Minä opin kantapään kautta, ettei liiallinen kiltteys auta ketään. Ne läheisetkin tuppaavat helposti käyttämään hyväkseen ihmistä, joka ei osaa pitää itsestään ja jaksamisestaan huolta. Ihmisluonto lienee sen verran itsekäs, että niitä läheisiään ja heidän tekemiään uhrauksia pitää aivan liian helposti itsestäänselvyyksinä, enkä usko että itsekään olisin yhtään erilainen, jos tilanne olisi sellainen. Se, että jokainen pitää mielessään myös sen oman hyvän, koituu lopulta kaikkien muidenkin parhaaksi.
Silloin kun erosin, äitini vaati että minun olisi pitänyt muuttaa heidän lähelleen ja suuttui, kun en halunnut tehdä niin. Ensimmäisen kerran elämässäni päätin itse, että mitä Minä haluan, enkä laittanut muiden hyvää omani edelle.
Pakko on ollut mös miettiä sitä, ketkä ovat niitä oikeasti läheisiä. Äitinikö, joka on pyrkinyt koko elämänsä ahtamaan minut haluamaansa muottiin ja kiukuttelee, kun ei ole onnistunut? Antaako se, että hän on minut synnyttänyt ja kasvattanut, hänelle oikeuden käyttää minua hyväkseen miten tahansa?
Kovaa tekstiä ja raskaita ajatuksia, mutta kaiken tämän seurauksena on ollut jotakin positiivistakin. Enää en alistu kenenkään kynnysmatoksi ja pyrin pitämään huolta niistä muutamista harvoista, jotka ovat minulle tärkeitä.
Totta on, että auttaa voi kauempaakin ja Suomi on loppujenlopuksi pieni maa.
zilah