Mulla on viime aikoina ollut paha länsimaalaisangsti, erityisesti pohjoismaalaisangsti.
Ollaan käyty luennoilla läpi yritysten etiikkaa esimerkiksi ulkoistamisessa, jonka koen tosi mielenkiintoiseksi, mutta välillä vaan rypee siinä epätoivossa, kuinka epäreilusti asiat on. Tänään katsoin vielä elokuvan sotaorvoista pakolaisista, en tiedä onko tästä enää nousemista... Mulla on aika monipuolinen kaveripiiri ja kuulen mieluusti ihmisten elämistä kotimaissaan. Kuitenkin vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta eroja taustoissa. Mulla ei tarvitse olla oikein mitään sukulaisia tai mitään. Kela maksaa mulle asumislisää ja opintotukea ja siihen päälle saan vielä hyvin halpaa opintolainaa, mun ei tarvitse käydä opintojen ohella töissä. Mä voisin olla kuka tahansa suomalainen - ei tarvita suhteita siihen, että olisin saanut opiskelupaikan. Suurin osa kansainvälisistä kanssaopiskelijoistani on rikkaista perheistä... On karua miettiä, että joku toinen joutui jättämään kotimaansa sodan takia tai koska joku lisäsi hänen nimensä teloitettavien listalle. Ja sitten täällä me ollaan vaan keskenämme opiskelijakuplassa.
