Tukanväri on sentään jotenkin reilua, joka kohtauksessa vaihtuvat vaaetukset... noh. Peccan alas sieltä saarnastuolista.
Mutta niitäkin sietää jos samaan tekstiin ei mahdu kaikki muut mahdolliset ärsytyksen aiheet. Yksi jota en ole maininnut mutta joka varmaan tiivistää kaiken... löysä lätinä. Filleri. Sanatehtailu. Tehoton kerronta. Juonen tai hahmokehityksen kannalta yhdentekevät kohtaukset. Kaiken jatkuva toisto.
Sinänsä ikävä niljainen tunne mahanpohjassa lonkeroi... mitä enemmän perehtyy kirjoittamisen teknisiin puoliin sen enemmän arvostaa tekstejä jotka vaan voi imaista ja nauttia, sitä enemmän kyllästyy niihin teksteihin, joita ei voi enää "vain" lukea, ja sitä enemmän on kauhuissaan siitä, mitä kamalaa soopaa on itse värkännyt.
Writing Excusesia nyt kuunneltuani olen koonnut vähän muistiinpanoja. Yksi ekoista jaksoista oli aiheesta "murdering your darlings" eli omien kullanmurujen murhaaminen, eli valmius poistaa tekstistä asioita kokonaisuuden parhaaksi, vaikka kyseessä olisikin (omasta mielestä) superhauska lohkaisu tai superihana hahmo tai superjännä juonenkäänne tai supernerokas harhautus. Pointteja jaksosta (sekä suoraan sieltä että omia tuumailuitani):
-- kullanmurujen murhaamisessa voi kehittyä, ja täytyy jos haluaa kehittyä kirjoittajana
-- kullanmuru voi olla mikä vain -- sana, repliikki, kohtaus, juonikuvio, hahmo, asetelma tai koko tarinan idea
-- ensimmäiset kertomukset ovat usein kullanmuruja kaikkineen -- kokoelmia siitä, mistä kirjoittajanraakile tykkäsi tai piti jännittävänä
-- ulkopuolinen palaute on kullanarvoista, erityisesti jos se tulee kokeneelta ja luotetulta taholta
-- mitä rakkaampi kullanmuru, sitä helpommin siitä tulee riippakivi