Varoitukset: Tästä on tulossa hyvin henkilökohtainen ja kaunistelematon avautuminen aiheesta huonot parisuhteet ja mitä ne voi tehdä ihmiselle. Jos tuntemattomien ficcarien parisuhde-elämä ja sitä koskeva tilitykset eivät kiinnosta juuri sinua, en suosittele lukemista. Mun on käsketty kuitenkin puhua aiheesta ja vaikka fifissä mahdollinen yleisö onkin suurempi kuin mun lähin kaveripiiri, on jotenkin helpompaa avautua tästä ensin ihmisille, joita en ole kertaakaan nähnyt livenä ja joista hyvällä tuurilla ehkä yksi on nähnyt meikäläisen pärstäkertoimen ja senkin sivuprofiilina valokuvasta. Joten, asiaan...
Pari viikkoa sitten sunnuntaina äiti kysy multa ihan lepposasti, että mitäs muuten Pekalle (nimi muutettu) kuuluu nykyään. Oletin vaistomaisesti, että kyse on joko mun entisen, varhaisteiniaikaisen tyttöystävän pikkuveljestä tai entisen koulun vahtimestarista, joka liikkui samassa krav maga-seurassa kuin minä. Kysyin, että kumpaa Pekkaa se tarkoitti ja äiti vastasi, että "sitä, jonka kanssa sä seurustelit viime keväänä." Ja mulla löi tyhjää. Aikamme siinä jankattiin puolin ja toisin ja lopulta äiti päätti kiikuttaa mut päivystykseen (mulla havaittiin pari vuotta sitten päästä harmiton kysta ja äiti luultavasti ajatteli mun muistikatkoksen johtuvan sen äkillisestä laajenemisesta tai jotain sinne päin). Sairaalassa mun pää kuvattiin ja tajuttiin, että tällä kertaa kysta ei aiheuttanut mitään ongelmia. Juteltiin vähän tarkemmin lääkärin kanssa ja se rupes epäilemään jotakin psyykkistä. Koska asun äitin luona näin välivuoden ajan, pääsin lähtemään kotiin, koska ei ne oikein päivystyksessä voinut mulle mitään tehdä. Muuten mun aivot pelasi ihan normaalisti, en vaan muistanut seurustelleeni sitten em. tyttöystävän.
Mä varasin itelleni ajan yksityiselle puolelle ja sainkin sellasen heti maanantaille. Kerroin sille, mitä sunnuntaina oli tapahtunut ja sen eka kysymys oli, että onko mulla ollut stressiä. Luonnollisesti mulla oli (on), mutta pidin sitä ihan normaalina tässä vaiheessa, koska mulla on tällä hetkellä melko paljon vireillä. Lisäksi mua ahdisti (ahdistaa oikeastaan yhä) toisinaan ihan älyttömästi, enkä oikein osannut pysyä paikallani. Ja kuten aina, kun mua ahdistaa ja stressaa, mulle tuli sellaisia "kohtauksia", jolloin tuntui, etten ollut omassa kehossani ja tarkkailin kaikkea ikään kuin ulkopuolelta. Se ei tietenkään voinut tehdä mitään pilkuntarkkaa diagnoosia, koska oli ihan yleislääkäri, mutta heitti ilmaan dissosiatiivisen amnesian ja laittoi lähetteen terapeutille.
Sen verran tää lääkäri kuitenkin pystyi selvittämään mulle, että dissosiaatiohäiriöitä aiheuttaa yleensä fyysinen pahoinpitely, emotionaalinen laiminlyönti ja/tai seksuaalinen hyväksikäyttö, perheväkivalta, sota, kidnappaus, kidutus tai invasiiviset lääketieteelliset toimenpiteet. Neljä viimeistä suljettiin pois välittömästi, koska ne ei täsmää muhun hyvällä tahdollakaan. Fyysinen pahoinpitely olis mahdollinen, mutta kuulemma epätodennäköinen, sillä potilastiedoissa ei näkynyt merkintöjä siitä, että oisin käynyt hoidattamassa ruhjeita tms. joita pahoinpitelyssä tuppaa tulemaan. Sen sijaan siellä oli merkintä abortista, enkä mä muista siitäkään mitään. Me käytettiin ilmeisesti ehkäisynä jonkinlaista ehkäisykapselia, joka asetetaan ihon alle, mutta en muista senkään hankkimisesta yhtään mitään (se tosin tuntuu käsivarressa, joten kyllä se siellä on). Jostain syystä se ei varmaan alkanut vaikuttaa mulla heti, en oikein keksi muuta syytä raskaudelle. Kun kysyin äidiltä tästä raskausasiasta, niin olin kuulemma kieltänyt kertomasta kellekään sukulaiselle ja väittänyt vielä kavereillenikin, ettei tässä mitään raskaana olla, menkat oli vaan vähän myöhässä ja säikähdin.
Mä muistan kyllä, mitä tapahtui koulussa kevään aikana, miten kesätöissä meni ja muuta sellaista. Mutta mä en muista seurustelleeni kenenkään Pekan kanssa, mä en muista, miltä se näytti tai kuulosti tai mitä me yhdessä tehtiin. Se vois varmaan kävellä mua vastaan kadulla, eikä mun päässä sois minkäänlaiset kellot tällä hetkellä. Toisaalta mä en haluakaan muistaa, koska tekipä se mulle mitä tahansa, sen täytyy olla jotain niin kamalaa, että mun aivot pääti hävittää koko ihmisen mun muistista. Mutta toisaalta, muistamattomuus on ihan kamala tunne. Muut ihmiset kertoo sulle asioita, jotka ei tunnu tutulta ja sitten siinä rupeaa kyseenalaistamaan itseään.
Eniten mua häiritsee se, että miksi mä jäin suhteeseen, joka johti lopulta tähän. Mä pidän itseäni jonkinlaisena feministinä ja jos jotakuta kaveria kohdellaan huonosti parisuhteessa, mä olen ensimmäisenä rääkymässä, että jätä se ja eti joku parempi, se ei oo sun arvonen (ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty). Mitä se on satuillut mulle, että mä olen väittänyt olevani jopa onnellinen sen kanssa? Ja sitä paitsi, miksi ylipäätään minä? Äidin mukaan se opiskeli baarimikoksi samalla vuosikurssilla kuin minä kokiksi ja mä muistan jokaikisen muun oppilaan siitä ryhmästä paitsi sen. Ja siellä oli paljon muitakin tyttöjä/naisia, joten ei sillä ollut valinnanvarasta puutetta ainakaan. Enkä mä todellakaan koe olevani mitenkään "helppo uhri", jonka heikkoudet näkee melkein sokeakin. En vaan tajua.
Mutta mä jään odottelemaan terapeutin soittoa. Nostan hattua, jos tänne asti luit ja pahoittelen teksin sekavuutta. Mulla on tälläkin hetkellä semmonen olo, että ole omassa kehossani ja sen vuoksi kirjotusasu voi olla vähän... jännä.
