Mutta kai tässä on haettu sitä "rakkautta ensisilmäyksellä" ja "suunniteltuja toisilleen" ja "kohtalon sanelema suhde" -mentaliteettia, jonka vuoksi mäkin nielen ton suhteen niin helposti alas
Niin se varmaan on ja sitten se on ihan tuskissaan, kun osa lukijoista alkaa analysoimaan sitä vakavasti ja irrottaa fantasian ja sovittaa sitä tosielämään ja vaahtoaa, kun ei se noudatakaan sen lakeja.
No, mä inhoaisin noita hahmoja, vaikkeivät ne noudattaisikaan tosielämän lakeja, koska mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että lukee tarinaa, jossa itse kokee että päähenkilöä joko uunotetaan tai muuten vaan kohdellaan väärin ja ala-arvoisesti ja sitten se henkilö vaan ihkuttaa ihanuutta.
Parodia on ainoa poikkeus.
Mä ehkä peilaan tämänkin liian vahvasti tosielämään, koska olen koko ikäni katsellut ongelmallisia ihmissuhteita ja voimattomana vihannut tai ainakin kironnut naisia ja tyttöjä, jotka pitävät itsellään miestä, joka kohtelee heitä kuin paskarättiä. Ja suurimman osan perusteena sille pitämiselle on se, että kun osaa se olla ihanakin.
Jos se osaa olla niin ihana ja jos se on niin oikea, niin miksi sitten koko yhteiselo on niin tuskan takana? Siinä on liikaa perversiota mun makuuni! Rakkaustarinoiden suhteen taidan olla kyynikko ja tosikko.
Toisaalta se on se siperia noissa, joka on opettanut, että ei niistä suhteista, jotka on ongelmallisia, tule ikinä oikeasti onnellisia ja vihoviimeinen niitti on aina kuulla sitä samaa laulua, että kyllä se sitten muuttuu kun sitä ja sitä tapahtuu. Ei se enää tee sitä virhettä, kun se kerran sen teki. Siksi otti päähän Edwardin lipevät lupaukset siitä, että hän on oppinut läksynsä. Sanat on halpoja ja osa osaa puhua.
Bella valitsee Edwardin, koska Edward puhuu sanoja, jotka hän haluaa kuulla ja koska hänellä on kivat kylmät lihakset. Edwardista ja Bellasta ei tule mieleen Romeo ja Julia vaan Matti ja Mervi.
No, voihan nekin olla tarkoitettuja toisilleen puukkohippansa kanssa.
