Musta on muuten hassua, kun tatuoinneista puhuessa aina nousee esiin pointti, että mitäs jos siihen kyllästyy. Itse otin ekan tatuointini 14-vuotiaana (joo, mun äiti on vähän outo, lävistykset oli ehdottomasti kielletty mutta teini sai kyllä tatuoinnin, ööh..?), enkä voisi kuvitellakaan kyllästyväni siihen. En ole enää niin timmi, että navan viereen hakattua kuvaa esittelisin, mutta koen, että kyseinen tatuointi on osa minua, ei mikään asuste, johon voi kyllästyä. Ne on sulautuneet osaksi ihoa ja kehoa.
Enemmän tunteita herättää oma naama, joka näyttää toisina päivinä hyvältä ja toisina maailman karseimmalta, mutta eihän siihenkään sinänsä kyllästytä - se nyt vaan on tietynlainen ja minä ainakin olen turpavärkkiini kaikesta huolimatta varsin kiintynyt. Tatuoinnit tuntuu jotensakin samankaltaisilta elementeiltä. Naamahelyjen kanssa muuten sama juttu; otin tossa keväällä näytelmän esityksissä lävistykset pois, ja oli tosi alaston ja orpo olo, peilistä vastaan katsova naama oli ihan vieras. Ja vähemmän kiva. Kai se on vaan tottumuskysymys.
