Aa niin sä tiedät, mutta mäpäs en tiedä... paitsi että kyllä mä taidan tietääkin.
Okei, eli kyse on pelkästä halusta. No sehän on sitten simppelimpi juttu. En mäkään kirjoita koskaan hahmojen ensirakkaudesta ja ensimmäisistä empivistä tutustumisista, koska en vaan tykkää siitä vaiheesta, joka ei sisällä mitään syvyyttä vaan pelkkää eläimellistä typerää vaistoa, jota ihastumiseksikin kutsutaan.
Ja voi hyvä Jumala kuinka yleensä saan näppylöitä jo pelkästä ihastuneiden livessä tapahtuvasta tilityksestä ja siitä kuinka ihana se toinen on ja blaa blaa. En voi olla ikinä ajattelematta, että nää veisut on kuultu jo ennenkin, ja joidenkin ihmisten kohdalla onkin. Se on kivaa, jos tutut kertoo viidettäkymmentä kertaa kuinka tämä ihastuminen on nyt niin erilaista kuin ne edelliset.
Joo, tiedän että siltä se tuntuu ja siltähän se on tuntunut itsellekin, mutta niin vaan tietyt kaavat toistuvat. Voi sitä itselleen rakkauden löytää, mutta harvalla se on kauhean auvoista pitkien pitkien vuosien jälkeen.
Paljon kiinnostavampaa on ajatella vuosia jälkeen. Voi tosin olla, että mua ei kiinnosta tuo ensirakkaus sen takia, että suurin osa teksteistä ja leffoista tuntuu keskittyvän tuohon ensimmäiseen ja rakastumiseen ja ihastumiseen ja se alkoi jo aika äkkkiä tulla korvista.
Ai joo, ja musta on vihoviimeistä kirjoittaa nuorista!
Ei ikinä, en ikinä kirjoita enää yhdestäkään alle kolmikymppisestä enkä nuoruuden kipuiluista ja siitä kun kukaan ei tykkää musta ja yhyy.
Toi ehkä liittyy kyllä enemmän siihen, että noi on niitä nuoruudesta käytettyjä kliseitä, joita löytyy kyllä joskus teksteistä, mutta joita mä itse inhosin jo nuorena, kun jäi useimmat kriisit kokematta ja ärsytti vaan se toitotus, että nuoruus on jotenkin kriisien aikaa.
Kaikki kriisit tuli kyllä käytyä, mutta vähän omalla ajalla.
Ja tämän päätteeksi voisi kirjoittaa jotain teini-ikäisistä päähenkilöistä... ja eläytyä, koska juuri edellä tuli jauhettua paskaa.