Nimi: Ripaus ylellisyyttä
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama
Paritukset: -
Ikäsuositus: K-12
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto: Luna huomaa nolostuttavan huolenaiheen vankeuden yksinkertaisissa oloissa.
Lukijalle: Tämän one-shotin idea lähti siitä, kun jäin ajattelemaan ”Potter-kirjoissa mieltäni jäi vaivaamaan...” -keskustelussa esiintynyttä kysymystä.
Dumbella Rosebud: ”Mietityttää myös, miten Luna vastaavina päivinä pärjäsi Malfoyn kellarissa. Häntähän pidettiin siellä yli kolme kuukautta. Olikohan kellarin vangeilla edes kunnon vessaa? Eihän kellarissa ollut kunnon valaistustakaan!”HUOM! Sijoittuu Kuoleman varjelusten aikakauteen kirjaa myötäillen, eli spoilaa, jos joku vielä ei ole sattunut viimeistä kirjaa lukemaan.
Ripaus ylellisyyttäMalfoyn kartano oli kietoutunut hämärtyvän talviyön usvasäikeisiin. Sen maanalaisessa kellarissa oli ulkoilmaa pimeämpää, mutta ilman valoakin Luna Lovekiva tiesi olevansa pulassa, joka teki vankeudesta itsessään varsin pienen ongelman.
Koko edellisen päivän hänen päätään oli särkenyt ikävästi, kuten myös vatsaa. Silti hän ihmetteli mielessään, ettei ollut osannut odottaa tämän tulevan. No, eihän hän muutenkaan koskaan käyttänyt kalenteriaan, jonka oli saanut lahjaksi Padmalta; se oli niin harvinainen aarre, ettei hän olisi tohtinut sotkea sitä musteeseen. Tavallisesti hän oli niin sisällä arjessaan, että mikään siinä ei tullut yllätyksenä, ei ainakaan muuta kuin iloisena sellaisena. Olihan toki isä onnistunut yllättämään hänet, useinkin, mutta Lunan mielestä oli vain mukavaa vaihtelua, ettei ruokaa aina syöty keittiön pöydän ääressä, tai että keskellä pimeintä yötä herätettiin etsimään hilutiukkusten kimmeltävää lehtipesää.
Isänsä yksin kasvattamana Luna oli tottunut kaikenlaiseen epäsäännöllisyyteen, epätavallisiin tapahtumiin ja tekoihin, sekä äärimmäiseen joustavuuteen järjestelmällisyyttä vaativissa asioissa. Mutta silti hänen elämäänsä oli jo vuosia kuulunut jotakin, joka toistui täsmällisellä varmuudella aina tiettyinä päivinä kuukaudesta. Hän oli oppinut rytmittämään elämänsä niiden päivien mukaan, siksi tuntuikin uskomattomalta, että hän oli saattanut unohtaa kuukausirytminsä niin täydellisen kokonaan.
Toisaalta, hän mietti lohdullisesti,
siinä vaiheessa kun sinut riistetään sängystäsi kuolonsyöjien matkaan kostona isän lehdessään painamista kapinallisen rohkeista sanoista, tuskin tulet ensimmäisenä miettineeksi mitä kannattaisi pakata mukaasi. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, että oli sattuman kaupalla nukahtanut päivävaatteissaan ja vetänyt ulkokaapunsa peitteeksi, sillä kukapa tiesi, olisiko hän saanut huopaakaan ylleen, jos olisi tullut yllätetyksi pelkässä ohuessa yöpaidassaan?
Hän muisti isän itkunsekaisen anelun, kun naamioituneet huppumiehet veivät hänet mennessään. Hän oli nuokkunut vasten vieraan miehen eteen kaareutunutta rintakehää, viitanhelman lepattaessa ja hiusten sotkeutuessa unisena räpytteleviin silmäripsiin, kun tämä piteli häntä lujasti otteessaan luudanvarrella. Piiskaava tuulenviima vei hänen hentoisen, solmuista punotun rannekorunsa, ja sitä oli jotenkin helpompi itkeä kuin ajatusta siitä, että hän oli ryöstettynä kuolonsyöjien armoilla, epätietoisena kohtalostaan ja kaikesta muusta mitä tuleman piti.
Luna oli käytännöllinen tyttö, joka harvoin kohtasi ongelmaa, josta ei selviytynyt päättelykyvyllä ja luovalla toiminnalla. Tunnistaessaan nyt siirappimaisen tahmaisena valuvan tunteen etenevän vääjäämättömästi sisällään hän oli ensi kerran pitkään aikaan täysin neuvoton. Vuoto kestäisi useita päiviä, ja vaikka hän repisi vaatteitaan suojakseen, ne kuluisivat loppuun liian pian. Lisäksi ajatus alati vähenevässä vaatetuksessa esiintymisestä tuntui erittäin epämiellyttävältä tilanteessa, jossa hän oli monilukuisen miesväen armoilla.
Herra Ollivander nukkui vaivalloisen kuuloisesti hengittäen, mutta Luna oli kiitollinen tutusta korinasta, sillä sen turvin hän alkoi tutkia äärimmilleen karsittua ympäristöään salaa, miettien kiivaasti, mistä voisi olla apua ongelmalliseen tilanteeseen. Ratkaisua ei vain löytynyt. Hän istuutui likaiselle potalle miettimään lisää, sillä olo tuntui käyvän pahemmaksi kaiken aikaa.
Hän tunnusteli pimeässä märkiä housujaan, ja aavisti harvinaisen itsesäälin purkauksen lähestyvän. Pitkän aikaa hän nieli kyyneliään, kunnes antoi viimein periksi ja itki polviin tuettuja käsiään vasten. Ollivander kohotti päätään herättyään nyyhkintään. Hänen isoisällisen lempeä, hauras äänensä kuului pimeyden kantamanakin tytön korviin hyvin vaimeana.
- Luna? Mikä sinulla on hätänä?
Tyttö niiskautti nenäänsä, epävarmana siitä, halusiko miehen jatkavan uniaan vai lohduttavan häntä tämänkaltaisessa huolenaiheessa.
- Ei mikään… hän vastasi vältellen.
- Oletko kipeä? Taitaa olla vielä yö.
Hän kuuli vanhuksen kohottautuvan vaikeasti pienen huoneen kauemmassa nurkassa, jota he käyttivät nukkumiseen. Ovea lähin nurkka toimi vessana, säästäen heille edes kuvaannollisen yksityisyyden tunteen, kun yöastiaa tyhjentävä palvelija, Matohännäksi kutsuttu, ei astunut peremmälle heidän senhetkiseen kotiinsa.
- Nuku vain… Luna pyysi. – Ei minulla mikään ole.
Sanat teki kuitenkin tyhjäksi luvatta karannut itkunpuuska.
- Kyllähän sinä voit kertoa, vanha mies rauhoitteli. Luna katsoi lattiaan, tuntien poskiensa hehkuvan pimeydessä. Toisaalta, hän oli tottunut kertomaan kaikki huolensa isälleen, ja Ollivander oli osoittanut olevansa myötätuntoinen kuin lähiomainen konsanaan. Hän epäili, ettei kertominen lopultakaan pystyisi muuttamaan tilannetta enää pahemmaksi.
- Minulla on... naistenvaivoja. Eikä mitään, mistä olisi siihen apua.
Seurasi hetken vaivautunut hiljaisuus, jonka aikana Luna irvisti harmitellen sitä, että oli tullut paljastaneeksi tilansa. Ollivander rykäisi kurkkuaan selvittäen, ja Luna kuuli hänen äänestään, että mies siunasi pimeyttä, jonka ansiosta hänen ei tarvinnut kohdata potalla surkeana kyyköttävän tytön katsetta.
- Luulen, että meidän on vain pyydettävä apua, mies arveli.
- Ei! kauhistui Luna.
Ollivander nousi puoliksi istualleen ja kääntyi tyttöä kohti, vaikka näkikin tämän pelkkänä vaaleana läikkänä pimeää seinää vasten.
- Minulla oli aikoinaan vaimo, ja oma tytärkin. Aavistelen, että tilanteen kieltäminen tekee sen vain hankalammaksi. Ellet sitten halua istua siinä koko päivää.
- Mutta se on niin noloa, nyyhkäisi Luna.
- Me olemme viruneet vankeina tässä kopissa jo viikkokausia, minä jo pitkän aikaa ennen sinun tuloasi, mies muistutti. – Enpä usko, että yksi nolostuminen sen päälle tuntuu enää missään.
Luna tyytyi itkemään hiljaa vielä hyvän tovin. Vanhus vaikeni myötätuntoisesti. Kun kuorsaus viimein paljasti hänen nukahtaneen uudelleen, Luna hiipi heidän alkeelliselle makuualustalleen ja kaapi lattialta olkia, joilla tukki housunsa tuntien itsensä aiheettoman toiveikkaaksi niiden suhteen. Karkeat, likaiset oljet ihoaan pistellen hän kääriytyi matkaviittansa suojaan ja nukahti lohduttomiin kyyneliinsä.
Kun portaista kuului lähestyvää kolahtelua ja vahvasti teljetty ovi avautui livauttaen kaistaleen himmeää valoa kellariin, Ollivander ponnahti istualleen kuin tahdonvoimansa vahvistamana.
- Rauhallisesti siellä, pappa, ellet halua loitsusta! varoitti säikähdyksen käheyttämä ääni, mutta vanha sauvaseppä kohotti kätensä antautuen.
- Tyttö on kipeä. Kutsukaa tänne joku nainen huolehtimaan hänestä, mies julkitoi vaatimuksen, jonka arvovaltaa hänen rähjäinen olemuksensa rapautti pahan kerran. Siinä kuitenkin oli kylliksi pontta, että Matohäntä ainoastaan tuhahti viedessään kannellisen emaliastian mennessään, ja hetken kuluttua vangit kuulivat kiivasta keskustelua päänsä yläpuolelta.
Ei mennyt puoltakaan tuntia, kun ovelta kuului taas askelia. Luna tunsi sapen nousevan kurkkuunsa kuullessaan miesääniä. Hän pelkäsi ja häpesi pakokauhunomaisesti, tietämättä mitä olisi edessä. Oljet olivat raapineet hänen ihonsa araksi ja liikahtaminenkin teki kipeää. Hän ei tiennyt mitä halusi kysyjille vastata.
Ovi tyrkättiin levälleen, taikasauvan kärki valaisi huoneen niin kirkkaana, että Luna varjosti silmiään käsivarrellaan.
- Onko tytössä jokin vikana? tivasi karkea miesääni kääntyen kysymään sitä vierellään seisovalta henkilöltä.
- Äijä väittää hänen sairastuneen, vikisi Matohäntä anteeksipyydellen.
- Etkä tarkistanut tilannetta? syytti mies alaistaan.
- Herra, ajattelin että kyseessä voi olla juoni. Siksi hain apuanne.
Kuolonsyöjä Leswyn rykäisi inhoten ja perääntyi askeleen.
- Tässä saastaisessa loukossa sairastuisi kuka hyvänsä. Katso, onko hän kunnossa.
Matohännän astuessa vastahakoisesti lähemmäs kättään ojentaen, Luna vinkaisi säikähtäen ja veti viittaa suojakseen.
- Lähettäkää joku naisihminen, vaati Ollivander heikolla äänellään. Matohäntä pärskähti ilkeään nauruun.
- Itsehän sitä kerjäsitte. Tulkoon Bellatrix katsomaan. Sen jälkeen tytöllä on syytäkin kärsiä.
Miehet poistuivat naureskellen. Lunasta tuntui, että kaikki veri oli haihtunut hänen kasvoiltaan. Ja mikä vielä pahempaa, hän pelkäsi tietävänsä, minne se oli valahtanut.
Tuntui kestävän loputtoman kauan, ennen kuin valmiiksi vihaiselta kuulostava ääni saapui kuuloetäisyydelle.
- Olin vielä nukkumassa. Tämän on parasta olla tärkeää.
- Rankaise vankeja, älä minua, kuului pieni mies inisevän. – Minä vain välitin viestin…
- Niin kuin et olisi voinut raahata tyttöä mukanasi. Ei, sen sijaan sinun piti kiskoa minut mukavasta sängystäni, kesken kauneimpien unieni… Sietämätöntä. Tyttö saa luvan olla hengenhädässä tästä hyvästä.
Luna pidätti hengitystään. Bellatrix Lestrangen julma, pilkallinen ääni tuntui kauheaa Matohäntääkin pahemmalta.
- No, tyttö. Mikä on?
Luna nielaisi ja huomasi kuiskaavansa. Ääneen puhuminenkin pelotti niin, että se suututti häntä itseään. Hän oli sentään kerran taistellut ystävineen tätä naista vastaan. Mutta nyt hän oli sauvaton, nälkiintynyt lapsi aseistetun soturin edessä, ja tunsi vain arkaa häpeää.
- Minun pitää päästä kylpyhuoneeseen.
Bellatrix nauroi kylmää, tunteetonta nauruaan, joka tuntui kalahtelevan vasten kellarin seinämiä.
- Ja tähän karmeaan, ummehtuneeseen koppiinko minut piti hakea turhan takia? hän vaati tietää. – Koska pennulle ei enää kelpaa alusastia? Kuvittele vain unissasi, minä menen jatkamaan omiani.
Nainen kääntyi kannoillaan ja veti ovea sulkeakseen sen. Luna hätääntyi, nousten kompuroivin jaloin seisoalleen.
- Minun ihan oikeasti on mentävä…
- Ja
minulle ei sanota vastaan.
Kidutu!Luna kaatui kivilattiaan raatelevan tuskan kouristaessa hänen koko olemustaan. Kirkuna täytti pienen sellin, mutta hän ei tajunnut sen lähtevän hänestä itsestään. Jostain etäältä tuntui kuuluvan useita kiihtyneitä ääniä.
- Mitä siellä tapahtuu? vaati miehekkään vahva ääni tietää.
- Rouva, älkää nyt ihmeessä… kimitti Matohäntä huolissaan.
- Pyörtyikö hän? kysyi joku kylmästi.
- Teeskentelee, tuhahti Bellatrix, työntäen taikasauvan talteen viittansa sisään.
Lattialla makaava Luna näki tähtien pyörivän silmänpohjissaan.
Hilutiukkusia, täällä kellarissa, hän ajatteli sekavasti.
Kunpa isä tietäisi… Hän pettyi niin, kun emme nähneetkään niitä, vaikka odotimme neljä yötä täyden kuutamon jälkeen. - Se hourailee, huolestui Travers.
- Parasta olla ottamatta riskiä, ärähti Leswyn karheasti. – Ukkoa on turha kiristää kuolleella tyttärellä. Kanna hänet ylös.
Lunalla ei ollut voimia eikä halua vastustella, kun vahvat kädet kiskaisivat hänet otteeseensa. Hän retkotti velttona miehen sylissä tämän kantaessa hänet rappusiin, eikä reagoinut edes silloin, kun hänen päänsä kolahti ovenkarmiin käytävän ovella portaiden yläpäässä.
- Varovasti, Travers. Antaa pimeyden lordin päättää, miten hänet tapetaan, virnuili Leswyn.
- Minne minä tämän oikein vien? kysyi kuolonsyöjä hieman hämillään heidän saavutettuaan eteishallin.
- Jospa kysyisimme talon isäntäväeltä, totesi Bellatrix pilkallisesti nähdessään Lucius Malfoyn vaimoineen kurkistavan kysyvästi yläkerran tasanteelta. – Heidänhän vieraanvaraisuuttaan me kaikki täällä nautimme.
- Riittää tuo naljailu, Bella, totesi Lucius tylysti. – Miksi tuot vangin yläkertaan ilman käskyä?
Kuolonsyöjä seisoi hetken kuin syyllisyyttä tuntien tyttö sylissään. Bellatrix astui hänen luokseen ja kallisti päätään Lunan puoleen merkitsevästi. Kahmaisten koko kourallisen vaaleaa tukkaa pitkäkyntisten sormiensa otteeseen hän nykäisi tytön riippuvan pään pystyyn.
- Pieni ystävämme tässä halusi päästä kylpyhuoneeseen, hän julisti maireasti. – Koska talo on teidän, päätös ylimääräisistä etuoikeuksista kuuluu luonnostaan teidän harkintaanne, eikö totta?
Narcissa kurkotti päätään miehensä takaa.
- Bella, päästä irti, hän määräsi viileästi. – Ja Travers, tuo tyttö tänne.
Bellatrix irrotti otteensa vastahakoisesti. Lunan pää retkahti sivulle, vaikka hän alkoikin jo toeta kidutuskirouksen tuottamasta lihasheikkoudesta. Travers kantoi tytön mukisematta koko portaikon halki ylätasanteelle, ja laski hänet jaloilleen Malfoyn pariskunnan eteen. Luna tavoitteli tasapainoa, mutta olisi kaatunut ellei kuolonsyöjä olisi tarttunut ripeästi häntä käsivarresta.
- Lapsihan ei kestä edes jaloillaan, syytti Lucius Malfoy. – Mitä te oikein olette tehneet?
- Kuulemma tyttö on sairas, puolusteli Travers. – Ja Bellatrix iski häntä kidutuskirouksella.
- Kielikello! huudahti nainen mielipuolisesti nauraen. – Minä olen pimeyden lordin oikea käsi, tiedäkin se, ellet kaipaa omakohtaista kokemusta kidutuksesta.
-
Bella! Narcissa Malfoy nuhteli sisartaan. – Hänet kuului säilyttää panttivankina, muistanet pimeyden lordin määräyksen.
- Ei ollut mitään puhetta vankien kunnosta, tumma nainen sähähti ja katsoi toisiin uhmaten.
- Hän vuotaa verta, huomioi Lucius tylysti.
- Ei kidutuskirous ketään viillä, Bellatrix puolusteli vähätellen.
Lunan vitivalkeille poskille helahti yllättäen punaiset läikät. Kartanon isäntä katseli marmorilattian tahranneita jälkiä, joiden hän itse tiesi noruneen pitkin sukattomia sääriään.
- Hän on vasta lapsi, kauhistui Narcissa. – Mitä te oikein olette hänelle tehneet?
Travers sysäsi tytön luotaan kuin syyllisyyttä tuntien. Narcissa otti hänet vastaan ja kiersi vaistomaisesti kätensä tukemaan Lunaa, joka huojui jaloillaan.
-
Odota! Bellatrix astui lähemmäs viha silmissään kipinöiden. – Te amatöörit viette vielä hengen meiltä kaikilta! Entä jos se onkin juoni?
Hän heilautti taikasauvaansa ja loitsi tiukan nyörin, joka sitoi Lunan ranteet yhteen.
- Olet naurettava, Bella. Narcissan ääni viilsi ilmaa yhtä viileänä kuin lattian marmori Lunan paljaiden varpaiden alla. – Tyttö on hädin tuskin tajuissaan. Mene nukkumaan, minä huolehdin hänestä. Ja katsokin, että nouset oikealla jalalla herättyäsi jälleen.
Sen enempää sanomatta hän nykäisi Lunaa käsivarresta ja johdatti hänet ripein askelin loisteliaasti koristettua käytävää pitkin ovelle, joka avautui avaraan kylpyhuoneeseen. Hän sulki oven jäljessään ja laski irti tytöstä, joka valahti istumaan penkille.
Narcissa katsoi hetken aikaa nuorta tyttöä, joka tuntui olevan pelkkiä suuria, utuisia silmiä laihaksi kuihtuneissa kasvoissa. Tummat varjot silmien alla ja vaaleat hiukset, likaisina ja kampaamattominakin, muistuttivat häntä kipeästi omasta pojastaan. Uhatusta, kidutetusta, kohtuuttomilla vaatimuksilla piinatusta.
- Oletko sairas? Tekikö joku sinulle pahaa?
Hänen äänensä oli asiallisen kysyvä, eikä paljastanut väkevää tunnetta, joka hänen sisällään kiertyi auki, halusi hän tai ei. Jos hänellä olisi ollut pieni tytär, hän olisi surutta tappanut sen saastan, joka olisi saattanut lapsen tuollaiseen kuntoon.
Luna pudisti arasti päätään. Nainen tiesi jo, että häntä oli kidutettu; hän ei tarkoittanut sitä.
- Mikä sinulla sitten on hätänä? Vuodat verta…
Ennen kuin Narcissa ehti päättää lausettaan, hän ymmärsi samassa mistä oli kyse. Hän sulki silmänsä ja huokaisi salaisesta helpotuksesta.
- Niinpä tietenkin. Riisu vaatteesi.
Pakokauhu välähti Lunan silmissä ja hän tarrautui tiukemmin viittaansa. Narcissa pudisti päätään rauhoittavasti.
- Minä vien ne vain pesuun. Ei hätää. Ethän suunnittele mitään tyhmyyksiä?
Tyttö ravisti vaiti vaaleatukkaista päätään, ja Narcissa astui hänen luokseen taikasauva kädessään. Tietämättä itsekään miksi, Luna rentoutui hivenen. Hänen edessään olevassa naisessa oli tapahtunut näkymätön muutos; vaikkei hän osannutkaan sitä määritellä, hän vaistosi, että vangitsijan tilalle oli ilmestynyt äiti.
- No, sitten otetaan nämä siteet irti. Tarvitset käsiäsi kun peseydyt. Olet hirvittävässä kunnossa.
Poistettujen köysien lojuessa lattialla Luna seisoi passiivisena aloillaan, sallien Narcissan riisua ensin kaavun, sitten puseron hänen yltään. Se oli niin likainen kellarissa vietettyjen viikkojen jälkeen, että tuntui suorastaan narisevan kun sitä vedettiin hänen yltään.
Eivätkö ne aivottomat roistot ole ymmärtäneet viedä sinne edes pesuvettä, Narcissa ajatteli järkyttyneenä. Hän pelkäsi löytävänsä täitä tytön takkuisesta, likaisten olkien ja roskien täyteisestä päästä, ja vältti katsomasta liian tarkasti, että pystyisi suorittamaan sen, minkä luki velvollisuudekseen. Pojan äitinä hänen ei ollut koskaan tarvinnut joutua liian tarkasti tekemisiin teini-ikäisen lapsen alastomuuden kanssa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää tyttöä kylpyhuoneeseen yksin. Bella tappaisi hänet siitä hyvästä, että hän antaisi vangille pakomahdollisuuden, hän ajatteli, tai tyttö voisi pyörtyä ja lyödä päänsä, hukkua kylpyveteen, tai vielä pahempaa, astua mustiksi pinttyneillä jaloillaan hänen valkoisille matoilleen. Oli varmempi huolehtia tilanne kuntoon itse.
Luna risti kätensä paljaalle rinnalleen, ja Narcissa seisoi päättäväisesti hänen selkänsä takana koettaen tarjota kiusallisessa tilanteessa mahdollisimman paljon yksityisyyttä. Lapaluut kohosivat terävinä selkärangan molemmin puolin; lapsi oli säälittävän laiha. Hän ei tiennyt, oliko tyttö ollut sellainen jo tullessaan, vai olivatko hänen miehensä idioottimaiset kumppanit nälkiinnyttäneet hänet tahallaan.
Tukien paikallaan horjahtelevaa tyttöä kaiken varalta käsivarresta hän avasi koulupuvun hameen, jonka kankaan kuvio oli tahrautunut melkein tunnistamattomaksi. Kun likaisten olkien tukko valahti sotkuisena hänen lattialleen, Narcissa pelkäsi pyörtyvänsä pian itse, tietämättä tekisikö niin lapsen vai itsensä puolesta.
- Astu kylpyammeeseen, niin laitan sinulle veden valumaan, hän puheli lempeästi, hengittäen syvään hillitäkseen itseään. – Saippuaa löydät vadilta, ja lämmintä vettä riittää. Pärjäätkö yksin?
Luna käänsi varovasti päätään ja katsoi arkana hiustensa alta hienostuneesti pukeutuneeseen naiseen. Narcissan huoliteltu, viileä olemus ei ollut omiaan herättämään suurta luottamusta, mutta jokin hänen äänessään muistutti Lunaa naisesta, joka eli enää hänen hartaasti vaalimassaan valokuvassa. Hän nyökkäsi päätään, ja sai pienen äänen irtoamaan huuliltaan.
- Kyllä, rouva.
- Hyvä. Narcissa puri huultaan. Nyt kun hän näki tytön istuvan ammeessa, hintelät polvet rintaa vasten vedettyinä, hän tajusi tämän olevan pienestä koostaan huolimatta nuori nainen, miltei hänen poikansa ikäinen. Hämmentynyt, pelokas teini, ja silti hänen silmissään kuulsi rohkeus, joka sai naisen ihailemaan häntä salaa.
- Hyvä, hän toisti. – Käytä vain saippuaa, sitä riittää kyllä. Pese hiuksesikin. Ole aivan rauhassa, tänne ei tule ketään muita, suljen oven mennessäni.
Hän vilkaisi lian ja veren tahrimia vaatteita lattialla ja kaipasi mielessään kotitonttua enemmän kuin kertaakaan sen häpeällisen palveluspaikkansa hylkäämisen jälkeen. Kykenemättä kumartumaan noukkiakseen niitä hän huiskaisi ilmaa taikasauvallaan ja ne kiertyivät iljettäväksi kangasmytyksi, joka seurasi häntä huoneen ovelle. Lattia jäi sotkuiseksi, hän huomioi väkisinkin inhosta värähtäen.
Bellatrix odotti häntä sauva hyökkäysvalmiina oven takana.
- Jätit hänet yksin? Oletko varma, ettei tämä ole petosyritys?
Narcissa tuhahti ja heristi taikasauvaansa niin, että vaatteet pyörähtivät ilmassa kuin lingottuina, luoden samalla merkitsevän katseen sisareensa.
- Hän on teinityttö ja virunut kellarissa jo yli kolme viikkoa. Selvääkin selvempää on, että tämä oli edessä. Ihmettelen, ettei kukaan teistä odottanut sitä tulevaksi.
Bellatrix siristi raskasluomisia silmiään epäillen, sohaisten kangasmyttyä omalla taikasauvallaan mietteliäästi.
- Olen silti sitä mieltä, että asia täytyy tarkistaa. Kenties hän onkin haavoittanut itseään. Hän on Potterin porukoissa ja tämä on kuitenkin vain yksi ovela juoni paeta.
- Bella… Nuoremman sisaren ääni oli väsynyt. – Sinä se vain et koskaan luovu salaliittoteorioistasi?
- Tai ehkä ukko on käyttänyt tilaisuuden hyväkseen? Tumma nainen käkätti ja lipaisi kielellään irstaasti virnistäen. - Kaksin kellarissa nuoren tytön kanssa…
Narcissa tunsi päänsäryn pakottavan ohimoitaan.
- Onhan se teoriassa mahdollista, mutta epäilen vahvasti. Ukko on maannut puolikuolleena jo kuukausia. Hänen elpymiseensä tarvittaisiin enemmän kuin yksi tyttölapsi.
- Minä voisin kiduttaa hänestä totuuden, Bellatrix tuumi innokkaana. – Kenties hän tietää jotain Potterista? Vihollisen heikkoudet on luotu sitä varten, että tartutaan tilaisuuteen. Nyt kun hän on fyysisesti heikko, saan ehkä irti enemmän vastauksia kuin aiemmin...
- Hän on jo vanki, Bella. Tarvitseeko hänen kärsiä vielä naiseudestaankin?
Narcissan kivahdus henki väsynyttä epäuskoa.
- Mitä muuta naiseus on kuin kärsimystä, tokaisi Bellatrix sarkastisesti tuhahtaen. – Yksi kärsimys entisen päälle tuskin vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Käynkö hakemassa hänet kuulusteltavaksi?
Syvään huokaisten Narcissa kokosi vaatteet jälleen tiukaksi mytyksi ja ohjasi ne edellään kohti saippuavettä kuplivaa suurta kivistä pesuallasta. Käsi suojelevasti ovenkahvalla hän kääntyi sisartaan kohti.
- Tiesinhän, ettei sinusta löytyisi myötätuntoa – ei edes tällaiseen tilanteeseen. Menen hakemaan hänet itse, enkä pidä kiirettä. Keksi itsellesi muuta hupia siksi aikaa.
Vetäen oven kiinni takanaan hän käänsi messinkiavainta kuin korostaakseen sanojaan. Lukon kilahduksen kuullessaan Luna käännähti säikähtäen ympäri. Taikasauvan heilahdus sai pesupaljuun pudotetut vaatteet hankautumaan rytmikkäästi vasten koristelaitaista pyykkilautaa. Jäämättä seuraamaan pesuveden tummumista Narcissa tarttui omaan ylellisen pehmeään kylpytakkiinsa ja kääri sen tytön vettä valuville harteille. Hän auttoi Lunan alas kylpyammeesta, ja nyt hänen äänensävynsä oli tunnistettavasti ystävällinen.
- Tulehan, kultaseni. Etsitään sinulle jotain mukavampaa ylle.
Luna seurasi häntä takkiin kääriytyneenä. Se oli hänelle niin pitkä, että helma miltei viisti maata. Nainen yritti olla ajattelematta, miltä se näyttäisi käytön jälkeen. Kenties Lucius voisi hankkia uuden kotitontun? Viis Kalkaroksen suosituksista; Matohäntä ei hänen vaatteisiinsa koskisi, olivatpa ne miten likaisia hyvänsä.
Narcissa avasi kylpyhuoneen päästä salaoven omaan pukeutumishuoneeseensa. Hän istutti tytön tuolille ja alkoi availla lipastonlaatikkojaan. Erään laatikon perältä hän veti esille pinkan tahrattoman valkoisia kangassuikaleita ja vyötäisille solmittavan sidevyön.
- Tässä. Saat lainata minulta.
Hän vältti huolellisesti katsomasta tyttöä kasvoihin asetellessaan yksityisimmät vaatekappaleensa pukeutumispöydän reunalle. Edes Lucius ei ollut koskaan nähnyt niitä yhtä tarkasti. Kenties ei lainkaan. Draco ei hänen käsittääkseen edes tiennyt naisten viritelmistä.
- Kiitos, Luna kuiskasi hiljaa. Hänen ohuiden hiussuortuviensa latvat tiputtivat vettä pehmoiselle kokolattiamatolle, joka tuntui sileääkin sileämmälle jalkojen alla. Ja niin lämpimälle, että se oli kuin unta itsessään koleaan kellariin sopeutuneelle.
Narcissa kääntyi palatakseen ovelle, mutta pysähtyi katsahtaen Lunaan. Puhtaaksi pestynä tyttö ei ollut hullumman näköinen, hän ajatteli. Puhdasverinen ja sievä, valkoisine hiuksineen hän olisi voinut olla kuin hänen oma lapsensa. Hän näytti heikolta ja hieman pahoinvoivalta, nainen huomioi. Hänen äänessään kuulsi yhä syvemmin tunnetta, kun hän puhui tytölle.
- Kuinka voit? Onko sinun paha olla? Tuon vaatteesi aivan pian... Ja laitan hieman teetä, niin olosi on parempi.
- Kiitos, voin ihan hyvin, Luna sanoi, lisäten koruttomasti: - Minun on nälkä, kylläkin.
- Saat pian ruokaa, lupasi Narcissa. Hänen sydäntään viilsi kun hän sulki oven takanaan. Jos Draco olisi vihollisen käsissä, antaisiko joku hänen pienelle rakkaalleen syötävää?
Hän loitsi puhdistuneet vaatekappaleet lepattamaan itsensä kuiviksi ja lukitsi oven takanaan suunnatessaan kohti ruokasaliin katettua aamiaispöytää. Kun hän palasi teetarjotin mukanaan, luja käsi tarttui hänen ranteeseensa varjoisen nurkan takaa ja pysäytti hänet ennen ovea.
- Cissy, älä tee tätä itsellesi. Bellan silmät olivat kovat ja säälimättömät, hänen naulitseva katseensa varoittava. Hän kiristi otettaan Narcissan kääntäessä päänsä poispäin.
- Tiedän, että kuulit mitä sanoin. Älä yritä tehdä hänestä tytärtäsi. Sinulla on jo poika, ja tyttö on vihollisen puolella. Pidä se mielessäsi, ennen kuin kiinnyt häneen.
Tee läikähti sirossa laakeassa kupissa, kun Narcissa nykäisi kätensä irti.
- Pidä sinä huoli omista asioistasi.
Bella kaarsi ranteensa sirosti vähättelevään eleeseen.
- Kunhan muistat, että kun tyttö astuu tuosta ovesta, hän palaa takaisin kellariin. Minä odotan tässä.
- Tee olosi mukavaksi, tuhahti vaalea nainen sulkiessaan oven takanaan.
Hän leikkasi voileivät kolmioiksi sillä aikaa, kun tyttö puki vaatteensa takaisin ylleen. Aikuiselle naiselle mitoitettu sidevyö oli hänelle väljä, mutta kesti kuitenkin päällä, Narcissa huomioi, ja kaatoi kuppiin uutta teetä läikkyneen tilalle. Lunan syödessä kampauspöydän ääressä hän selvitti tämän hiukset omalla hopeaselkäisellä harjallaan, pidättäytyen tarkoin katsomasta peilin heijastamia kasvoja, pitäen silmänsä tiiviisti pitkissä, kosteissa suortuvissa, joita käsitteli hellästi. Harjanveto toisensa jälkeen siloitti valkoisen tukan läikehtiväksi, olkapäille valuvaksi virraksi. Laskiessaan harjan viimein kädestään Narcissa ei sanonut mitään, mutta nosti tytön eteen toisen vadillisen voileipiä. Luna söi hiljaisuuden vallitessa lautasen tyhjäksi.
Aika kului; niin kuin sitä koettikin viivyttää, se ei seisahtunut minuutiksikaan. Narcissa nosti tarjottimen hänen edestään ja katsahti tyttöön epävarmuutta tuntien. Vilkaisten alitajuisesti oveen, hän käänsi sille selkänsä ja kohotti kättään kuin silittääkseen Lunan hiuksia. Käsi jäi kuitenkin puolitiehen, ja hetken kuluttua hän veti sen takaisin. Luna hymyili hänelle viisaan surumielisesti, kuin tietäen hänen ristiriitaiset ajatuksensa, ja käveli kepein keijunaskelin hänen ohitseen ovelle.
Narcissa seurasi hänen takanaan ja pyyhkäisi silmiään tytön kadottua portaisiin Bellan mukana. Hän sulki oven ja lukitsi sen päättäväisesti takanaan. Ellei hän ajattelisi asiaa, hän ei edes muistaisi koko vankeja, nainen uskotteli itselleen. Kartanon hoidossa oli paljon työtä, ja suurin osa siitä lankesi hänen vastuulleen. Hän ei voinut ottaa enää yhtään ylimääräistä huolta taakakseen; hänen oli ajateltava poikansa parasta. Bellaa hän saattoi vielä vastustaa, pimeän lordia ei. Vangit kuuluivat toiseen maailmaan, siihen, joka oli parempi työntää mielestään. Silloin sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa.
Oli yö, vaikka pimeys oli kautta vuorokauden yhtä synkkää kartanon alla. Luna istui ummehtuneen kosteassa kellarissa ohuella olkipedillään kuunnellen Ollivanderin tuttuna korahtelevaa kuorsausta. Puhtaat vaatteet myötäilivät vartaloa ihanasti, ja viitta lämmitti vaikka kylmyys hohkasi maalattiasta. Tuntui hullunkuriselta ajatella, että kaiken saastaisuuden keskelläkin hänellä oli pehmoista, viileää silkkiä ja pellavaa ihoaan vasten. Ripaus ylellisyyttä vankeuden vaivojen keskellä teki väistämättömästä kärsimyksestä hieman siedettävämpää. Hän avasi pimeässä kankaaseen käärityn paketin, tunnustellen sen sisältöä sormenpäillään, nähden sen mielessään yhtä selvästi kuin valoisassa pukeutumishuoneessa.
Kuviollista silkkidamastia silittäessään hän hymyili itsekseen, tähytessään mielikuvissaan katon lävitse loisteliaisiin kartanonemännän huoneisiin; kaikesta huolimatta, sen hän tiesi sisimmässään, äidin huoneisiin.
* ~ * ~ *
