Voi veetutuksen kevät taas! Mä oon kirjoittanut yhtä helkutin seksikohtausta kohta monta viikkoa ja mitä enemmän mä yritän sitä kirjoittaa, sitä pahemmaksi se menee!
Mä itken sen kanssa. Mä haluaisin haastaa, anoa, rukoilla tai muuten pyytää jonkun toisen kirjoittamaan sen mun puolesta, vaikka samaan aikaan mä tiedän ja tunnen, että se auta yhtään, koska mulla on pakkomielle vetää se läpi, vaikka se saa mut itkemään epätoivosta.
Mä en tiedä mitä mä saavutan sen kirjoittamisesta, koska kyseessä on jotain sellaista, mitä mä en voi laittaa edes ikinä julkaisuun.
Siis en voi laittaa, koska en kehtaa sisällön takia (siis esitettyjen asioiden ja henkilöiden, ei tekstin itsensä tai sen huonouden) ja toisaalta haluaisin laittaa, koska pelkästään jo kirjoittamisessa koettu tuskan ja epätoivon määrä ei ole missään suhteessa sisällön pehmeyteen.
Toisin sanoen mielenkiintoinen yhtälö on sekin, että kirjoittaja voi angstata todella pahasti, vaikka ei kirjoittaisi angstia.
On se jossain suhteessa siihen, että angstia kirjoittaessa homma kaatuu usein siihen, että alkaa itseä naurattaa.
Kai se on niin, että ääritunteet on ongelma, kun niitä pitäisi pystyä pitämään yllä.
