Niinä harmaina aamuina
hahmot: Meg ja Castiel, suhteen laatu jääköön lukijan määriteltäväksi
ikäraja: K-7
genre: liian aneemista angstiksikaan
sanamäärä: 3x100
yhteenveto: Niitä aamuja ja kellertäviä kaakeleita sieluttomin silmin.
A/N: Kirjoitettu ficlet-haasteeseen. Ficci sijoittuu seiskakauteen, tämä kyseinen juonenkäänne oli jostain syystä mulle ihan erityisesti mieleen. Se oli... en tiedä, kauhean söpö...? Meg ainakin on ihana, tykkään sen habituksesta sekä täydellistä piittaamattomuutta tihkuvasta puhetyylistä.
Termin meatsuit käännös ihmisriepu ei ole oma keksintöni, kiitos ja kunnia siitä comatosecombatille. Kommentit on aina kivoja.
Meg kääntää sälekaihtimia ja kalvakat valonsäteet lankeavat naarmuisille lattialaatoille, satojen jalkojen ja sairaalavuoteiden kuluttamille. Huone kylpee hetken seepian sävyissä, mutta pian kevyt kellerrys taittuu viileäksi ja valjuksi. Kaikki tuntuu nuhjuiselta ja likaiselta, ilma on ihmisten tomusta sakea, tämä maailma on alhaisen elämänmuodon majapaikka, eikä Meg voi kuitenkaan väittää, ettei viihtyisi. Kuin jokin ratkaiseva olisi kohdallaan.
Castielin ei tarvitsisi syödä, eivät heidän kaltaistensa kehot sitä vaadi, heidän heikot ihmisriepunsa ovat suurempien voimien vahvistamia, mutta kai Castiel on vain tottunut siihen. Omaksunut ihmisten tavat, ottanut niiden normit omakseen, täytyy nukkua ja syödä, täyttää sisuksensa maallisella moskalla, kuolleella aineella, ottaa se osaksi lihaansa.
Niinä harmaina aamuina Meg upottaa pesusienen haaleaan veteen, kuljettaa sitä pitkin Castielin selkää, ja hänen ihonsa näyttää vanhentuneen valkealta kuin vuosien hitaasti värjäämä laasti, pian pois rapiseva. Toisinaan Meg jo odottaa enkelin alkavan halkeilla, nahan varisevan tämän yltä kuin aikansa seinää somistanut maali.
Meg ei ole unohtanut, kuinka hänen oma ihonsa aikanaan kupli ja käristyi, kuinka Castiel kulki hänen ylitseen, lävitse liekkimeren ja palavan pyhän öljyn, ja hän puristaa sientä kovemmin. Hänen rystysensä kilpailevat kalpeudessaan kellertävien kaakeleiden kanssa.
Johannes Kastajaa ajatellen Meg sivelee märin käsin Castielin kuumaa otsaa ja enkeli painautuu enemmän kumaraan, kuin yrittäisi käpertyä suojaan oman kehonsa sisään.
Kynsien alle on kerääntynyt likaraita ja Meg ottaa viilan taskustaan. Se tuntuu jo melkein inhimilliseltä, tätähän ne tekevät, istuvat toistensa vuoteen äärellä valvoen ja jotain turhaa puhdetta samalla toimittaen. Ne. Ihmiset. Heidän asunsa ja astiansa. Välillä Meg ajattelee, että sellaisena olo voisi olla kokemisen arvoista, huoletonta, hauskaakin.
Lakanoiden kahina havahduttaa Megin, ääni on outo ja vieras, ei Castiel yleensä kääntyile, makaa vain paikallaan uutta aamua odottaen. Nyt Castiel kuitenkin tuijottaa Megiä, kaitsijakseen ilmoittautunutta vertaistaan vastakkaiselta taholta, myöskin kotoaan iäksi karkotettua. Eikä demoni voi nähdä enkelin silmissä mitään, ei heillä ole sieluja peilattaviksi, ja hetken verran hänen sydämensä tuntuu lyövän tyhjää.