Masennusarkisto

[Nappeli]

Voi itku. Olen pitemmän aikaa jo kärsinyt ilmeisesti pahenevasta masennuksesta ja koko ajan tulee iskua lisää. Poskiontelo on oirehtinut pitkin talvea ja saatuani toissa perjantaina ihan tutun antibioottikuurin, sainkin siitä nyt kivan allergiakohtauksen. Päivystyksessä vaihtoivat lääkkeeseen, joka ei purrut. Tiistaina kävin punkteerauksessa ja sain tk:sta karmean flunssaviruksen. Perjantaina kompuroin lievässä kuumeessa töistä tullessa ja loukkasin olkapääni täysin toimintakyvyttömäksi. En ole sen jälkeen pystynyt tuskiltani nukkumaan ja alan varmaan kohta nähdä vaaleanpunaisia elefantteja. Murtumaa ei löytynyt, mutta jänne on ilmeisesti revennyt. Tänään taas tohtorille. :'(

[Lizlego]

Pitäisiköhän sanoa jotain, mikä ei kyllä itseäni yleensä lohduta yhtään vaan aiheuta enemmänkin vitutuksen, mutta kun ei keksi muutakaan sanottavaa niin: Yritä kestää. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu ja sitä suuremmaksi, mitä pohjemmalla käy ellei onnistu ihan multiin päätymään.  :'( Jees, olen lohduttava, mutta ei noista kliseistä kai kukaan koskaan lohdutukaan. Mä yrittäisin ehkä piristää jollain luettavalla, mutta epäilen ettei varmaan lukeminenkaan hirveästi nappaa, niin en keksi muuta kuin kauheat kliseet. Toivottavasti sulla on seurana ja tukena joitain ihmisiä, jotka keksii jotain parempaa sanottavaa ja on seurana ja tukena.  Muuta kaupunkiin, niin saat musta ikuisen riesan... ei kun tukijan, kunhan palajan maisemiin. 

[zilah]

Voi ei, Nappeli. Kuulostaa kamalalta! Kannattaa kyllä nyt vaan keskittyä paranemiseen ja jättää kaikki muu sikseen. Nuo poskiontelohommat voivat oikeasti olla todella kiusallisia, varsinkin pitkittyessään. Mun yksi opiskelukaveri oli saikulla liki neljä kuukautta jonkin superviruksen takia.

Toivottavasti sulla on seurana ja tukena joitain ihmisiä, jotka keksii jotain parempaa sanottavaa ja on seurana ja tukena.  Muuta kaupunkiin, niin saat musta ikuisen riesan... ei kun tukijan, kunhan palajan maisemiin. 

Komppaan Lizia täydestä sydämestäni. Vaikkemme kovin lähekkäin asukaan, niin ajatuksissani olet aina. <3


zilah

[Lavande]

Nappeli, kuulostaa tosi ikavalta. Toivottavasti olet jo parantunut ainakin siita tulehduksesta 
Mulla ei oo MINKAANLAISTA suunnitelmaa kesaksi - on maaliskuun puolivali! Aina on ollut huonosti tiedossa tyopaikat, mutta nyt en tieda edes missa maassa sita pitaisi oleskella. Mun vuokrasopimus loppuu kesakuun alussa, eika ole oikeesti harmainta aavistusta mita teen sen jalkeen. Mulla ei ole Suomessa ns. kotia, niin sinne lahteminen on aina tyon takana. Viime kesan suometuin monta kuukautta, mutta se ei varsinaisesti ollut mitaan suurta hupia sosiaalisen elaman puutteessa. Syksylla pitaisi lahtea vaihtoon valtioon X, mutta sitakin on vahan hankala suunnitella kun en tieda mitaan.  Tallasissa tilanteissa olisi kiva, jos olisi joku, jonka kanssa kulkee. Yhh. Menen jonnekin poydan alle piiloon.

[Nappeli]

Kiitokset teille kaikille rohkaisusta! Vielä en ole ihan täydessä terässä, mutta paaaaaaljon parempi sentään! Käsikin alkoi toimimaan kuin ihmeen kaupalla jälleen, eikä siihen tullut mitään leikkaushoitoa vaativaa. Karmea kipukin on jo poissa. Täytyy kyllä sanoa, että olipa yksi tuskallisimmista kokemuksista ikinä ja yhdistettynä tuomiopäivän flunssaan jotain suorastaan infernaalista.

Lavande, se on aika ahdistavaa, kun kaikki suunnitelmat on auki ja pitäisi keksiä mihin ryhtyy. Onneksi asioilla on yleensä taipumus kuitenkin järjestyä lopulta.

[Lavande]

Yh, vuoden viiminen tentti huomenna ja olo sen mukainen. Viime viikolla oksensin aamulla ennen koetta (!) ilmeisesti stressin takia. Tuntuu ihan utopistiselta, olen yleensä (ikävä kyllä) ottanut opinnot aika rennosti.

Lavande, se on aika ahdistavaa, kun kaikki suunnitelmat on auki ja pitäisi keksiä mihin ryhtyy. Onneksi asioilla on yleensä taipumus kuitenkin järjestyä lopulta.

Joo, niinhän ne taitaa! Tosin nyt on toukokuu ja kämppä menee alta alle kuukaudessa, eikä ole vieläkään uutta asuinsijaa tai töitä Noooh, olen ainakin päättänyt, että hengailen kesäni Glasgowssa kun onnistuin näemmä jonkin kesäkollinkin nappaamaan. Ja elokuussa kutsuu sitten Hongkong!

[Beelsebutt]

Emmä nyt tiedä, onko tää masentavaa, mut tää oli vakavamielisin arkisto jonka keksin noin äkkipikaan.

Kuolevaisuus. Sen tietää, mutta ei sitä aina oikein tajua. Oli shokeeraavaa pidellä läheistä, iäkästä ihmistä kylkiasennossa ja takoa selkään ja olla se jokin (sen hetken tietämykseni perusteella), joka ehkä onnistuu pitämään toisen elossa. Toki jälkeenpäin tajusin, ettei hän ollut tukehtumassa, mitä nyt menetti tajuntansa ja kouristeli...

Ja se shokki, mikä tuli jälkeenpäin, kun ambulanssista näkyi enää perävalot. Aivan käsittämätöntä, miten vapisee ja itkee ja on voimat loppu, vaikka vain katsoin vierestä kun ammattilaiset hoiti hommansa. Kylmän viileästi siis katselin vierestä, jopa autoin proseduurissa hieman kun kädet loppuivat. Muistan ulkokohtaisesti miettineeni, että oonko oikeesti näin tunnekylmä ihminen, eikö mua mikään kosketa, mutta se tulikin sitten jälkeenpäin. Ei sillä, että ulkoiset merkit olisivat merkki tunnekylmyydestä, mutta satun vain näkemään myös meikäläisen sisälle, että sikäli

Mutta joo. Iäkäs sukulaiseni on erittäin läheinen ja nyt on konkretisoitunut erittäin selkeesti, miten heppoisesti hänkin on tällä kamaralla. Tai ylipäänsä minä, kuka tahansa muu. Jos en olisi näin epäluuloinen, varmaan henkistyisin tämän kokemuksen perusteella!

[Lizlego]

Just tuon takia on niin uskomattoman ärsyttävää, kun ihmiset murhatapauksissa perustelee jonkun syyllisyyttä sen perusteella, että toimii tosihetkessä tietyllä tavalla. Monet pystyy toimimaan tosi järkevästi ja loogisesti. Mutta väitän, että on se välillä ihan hyvä itselle tajuta, että ihmisen henki on oikeasti höllässä eikä kukaan elä ikuisesti. Ehkä se saisi sitten välillä kohtelemaan muita vähän paremmin eikä aina vaan kiukuttelemaan ja oikuttelemaan, käyttämään hyväkseen silloin kun itselle sopii ja pitämään läheisiään itsestäänselvyyksinä. Pakko on ollut miettiä viime aikoina muuttoa lähemmäs omia läheisiä. Jos sen tekisi ennen kuin on liian myöhäistä. Jos sen saisi aikaan, mutta tavallaan ajatus pelottaa, ajatus ajautumisesta takaisin henkisesti vielä pahempaan jamaan, mutta siinä miettii sitä, kumpi on tärkeämpää: oma hyvä vai toisen hyvä ja voisiko sen oman hyvän joskus unohtaa toisen hyväksi.

[Beelsebutt]

voisiko sen oman hyvän joskus unohtaa toisen hyväksi.

IMHO hetkellisesti ja vain hetkellisesti. Elämä on jokaisen oma, sitä ei pidä uhrata toisen puolesta. On tää sitten itsekästä tai ei, niin tää on mun periaate. En siis tarkoita, että pitäisi vain omaa napaansa tuijotella, mutta antaa oman kykynsä mukaan. Se on toisinaan eräänlaista sairautta sekin, että antaa vaikka ei pystyisi. En tiedä miten sä, Liz, toimit sukulaistes seurassa, koska ihminen joskus on silloin erilainen kuin muiden seurassa (?) ja huolimatta siitä että lehmä on omassa ojassani eikun kainalossani niin mä kehottaisin sua harkitsemaan vakavasti ennen kuin lähdet pois, jos muuton seurauksena on epävarmuus omasta jaksamisesta. Auttaa voi kauempaakin :F

Mutta joo, voihan sitä neuvoa ja kysellä neuvoja, mutta itsehän sitä aina päättää omista asioistaan

[zilah]

Minä opin kantapään kautta, ettei liiallinen kiltteys auta ketään. Ne läheisetkin tuppaavat helposti käyttämään hyväkseen ihmistä, joka ei osaa pitää itsestään ja jaksamisestaan huolta. Ihmisluonto lienee sen verran itsekäs, että niitä läheisiään ja heidän tekemiään uhrauksia pitää aivan liian helposti itsestäänselvyyksinä, enkä usko että itsekään olisin yhtään erilainen, jos tilanne olisi sellainen. Se, että jokainen pitää mielessään myös sen oman hyvän, koituu lopulta kaikkien muidenkin parhaaksi.

Silloin kun erosin, äitini vaati että minun olisi pitänyt muuttaa heidän lähelleen ja suuttui, kun en halunnut tehdä niin. Ensimmäisen kerran elämässäni päätin itse, että mitä Minä haluan, enkä laittanut muiden hyvää omani edelle.

Pakko on ollut mös miettiä sitä, ketkä ovat niitä oikeasti läheisiä. Äitinikö, joka on pyrkinyt koko elämänsä ahtamaan minut haluamaansa muottiin ja kiukuttelee, kun ei ole onnistunut? Antaako se, että hän on minut synnyttänyt ja kasvattanut, hänelle oikeuden käyttää minua hyväkseen miten tahansa?

Kovaa tekstiä ja raskaita ajatuksia, mutta kaiken tämän seurauksena on ollut jotakin positiivistakin. Enää en alistu kenenkään kynnysmatoksi ja pyrin pitämään huolta niistä muutamista harvoista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Totta on, että auttaa voi kauempaakin ja Suomi on loppujenlopuksi pieni maa.



zilah

[Lizlego]

No mulla ei nähdäkseni ole tilanne ihan toi, että joku haluaisi ja pyrkisi käyttämään hyväkseen, mutta aika yksinäistä sekin on ettei kukaan pyri.  Enkä mä tiedä voiko sitä edes valita, että laittaako oman onnensa toisten onnen edelle, koska ne kulkee käsi kädessä. Itse ei ole onnellinen, kun muutkaan ei ole. Ja itse on onnellinen, kun muut on. Sen mä taas olen oppinut täällä kaukaisuudessa. En mä voi sanoa, että olisin täällä sen onnellisempi kuin muuallakaan, koska edelleen samat asiat vaikuttaa, vaikka ne onkin kauempana. Jostain pakollisilta sukujuhlilta on ehkä kauempana ja se on ihan jees, mutta niin myös konkreettisista asioista on kauempana kuten siitä, että voisi oikeasti auttaa, vaikka käymällä kaupassa, kun toinen on kipeä. En mä näe tilannetta ihan mustavalkoisena, että se olisi joko tai. Kyllähän ihmiset aina pyrkii laittamaan johonkin haluamaansa muottiin, mutta niin tekee ihan kaikki - kaveritkin, jotka ei edes tajua sitä, että pyrkivät asettamaan johonkin, niin nekin tekee sitä ja sitä huomaa ajattelevansa, että ei hemmetti, en mä halua tätäkään enkä mä ole tuollainenkaan kuin mitä tuo kuvittelee. Ei sitä ikinä saa olla ihan sellainen kuin on. Aina ihmisten kanssa joutuu jostain omasta tinkimään, että tulee ylipäätään ihmisten kanssa toimeen ja aina ihmisillä on jotenkin väärä kuva. Eikä sitä voi edes vaatia, ettei ikinä joutuisi mistään tinkimään itsessään, mutta sen huomaa, ettei tyytyväisyyttä ja onnellisuutta voi saada, jos ei tee rauhaa itsensä kanssa enkä mä tee tässä asiassa varmaan ikinä rauhaa.

Tai ehkä se on se, että en suostu valitsemaan joko tai, koska sellainen itsessään on jo niin ärsyttävää. 

[zilah]

Ei sitä ikinä saa olla ihan sellainen kuin on. Aina ihmisten kanssa joutuu jostain omasta tinkimään, että tulee ylipäätään ihmisten kanssa toimeen ja aina ihmisillä on jotenkin väärä kuva. Eikä sitä voi edes vaatia, ettei ikinä joutuisi mistään tinkimään itsessään, mutta sen huomaa, ettei tyytyväisyyttä ja onnellisuutta voi saada, jos ei tee rauhaa itsensä kanssa enkä mä tee tässä asiassa varmaan ikinä rauhaa.

Totta tuokin. Ei sekään ole oikein, että polkee muiden hyvän alleen vain siksi, että se oma hyvä on tärkein. Se rauhan tekeminen itsensä ja muidenkin kanssa lienee se avainsana. Olet oikeassa, että siihen päästäkseen on tingittävä jostakin, mutta siinä lienee piilee juuri se aikuiseksi kasvamisen tuska. 

Minä en ainakaan voi väittää olevani kovinkaan kypsä iästäni huolimatta, ja monet asiat ovat opetteluvaiheessa. Olisihan se upeaa saavuttaa jonkinnäköinen tasapaino, mutta ehkä se sieltä joku päivä...

Se on kyllä yksinäistä tajuta, että ei lopultakaan voi luottaa muihin kuin itseensä. Vanhempiin tukeutuminen on minulle taustastani johtuen täysin vieras käsite, samoin kuin niiden asioiden tunnistaminen mitkä oikeasti ovat minulle tärkeitä. Elin koko nuoruuteni ja suurimman osan avioliitostani pyrkien miellyttämään muita, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä itse elämältäni halusin. En uskonut, että minulla olisi edes oikeus ajatella niin. Ja sitten kun viimein murtauduin siitä kuristusotteesta, tuloksena oli uhkavaatimus tyyliin, jos et tottele, olet sitten yksin emmekä tue sinua. Se oli oikeasti pelottavaa, enkä usko että olisin selvinnyt ilman yllättävältä taholta tullutta tukea ja  ajatusta, että olen viimeinkin vapaa.


zilah

[culliina]

Mua ottaa päähän olla jatkuvasti se, jonka takia suunnitelmat vesittyy ja kivat hommat jää tekemättä  poden vähän väliä huonoa omatuntoa siitä, että taas on mun vika, ettei nuokaan saanut tehtyä tuota ja mun takia jotkut joutuu tekemään ihan sikana hommia, kun kieltäydyn tekemästä jotain. Ei se musta ole väärin, että en pysty olemaan kolmessa paikassa yhtä aikaa, ihminenhän minäkin olen, ja tiedän ettei kukaan oikeasti minua syytä, niitä vain ottaa päähän kun hommat ei toimi. Eli hyviä ystäviä - ja sitä ikävämpää on tuottaa jatkuvasti pettymys.

"Ongelma" on, että kuulun moniin eri piireihin eikä mulla ole "sitä yhtä", jonka kanssa pyörin koko ajan. Monilla on ja omalta kannaltani se näyttää hassulta, en ole ikinä ollut sellaisessa tilanteessa. Musta on ihanaa, että on paljon hyviä ystäviä ja lisäksi iso joukko kavereita, joiden kanssa nautin viettää aikaa. Mutta kun on monet piirit, niiden hommat menee väkisinkin jatkuvasti päällekäin. Sitten on vielä harrastukset aka pelit ja larpit, joihin menen ihan vain tekemisen takia ja (ihanat) ihmiset tulee siinä mukana. Tosi monellahan on juuri noissakin piireissä suurin osa ystävistä sieltä. Melkein tekisi sanoa, että olen kade, olisi ihanaa että ei revittäisi joka suuntaan. Mutta on sekin ihanaa, että on erilaisia ystäviä, joiden kanssa tekee erilaisia juttuja ja toisaalta ei tarvitse koko aikaa olla samojen tyyppien kanssa, näkee enemmän maailmaa.

Sosiaalisuus taitaa olla vähän niin kuin maailmanpelastus - perseestä, mutta silti niin arvokasta, että sen tahtoo tehdä.

[Lizlego]

Tiesin, että tämä päivä vielä koittaisi, koska se on aika todennäköistä, mutta toivoin, että ei aivan vielä. Nyt on sitten syöpä saavuttanut mun perhepiirin ja vielä parantumattomassa muodossa. Ja tätä asiaa on vielä multa salattu vaikka kuinka kauan enkä saa vieläkään ilmaista, että tiedän, koska osapuoli haluaa salata asian, vaikka käyttääkin sitä halutessaan ilmeisesti aina hyväkseen. No aikaahan voi vielä olla vaikka kuinka kauan, mutta pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa ottaa selville, onko veljeni tietoinen samoista ihanista pikku sukusalaisuuksista kuin minäkin, ettei nämä tule vastaan vasta perinnönjaossa. Tosin oma ajatukseni alun perin oli kieltäytyä perinnöstä, kun se kerran on mahdollista, mutta eihän se nyt tuohon vaikuta.

[Lavande]

^Tosi ikavia uutisia Toivoa ja jaksamista vaikeaan tilanteeseen!

Hongkongiin muutto lahenee ja huolestuttaa En oikein edes tieda, etta mika. On vaan levoton olo. Taa on neljas tai viides asuinmaani, oon 23. Tiedan, etta tulen sopeutumaan ihan ok. Kavereidenkaan jattaminen ei ole kovin raskasta, palaanhan Skotlantiin taas vuoden kuluttua, en vaan osaa ymmartaa miten aina ajaudun naihin potentiaalisiin parisuhdetilanteisiin juuri ennen maastamuuttoja, kun muuten elelen ihan ylhaisessa yksinaisyydessani! En nyt tieda voinko sanoa toiselle, etta "odotteleppa taalla, nopeastihan tuo aika kuluu!" neljan kuukauden yhdessaolon jalkeen.