellään, mutta vaikenikin vain vienosti hymyillen. Beth halusi kysyä josko neiti tunsi Acarion, mutta samalla tanssiaisten isännän tytär, neiti de Beurre ryntäsi dramaattisesti kamariin.
”Neiti Mendes! Teidän täytyy pelastaa minut ja Klaus. Me haluamme lausua runon yleisölle,
Erlkönigin, muttemme millään saa kolmatta lukijaa!”
”Charlotte tietää, että ennemmin möisin sieluni, kuin esiintyisin yleisölle.” Hymy. ”Mutta ottakaa toki kaikin mokomin tämä nuori herra Valentine, olen jo pidätellytkin häntä aivan tarpeeksi.”
Charlotte Mendes katsoi epävarmasti Bethiä. Katse muuttui nopeasti arvioivaksi. Beth tajusi nyt, että ehkä ei ollut aivan sopivaa, että hän istuskeli tällä tavoin kahden neiti Mendesin kanssa. Hän ei kyllä liiemmin halunnut mennä lukemaan mitään juhlaväellekään. Koko sali saisi vielä todeta hänen olevan ulkomaalainen…
”Ai teko olette herr Valentine! Tuhannet kiitokset avustanne, saatte olla itse piru!”
~*~
Koska Acario tiesi olevansa useita vuosisatoja vanhempi kuin keskustelutoverinsa, hän tiesi myös, ettei voinut olla pulassa keskustelussa. Se ei vain voinut olla mahdollista. Jotenkin kuitenkin hän jatkuvasti haki katseellaan Valentinea, mutta huoneessa oli yksinkertaisesti liikaa ihmisiä. Hän oli päätellyt keskustelun kuluessa, että Ferdinand VII oli Espanjan kuningas, mutta hän ei osannut kommentoida mitään tämän hallintatavasta.
Keskustelu kuitenkin taukosi, kun pianon viereen astui kolme hahmoa. Yksi heistä oli Valentine, jota Acario vihasi katseellaan, toinen oli neiti de Beurre itsevarma ja hivenen koppava hymy kasvoillaan, ja kolmas joku hontelon näköinen nuori mies, joka kaivoi taskustaan kömpelösti silmälasit.
”Me lausumme teille nyt runon, hyvä yleisö!” neiti de Beurre sanoi kirkkaalla äänellä. Hontelo nuori mies nyökkäili rivakasti ja Valentine puristi kädessään olevaa paperinpalaa rystyset valkoisina. Niin he aloittivat runon isästä, pojasta ja keijujen kuninkaasta, joka päättyi raikuviin aplodeihin. Suurin osa niistä oli osoitettu ilmeisesti neiti de Beurrelle, joka hymyili yleisölleen säteilevästi.
”Hic puer est stultissimus omnium…” Fertig sanoi. Fertig oli toinen niistä herroista, joiden kanssa Acario oli aiemmin käynyt keskustelua Espanjan kuningashuoneesta.
”Onko hän teidän poikanne?” Acario kysyi, hänkin latinaksi.
”Aivan”, herra Fertig sanoi ihastuneena. ”Onhan hän. Ei pitäisi arvostella omaa vertaan ääneen, mutta kuultuani teidän puhuvan sekä saksaa, että ranskaa sujuvasti en uskonut, että ymmärtäisitte ja puhuisitte myös latinaa. Ihmeellistä!”
”Minulla on ollut aikaa opetella”, Acario vastasi koruttomasti. Hän ei viitsinyt alkaa selittämään, että latina oli hänen äidinkielensä. ”Tyttö poikanne vieressä on neiti de Beurre?”
”On tosiaan. Hän ja poikani ovat hyviä ystäviä”, Fertig myönsi, eikä pystynyt täysin pitämään happamuutta äänestään. Viinin vaikutusta.
”Sekö hänen vikansa on?” Acario kysyi.
”Ei, mutta kun pojallani ei tunnu olevan muita kiinnostuksen kohteita kuin neiti de Beurre ja runot. Minä olen kehottanut häntä keskittymään muuhunkin, mutta loppujen lopuksi on vain hän, neiti ja runot.”
”Nykyajan nuoriso”, Acario myönteli, vaikka luultavasti nuoret ihmiset olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hankalia ja omasivat hyvän verenkierron. Hän seurasi katseellaan Valentinea, joka kääntyili ympäriinsä levottomana.
”Niinpä! Ja neiti de Beurre on samanlainen. Molemmat ovat liian vapaamielisiä minun mielestäni, että heidän voisi antaa olla keskenään. Minä pyysin poikaa pitämään tytöstä etäisyyttä ainakin jonkin aikaa, sikäli kun heidän aikeistaan ei ole mitään varmuutta, ja mitä hän nyt tekee! Varakreivitär ei itsekään pidä heidän yhdessäolostaan, poikani kun ei ole tarpeeksi komea tai puhu kunnolla ranskaa, mikä on minusta aivan naurettava syy. Mutta ei siitä sen enempää. Nämä ovat kuitenkin
hänen juhlansa. Olisitte kovin ystävällinen, jos voisitte pitää tunteenpurkaukseni omana tietonanne.”
”Tietenkin”, Acario vakuutti ja Fertig nyökkäsi vakavasti ja lähti, kadoten juhlaväen sekaan. Valentine oli myös kadonnut. Vältelläkseen Espanjan kuningashuonetta, Acario kiersi tanssivat rivit, aina parvekkeen oville ja tervehti ulkoilmaa.
Hän sulki lasioven perässään. Parvekkeella oli jo joku. Kalpea punatukkainen nainen kääntyi katsomaan häntä säpsähtäen, mutta korjasi nopeasti kasvonsa lievään hymyyn.
”Toivoinkin tapaavani teidät”, nainen sanoi liikuttaen huuliaan liioitellun selvästi, niin, että kulmahampaat pilkottivat esiin. Acario muodosti mielipiteensä hänestä saman tien, eikä se ollut kovin korkea.
”Mukava saada alueelle lisää… yöllä liikkujia. Pitkästä aikaa, vai mitä, lordi Dwyre?”
”Hyvää iltaa, neiti.”
Luultavasti todella pitkästä aikaa, sillä Acario ei muistanut, että he olisivat koskaan tavanneet. Ehkä se oli vain kerran, ja sellaisen nyt helposti unohti. Kai.
Ilmeisesti Acario ei myöskään ollut peittänyt hämmennystään tarpeeksi nopeasti.
”Te ette muista minua. Ei se mitään. Olen Mendes tätä nykyä nimeltäni. Renate Mendes.” Renate Mendes yritti kovasti peittää oman pettymyksensä, kun nimikään ei herättänyt minkäänlaista reaktiota Acariossa.
”Suokaa anteeksi, neiti. Alan kai tulla vanhaksi.”
Hymy. ”Oletteko asuneet alueella pitkään?”
”Olen, lähemmäs kahtakymmentäviittä vuotta.”
Se oli kai pitkä aika. Acario ei ollut ollut paikalla noina vuosina. Hänestä tuntui yhtä tyhjän päällä seisomiselta kuin Espanjan kuningasperheen kanssakin. Crewe olisi saattanut osata kertoa jotain neiti Mendesistä, mutta Acarion ei oikein tehnyt mieli kysyä apua tältä. Crewe oli jättänyt jotain kertomatta, ja Acario oli odottanut, että tämä suoraselkäisesti tunnustaisi, mikä oli vialla. Vielä niin ei ollut käynyt. Acario kuitenkin tunsi luomuksensa sen verran hyvin, että tiesi syyllisyyden pakottavan Crewen puhumaan ennemmin tai myöhemmin. Hän itse ei halunnut alkaa pakottamaan.
”Asun melko vaatimattomasti, mutta hyvin lähellä, jos tästä katsotaan. Tuon mutkan takaa on vain kymmenen minuutin vaunumatka. Tulkaa toki joskus käymään. Illalliselle.”
Acarion vasen kulmakarva kohosi. Olikohan tämä sitä modernia asioiden hoitamista? Neiti Mendes ei selvästikään kunnioittanut hänen asemaansa ja ikäänsä, eikä ollut mitenkään tietoinen etiketistä. Ei parvekkeella tavattuja tuttavuuksia, eritotenkaan ylempiarvoisia, pyydetty kyläilemään alle parin minuutin seurustelun jälkeen, varsinkin jos ohjelmassa oli jonkun rahvaan veren vuodatus. Olikohan etikettikin mullistunut yhdessä Espanjan kuningashuoneen kanssa? Ensimmäistä kertaa Acario tunsi huolen vuosista painavan harteillaan kuin ikä.
”Houkutteleva tarjous.”
”Tiedättekö, käytössä on ollut sellainen tapa, että juuri alueelle muuttaneet vampyyrit antavat pienen lahjan ystävyyden merkeissä yönaapureilleen.”
”Pyydättekö te minulta lahjaa? Mitä toivotte?”
”Oi, en mitään suurta. Jotain pientä ja mukavaa vain. Osoitus muistamisesta. Kuten vaikka se pikku herra Valentine, joka teillä on mukananne.”
Valentinella täytyi olla jotain piileviä kykyjä, kun ensin Klemens ja nyt tämä nainen osoittivat kiinnostusta häntä kohtaan. Ikävä kyllä Acario ei voinut sanoa huomanneensa mitään erityisen positiivista.
”Miksi hänet? Tai ei sen väliä, se kun ei käy päinsä. Minulla on hänelle muuta käyttöä.”
”Älkäähän nyt. Minä annan teille Klaus Fertigin ja Charlotte de Beurren vastalahjaksi.” Neiti Mendes yritti naurahtaa kepeästi, mutta ilmassa oli selvää kireyttä.
”Hieno tarjous, mutta pelkäänpä, ettei teillä ole kumpaakaan. Suokaa anteeksi.” Acario kumarsi köykäisesti ja oli jo puoliksi salin puolella, kun neiti Mendes huusi vielä hänen peräänsä.
”Sanokaa terveiseni Flavianille.”
Flavian oli Crewen etunimi. Edes Acario ei kutsunut tätä sillä, ja hän oli sentään nimennyt pojan. Jotain oli taas tekeillä, Acario mietti, ja toivoi, että Crewe puhuisi suunsa puhtaaksi pian. Ettei hänen tarvitsisi pakottaa.
Lopun iltaa sujui kuitenkin rauhallisesti. Acario löysi Valentinen, muttei ottanut Mendesiä puheeksi. Hän kuitenkin mietti tätä, vielä heidän istuessaan vaunuissakin kotimatkalla. Olisiko hänen pitänyt muistaa Renate Mendes? Kuka tämä itse asiassa edes oli?
Valentine hyräili hyvin hiljaa yksinkertaista sävelmää väsyneen, mutta hyväntuulisen oloisena.
”Mitä te hyräilette?”
”Erästä Napoleonin pilkkalaulua, sir”, Valentine sanoi ja nyppi hansikkaitaan. Pihalla oli kylmä.
Acario oli hetken hiljaa.
”Kuka tämä Napoleon on?”
~*~
A/N: My, my, at Waterloo Napoleon did surrender!