Mä näin eilisiltana tulevaisuudenkuvani ja ahdistuin. :'( Mä en ymmärrä ihmisiä enkä itseäni. Miksen mä vaan voi olla onnellinen ikinä? :'( On niin uskomattoman toivoton ja masentunut olo. Ehkä mun pitäisi oikeasti vaan päättää päiväni. Eihän noin saisi sanoa, mutta mä en kohta enää vaan jaksa tätä ainaista toivottomuuden tunnetta ja vierauden tunnetta, kun katselee muutaa maailmaa ja muuta elämää. Mikään ei tunnu ikinä poistavan yksinäisyyden tunnetta. Siiihen ei riitä ihmiset, siihen ei tiitä mikään. Sitä ei yksinkertaisesti ole, koska se tulee niin vahvasti sisältä.
Vau, jos menisi sinne hoitoon, jota aina muille suosittelee...
Hitot mene ikinä, koska joka kerta kun puhuu jollekin saamarin psykologille tai vastaavalle tulee tunne, että kumpikohan se on hoiden tarpeessa.
//Ja niin, se tulevaisuuden kuva on mun enossa, jonka tapasin. On aina jollain tapaa ollutkin kun se on sellainen oman tien kulkija. Nyt se vaan oli masentavaa, kun korostui taas sen ulkopuolisuuden tunne. Se tunne, kun ei kuulu joukkoon eikä ymmärrä (tunteilla, järjellä ehkä) miksi ihmiset on sellaisia kuin ne on.