Mulla ne läheisimmät ihmiset näkivät mun masennuksen yleisenä saamattomuutena, laiskuutena ja mukavuudenhaluisuutena. Ihan kuin mä olisin tähdännyt tarkoituksellisesti siihen, että kusen kaikki opiskelut ja henk.koht. elämäni.
Ei ole helppoja asioita nämä.
Melkolailla tällaista on ollut minunkin läheisteni kanssa. Minun masennukseni ei ole siis ollut sellaista joka olisi vaatinut lääkitystä, vaan on ollut suoraa seurausta siitä, että läheiseni ovat kohdelleet minua kaltoin lähes koko elämäni. Mieleen on tullut, että aika vahva pitää ihmisen olla, että näinkin tervepäisenä on selvinnyt sen myllytyksen läpi.
Äitini on koko elämäni pyrkinyt järjestelmällisesti tuhoamaan itsetuntoni jatkuvalla vähättelyllä ja nyt kun on huomannut ettei se toimi, huutaa ja haukkuu minua toinen toistaan kamalammilla nimityksillä. Jo lapsuudestani muistan ne satuttavat kommentit mitä tahansa yritinkin: no elä nyt turhaan rehki. Et onnistu kuitenkaan. Sä nyt vaan oot tollanen toivoton tapaus... ja niin edelleen.
Menin sitten naimisiin aivan liian nuorena, ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Alkuvuodet olivat jokseenkin onnellisia, kun en ymmärtänyt kyseenalaistaa elämääni, enkä nähnyt mikä oli vialla. Mies oli tyytyväinen, olihan hän saanut itselleen loistavan kynnysmattovaimon, joka on olemassa vain hänen tarpeitaan varten. Hän oikein kehuikin minua milloin olin sopivan alistuva, mutta aina kun minulla alkoi mennä liian hyvin, veti maton jalkojeni alta samantyylisillä kommenteilla kuin äitini ennen häntä. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että eksäni on jonkin sortin luonnehäiriöinen, eikä liene ihme, että olin niin maahan poljettu. Vuosia elin kuin jossakin tunnetyhjössä, missä en tuntenut mitään, eikä kukaan kyennyt minua satuttamaan. Ajatus, joka lopullisesti mursi minut ja käänsi vaa'a masennuksen suuntaan oli se, että tätäkö helvettiä koko loppuelämäni tulee olemaan ja että mieluummin otan ja päätän koko homman tähän.
En edes tiedä, mistä sain voimaa repäistä itseni irti siitä helvetistä, mutta minä olen sittenkin osoittanut olevani vahvempi kuin kumpikaan heistä, jotka minua pyrkivät alistamaan. Taloudellinen tilanteeni on katastrofaalinen, eikä helpotusta ole näköpiirissä, mutta minä olen viimeinkin vapaa. Vapaa päättämään omista asioistani ja luomaan itselleni sellaisen elämän kuin minä itse tahdon. Jo se asia yksin on ollut omiaan piristämään. Ja sekin, että minulla on rakkaita ystäviä, jotka ovat vaikeina aikoina olleet tukenani. Toivon sydämeni pohjasta, että lapseni eivät seuraa isänsä jalanjälkiä, sillä he ovat paras mitä elämässäni olen koskaan saanut aikaan.
zilah