Cele, luultavasti syy oli siinä että mä en selittänyt sitä tarpeeksi hyvin.
Mä kirjoitan kovasti tunteella, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että mä en missään nimessä halua että tunteet menee tekstissä yli ellei hahmo ole sellainen, että sillä menisi ne yli. Yleisesti ottaen koko kirjoittamisen idea on mulle fiktiossa tunnekokemusten kuvitteleminen, niiden myötäeläminen kuvitteellisena henkilönä X (tai kuvitteellisesti todellisena henkilönä X
).
Fiorella,
Omien ficcien lukemisen iloa selittää myös se, että muiden kirjoittamissa ficeissä on kuitenkin hahmot kuvattu sellaisina kuin he näkevät ne, ja vaikka minusta on mukava lukea muiden tekstejä, etenkin omista lempihahmoista lukee mieluiten ficciä, jossa ne ovat juuri sellaiset kuin ne itse on mieltänyt olemaan
Omista hahmoistani mäkin tykkään, mutta en jaksa innostua enää omista teksteistäni kun ne kerran olen kirjoittanut. Mä tykkään eniten siitä, että teksti ei ole minun mutta hahmot vastaa mahdollisimman lähelle sitä, mistä mä tykkään. Täydellinen teksti on sellainen, jonka joku muu kirjoittaa ja jonka hahmot on just eikä melkein sellaiset, mitkä on itsekin ajatellut. Silloin ei tarvitse edes itse kirjoittaa. Pakko on kirjoittaa lähinnä silloin, kun kukaan muu ei kirjoita aiheesta ja parituksesta, josta on itselle tullut pakkomielle.
Tämä yhdistyy varmaan siihen, että lukeminen on minusta kivempaa kuin kirjoittaminen. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Mä kirjoitan, koska olen turhautunut, kun ihmiset ei tuota mulle riittävästi tunne-elämyksiä.
Sitten on pakko tuottaa niitä itse ja elää niitä kuvitteellisesti itse, mutta oman tekstin on jo kirjoittaessaan elänyt niin vahvasti ja lukenut sen jo siinä vaiheessa niin monesti, että sitä ei myöhemmin enää jaksa lukea kuin joiltain osin, jos niiltäkään.
Silloinkin yleensä vaan naureskelee jollekin epäolennaiselle kuten leijuville sorapilville, jotka on pakko jättää siinä vaiheessa paikoilleen.