Nimenomaan. Juuri nuo ilmaisut "se on vaan lapsi", saa savun nousemaan korvistani. Selviytyyhän sitä kun on pakko, mutta en ymmärrä että miksi lapsi niin monesti jätetään selviytymään yksin. Siitä tulee vahva tunne hylkäämisestä ja siitä, että minä tunteineni en ole arvokas.
Nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa, ne lapsuuden kokemukseni ovat tietyllä tapaa muokanneet koko elämäni. Ala- asteella jouduin opettajan silmätikuksi ja niin, että hänen kohtelunsa oli ihan silkkaa koulukiusaamista. Voitte vaan kuvitella, millaista helvettiä ne vuodet kolmannesta kuudenteen luokkaan olivat. Yritin kyllä vanhemmilleni kertoa, mutta heitä ei kiinnostanut tehdä asian eteen mitään. On hirveä tunne, kun jo kymmenvuotiaana tajuaa, että kukaan ei tee eteesi mitään, ellet itse tee. Tämä asia on yhä minun ja vanhempieni välissä ja tulee varmaan olemaan koko loppuelämäni. Sillä miten voisin antaa anteeksi, kun heitä ei yhä edelleenkään kiinnosta edes yrittää ymmärtää. Olen kyllä jollakin tasolla hyväksynyt asian, sillä en halua kaunan olevan riippakivenä omassa elämässäni. Mutta joka kerta kun riitelen äitini kanssa, hän moittii minua kylmäksi ja kovaksi. Ja joka kerran vain totean, että hän on minut kasvattanut, ja muokannut minusta ihmisen joka olen.
Sama tunne oli läsnä vahvasti avioeroni aikaan, mutta nyt se oli pikemminkin apunani. Minuthan oli jo kerran aiemmin hylätty ja olin selviytynyt. Miksipä en siis selviytyisi tästäkin?
Toivon silti, ettei omien lasteni tarvitsisi ihan noin kirjaimellisesti opetella elämiseen liittyviä ongelmia.
zilah
